Kaupallinen yhteistyö: Virkkukoukkunen. Postaus sisältää alekoodin

Kaikenkirjavia värejä sekä rempseitä ja leikkisiä kuoseja: kukkia, kissoja ja esimerkiksi marmorikuulista sekä pärekoreista innoituksensa saavia kuvioita. Kun Suomi alkaa laskeutua syksyn myötä murrettuihin sävyihin ja siitä talven tummiin väripaletteihin, Virkkukoukkusen vaatemalliston värit ovat kuin valoterapiaa mykiöille.

Väri-ilottelun takana on Virkkukoukkusen perustaja Tiina Kärkäs-Sund, joka kertoo lapsuudessaan 1970-luvulla tipahtaneensa väri- ja kuosipataan – ja nauraa rehevän tarttuvasti päälle, kuten jo hänen kättensä jälkiä  katsellessaan voi aavistella. Sen verran myönnytyksiä hän on asiakkaiden toiveesta tehnyt, että nykyään hänen kuosisuunnitelmissaan on mukana myös musta väri. Se tuo esimerkiksi kassien pohjavärinä muut värit paremmin esiin.

Viime syksynä lanseerattiin Tiinan ensimmäinen oma Virkkukoukkusen trikookankaista Suomessa valmistettu vaatemallisto. Mutta Virkkukoukkusen tarina alkoi jo vuonna 1992 Tiinan vanhempien eteisestä Imatralla.

Tiina oli juuri valmistunut artesaaniksi, kun hän yrittäjäjatkolinjan käytyään tahtoi perustaa oman käsityöalan yrityksen; piirtää itse uniikkeja kuoseja kasseihin, pussukoihin ja paitoihin. Isä neuvoi ottamaan sen kokoisia riskejä, että jos tipahtaa, tipahtaa kynnykseltä. Ensimmäinen kauppa perustettiin siis vanhempien eteiseen, jossa se oli auki kerran viikossa. Muut päivät Tiina teki tuotteita myyntiin lapsuudenkodin huoneessaan, jonka hän muutti työhuoneekseen.

Kauppa alkoi käydä. Parin vuoden kuluttua liiketila ja työhuone siirtyivät vanhaan pyöräkorjaamoon. Siitä parin vuoden kuluttua Virkkukoukkunen avautui kivijalkaliikkeenä, Imatralla, tietenkin. Virkkukoukkusen tuotteet alkoivat saada jälleenmyyjiä ja Tiina taasen otti oman kauppansa valikoimiin myös muiden tuotteita.

Kauppaa käytiin liikkeen lisäksi myös lankapuhelimessa: tilausta soittavaa asiakasta varten haettiin myymälästä läjä tuotteita, jonka jälkeen sanoin kuvailtiin, minkälainen kuosi missäkin pussukassa on ja mitä värejä siinä on käytetty. Kehitys kehittyy ja vuodet vierivät.

Nykyään Virkkukoukkunen levittäytyy Imatran Koskenpartaalla olevan kävelykadun liiketilassaan kolmeen kerrokseen. Sinne tehdään varta vasten reissuja ulkopaikkakunnilta etenkin kesäisin, minkä lisäksi kauppaa käydään nettiputiikissa. Sieltäkin voi hankkia Virkkukoukkusen omien vaatteiden lisäksi esimerkiksi tarkkaan valikoituja lastentarvikkeita, paperituotteita, tapetteja, teetä tai vaikka kynttilöitä.

Idea ikiomaan vaatemallistoon lähti, kun Tiina alkoi miettiä, että on ihan tuhlausta tehdä vaatteita, jotka eivät näytä hyvältä kenenkään päällä. Hän alkoi hahmotella mielessään selkeää mekkokaavaa, joka olisi siro, mutta jossa olisi silti väljyyttä. Kaavoittajaksi löytyi kotikaupungista Mirka Alho, joka on työskennellyt aikaisemmin esimerkiksi poppanakuningatar Annikki Karviaisen oikeana kätenä.

Syntyi Kelpokolttu-kaava, johon saa pienillä muutoksilla tehtyä esimerkiksi eri pituiset helmat ja hihat. Ja tärkeänä huomiona kaikille taskullisia mekkoja rakastaville: kaikissa mekoissa on taskut! Kelpokoltun muokattava peruskaava on myös ostettavissa erikseen, jos tahtoo itse ommella mekkosensa vaikka jostain näistä kankaista. Itseäni kiinnostaisi kokeilla tehdä se 100 prosenttisesta puuvillasta, mutta amatööriompelijan taidoillani arvelen, että mekkoon tarvittaisiin silloin vähän muotolaskoksia.

Niiden valmiiksi ommeltujen Kelpokolttujen kankaiden kuosit ja värit ovat tietenkin Tiinan suunnittelemia, ja ne kudotaan ja painetaan Liettuassa Öko-Tex -sertifioidulle kankaalle. Virkkukoukkunen-vaatteet ommellaan Suomessa Kiteen tekstiilitehtaalla. Tehtaan ompelijat ovat rautaisia ammattilaisia, joiden käsissä muodon saavat monenmoisen kankaat. Ja koska moni ompelijoista on ollut töissä Marimekolla, he tietävät tasan tarkkaan, miten trikoota ommellaan. Kelpokolttujen saumoissa laadun näkee ja myös tuntee.

Minä sain valita Virkkukuokkusen valikoimista pari mekkosta kuvauslainaan. Kävin testaamassa niitä Helsingin Kampin Nordic designers’ pop-up shopissa, jossa on muiden pohjoismaalaisten suunnittelijoiden tuotteiden lisäksi myynnissä myös namipaloja Virkkukoukkuselta.

Lähiömutsin IG story -seuraajien avustuksella sain päätöksen tehtyä, ja kuvauksiin lähtivät mustavalkoinen päre-kuosinen Kelppokolttu sekä pehmeissä sävyissä väri-ilotteleva kukkaralla-kuosinen Kelpokolttu. Mainio kaksikko näyttämään, miten sama mekko muuttuu erilaiseksi kuosein ja värein.

Itse olen viime aikoina huomannut sydämeni tykyttävän yhä kiihtyvään tahtiin 70-luvun muotokielelle ja värimaailmalle, eikä siis ihme, että juurikin kukkakuosinen Kelpokolttu vetosi minuun eniten. Siinä on ihanaa syksyistä siirtolapuutarhatunnelmaa, ja siksi lähdettiinkin kuvaamaan mekot tuohon kivenheiton päähän Herttoniemen siirtolapuutarhalle.

Yhdistin kukkakuvioiseen mekkoon kirpparilta ostamani ruskean mokkanahkatakin, ja jos vaatekokoni ei olisi hilautunut vuosien saatossa numeroilla eteenpäin, en voisi olla varma, ettenkö olisi omistanut sitä aikaisemminkin. Minulla oli ihan samanlainen joskus 90-luvulla, ja vuosikymmeniä myöhemmin ostin tämän nykyisen vaasalaiselta kirpputorilta.

Jalkaan vedin ruskeat huikentelevan korkeakorolliset nahkasaappaat, joita harkitsin ja joihin säästin pitkään opiskelija-aikoina joskus 15 vuotta sitten. Mitä juhlia, työkeikkoja ja elämänvaiheita ne jalassa onkaan koettu! Viime vuosina en ole niitä pitänyt, mutta olen jemmannut ne varastoon tietäen, että vielä joskus saappaat tuntuvat taas ajankohtaisilta. Ja kas, nyt tuli se hetki.

Musta-valkoiseen mekon kaveriksi toin väriä yhdistämällä siihen virolaisten kädentaitajien kirjoman punaisen villatakin, jonka ostin alkukesän Tarton-matkalta. Aivan kertakaikkisen ihana yhdistelmä! Päähän laitoin mustan leveälierisen ja muotoaan huolestuttavasti menettäneen huopahatun. Tähän asukokonaisuuteen otin mukaan vyön, jonka kiedoin vyötärölle tuomaan mekkoon muotoa.

Jalkaan kiskoin vielä esikoisen nimijuhliin hankkimani korkokengät, joilla saa sääriin metrin lisää pituutta, mutta joilla ei oikeasti voi kävellä 200 metriä enempää ilman että varpaisiin alkaa sattua (niihin vanhan naisen varpaisiin, muistattehan). Mutta kai ihminen sitten voi ja saa omistaa pöljänä yhdet kengät, jotka puetaan vain kuvauksiin ja juhliin, joissa ei tarvitse kävellä.

Mekot sen sijaan ovat monikäyttöisiä joka paikan kelpokolttuja, jotka asustamalla solahtavat lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Ps. Sain ilokseni antaa teille käyttöönne vielä alekoodin, joka toimii sekä Virkkukoukkusen Imatran kivijalkakaupassa että nettikaupassa! Koodilla lahiomutsi saat 15 prosentin alennuksen normaalihintaisista tuotteista. Alekoodi on voimassa lokakuun 2019 loppuun saakka.

Ensimmäinen vuotemme palstaviljelijöinä alkaa olla syystöitä vailla nautittuna. Viimeisenä maahan saadut purjot vielä odottavat keräämistään, vaikkakaan tuskin ne enää siitä kokoa kasvavat. Öisinkin on ollut välillä jo hallaa. Muuten palstaltamme on korjattu nyt kaikki sen antama sato.

Liekö puhdasta aloittelijan tuuria, mutta palsta piti meitä hyvänä heti ensimmäisenä vuotena monen kotiin kannetun satokorin ja -ämpärin verran. Siitäkin huolimatta, että pääsimme kevättöihin vasta kun toukokuu oli jo pitkällä. Ensimmäisenä vuotena tavoitteena olikin lähinnä saada palsta jotenkuten rymsteerattua siihen malliin, että ensi vuonna sitten päästään aloittamaan ns. puhtaalta pellolta. Ja sitten olemmekin välillä syöneet aterioita, jonka kaikki pääainekset ovat olleet itse kasvattamiamme!

Keväällä saamamme palstapaikka oli vanha ja villiintynyt. Mutta koska emme joutuneet kuokkimaan peltoa heinikosta, saimme nautiskella palstalla jo valmiiksi olleista kasveista, marjoista ja kukkasista. Etenkin vanhat punaviinimarjapensaat tuottivat satoa niin paljon – vielä senkin jälkeen kun linnut olivat ottaneet päältä omansa – että uudet puskat istuttamalla samaa satomäärää saisi odotella vuosia.

Parista pienestä karviaispensaasta ei riittänyt satoa pakkaseen asti, mutta marjat nautiskeltiin heti palstalla poimimisen jälkeen. Pikkuruisessa mustaherukkapensaassa en muista edes nähneeni raakileita, enkä oikein tiedä, mitä vailla se on. Rakkautta ei ainakaan ole puuttunut.

Heti keväällä saimme taitella mukaamme palstan nurkassa kasvavan raparperin antimia. Siitä annettiin myös kaikille tutuille, joille muistimme raparperia tyrkyttää, sillä meillä kasvaa raparperia myös parvekkeella ruukussa sekä kotipihan yhteisissä kasvulaatikoissa ja kukkapenkissä. Samaten jättimäinen lipstikka tuotti satoa niin paljon, että itse emme ehtineet kaikkea käyttää.

Maanviljelijävanhemmiltani saamani porkkanansiemenet kasvoivat uskomattoman hyvin savisessa maassa, ja harvennusporkkanoiden jälkeen saimme joka palstakäynnillä mukaamme nipullisen tuoretta oranssia herkkua. Ehkä maan suuritöisestä möyhennyksestä ennen siemenien kylvöä oli apua.

Samaten vanhemmiltamme saamamme kelta- ja punasipulit viihtyivät. En muista ostaneeni sipulia sitten kesäkuun alun, mutta kuivattavaksi asti niitä ei kuitenkaan jäänyt. Jäljellä on enää pari sipulia, joiden jälkeen siirrytään kaupan laareille. Se ei sinällään haittaa. Sipulit ovat parhaimmillaan juuri kesäisin, kun niiden vihreät varretkin voi käyttää. Talvisin eroa kaupan ja oman palstan sipuleilla ei omaan suuhuni ole.

Kehnosti sen sijaan kasvoivat niin ikään vanhemmiltani saamamme herneet. Yritimme saada niitä kasvamaan palstan aitaa vasten, mutta lopulta herneet versosivat vain pitkin maata. Poimimme herneenpalon silloin tällöin, mutta muuten koko kolmemetrinen hernepenkki huusi väärässä paikassa olemista. Se tuntui kärsivän kuivuudesta, suorasta auringon porotuksesta ja ehkä maakaan ei ollut tarpeeksi sen makuun – toisin kuin sen kanssa kilpailevien rikkaruohojen mielestä.

Vanhemmiltani saamani neljäkymmentä mansikantainta lähtivät alkukesästä kasvamaan rehevinä ja ilahduttivat meitä sadoilla valkoisilla kukilla. Vaikka mansikkamaa vie valtaosan palstastamme, taisimme lopulta saada mansikoita vain muutamia litroja. Tässä meni moni asia pieleen, vaikka en osaa kuin arvailla syitä.

Ensinnäkin mansikat kärsivät kuivuudesta. Saimme ne(kin) maahan verrattain myöhään, eivätkä ne luultavasti ehtineet juurtua kunnolla ennen helteiden alkua. Kuuma ja kuiva kesä oli niille liikaa, ja ensimmäisen kesäreissumme aikana useampi taimi kuoli, vaikka saimme kasteluapua. Palstamme on suojaisa mutta suoraan auringossa, ja siellä oli hiostavan kuuma niinäkin päivinä, kun palstalle fillaroidessa piti päälle vetää pitkähihaista. Palstan reunassa, villinä kasvavan viereisen palstan varjossa, taimet voivat parhaiten.

Moni mansikankukka siis lakastui ja valtaosa raakileista kuivui niille sijoilleen. Pienessä varjossa olevat mansikat jaksoivat tehdä muutamia isoja ja mehukkaita marjoja, mutta paahteessa mansikoista tuli pieniä koppuroita. Lisäksi linnut kävivät hakemassa omansa, ja eniten harmitusta aiheutti joku eläin, ehkä myyrä tai hiiri, joka kävi haukkaamassa puolet juurikin niistä mehukkaimmista marjoista.

Saattaa olla, että savinen maa ei myöskään ole se hedelmällisin mansikalle. Muutaman kerran annoimme mansikoille kasteluveden mukana luomulannoitetta, mutta joko se piristysruiske tuli liian myöhään tai sitten sillä ei ollut mitään väliä. Onneksi en ole mansikanviljelijä, kuten vanhempani. Mitä siitä tulisi, jos elanto olisi kiinni maassa, kun nytkin meinasi välillä harmituksesta tulla poru, kun kuukausien vaivannäön jälkeen yksi marja kerrallaan jäi kehittymättä tai meni parempiin suihin.

Kuivuuden kanssa köpelösti kävi myös palstan ainokaiseen kasvulaatikkoon istuttamiemme munakoison sekä melonin kanssa. Taimet kuolivat muutamassa viikossa, yhden liian pitkäksi venyneen kastelutauon aikana.

Kehnosti kävi myös siemenestä kylvämiemme erilaisten papujen kanssa. Mikä lie niille tuli, kun yksikään ei lähtenyt itämään. Ehkä ne eivät pitäneet vesiliotuksesta ennen kylvämistä, mitä nyt ensimmäisen kerran testasin. Istutinkin sitten lopulta ne naapurilta saamani purjontaimet papupenkkiin. Ne onneksi lähtivät kasvavaan, vaikka myöhään maahan pääsivätkin. Lopulta sitten istutin kukkapenkin reunaan vielä härkäpapua ne muutamat pavut, joita pussinpohjalle jäi. Ne lähtivät itämään, ja muutamasta komeasta pavunvarresta saimme kerätä yhteensä ehkä yhden pienen paputölkillisen verran apetta.

Hyvin sen sijaan kasvoivat niin ikään vanhemmiltani saamamme siemenperunat, joita kylvimme pienen penkillisen kompostin viereen. Vaikka olemme viljelleet kaupungissa pian 10 vuoden ajan, tämä oli ensimmäinen kerta, kun viljelyalaa oli niin paljon, että maltoimme antaa siitä perunalle omansa. Ehkä siksi jokainen itse kasvattama peruna maistui erityisen maittavalle – että tämmöiset ollaan kasvatettu ihan itse täällä, 10 minuutin metromatkan päässä pääkaupungin keskustasta!

Myös palstan yllättäjä, raparperipuskien seassa palstan vanhan omistajan istuttamana kasvava maa-artisokka, tuotti ihan kivan satomäärän. Ehkä mukuloita löytyisi maasta vielä enemmänkin, kun vain kaivelisi. Maa-artisokka on itselleni vieras kasvatettava, enkä oikein edes tiedä sen kasvuperiaatteita.

Vaikka satokauteen mahtui epäonnistumisia, silti kokonaisuudessaan sato oli parempi kuin odotukset. Ja lisäksi saimme vielä kaiken sen onnen, mitä puuhastelu palstalla perheenä, lasten kanssa ja välillä ihan yksin tuotti.

Mitä kausi sitten opetti? Ainakin sen, että palstahommissa pitää olla ajoissa. Odotankin innolla, että ensi vuonna ehditään saada koko palstan kapasiteetti käyttöön. Palstassa oli myös enemmän kastelemista kuin mitä odotimme ja vähemmän kitkemistä kuin mitä meitä varoiteltiin (ainakin jos ei ole niin nöpönnuuka rikkaruohojen kanssa sitten loppukasvukaudesta).

Tajusin myös sen, että pitäisi muistaa käyttää enemmän hyödyksi katteena sekä lannoitteena esimerkiksi nurmikon leikkauksen silppua. Ja sen, että harsoa voi käyttää hallan lisäksi paahteelta ja linnuilta suojaamiseen. Senkin hoksasin, että nyt syystöissä olisi hyvä ottaa huomioon maanparannustyöt. Voisimme miettiä ensi vuodeksi myös kasvutunneleiden tai matalan kasvukatoksen rakentamista, jotta voisimme kokeilla tomaattia. Muilla palstoilla se näyttää voivan satoisasti.

Ensi keväänä menemme varmasti näillä tämän kesän kasveilla, mutta lisäksi istutamme palstalle myös laatikkoviljelmiemme vakkarikaverin: kesäkurpitsan. Näin saadaan kotipihaan lisää tilaa salaateille, yrteille sekä pinaatille, joita on kiva käyttää heti tuoreeltaan. Etenkin rucola ja minttu maistuvat totaalisen erilaiselta itse kasvatettuna kuin kaupasta ostettuna. Palstalle voisi laittaa kasvamaan myös lehtikaalta, jota kuluu meillä niin paljon, että kotipihan lehtikaaliviljelmät eivät millään pysy tahdissa mukana. Mietin myös, josko kokeilisi maissia. Jos vain kesä on tarpeeksi lämmin, sillä voisi olla palstalla suotuisat kasvumahdollisuudet.

Mitä teillä muilla palstailijoilla, siirtolapuutarhamökkiläisillä ja kotipuutarhureilla on kasvanut lautaselle laitettavaksi? Olisi kiva kuulla ja inpiroitua.

Ennen seuraavaa kasvukautta edessä ovat vielä palstan syystoimet. Sitten ei enää olekaan kuin viitisen kuukautta helmikuuhun, ja voi alkaa plarailla siemenluetteloita miettien, josko antaisi itsensä nyt hurahtaa niin paljon, että laittaisi kätensä multaan jo lopputalvesta ja kasvattaisi taimensa itse.