On taas aika kurkata perheemme vaatekaappiin ja samalla tehdä tilinpäätös siitä, minkälaisia vaatteita perheenjäsenemme ovat hankkineet tämän vuoden kolmannella neljänneksellä.

Osallistumme perheen kanssa tänä vuonna Aku Varamäen ja Julia Thurénin vuoden alussa starttaamaan Viiden vaatteen vuosi -haasteeseen. Sen tarkoituksena on haastaa itsensä hankkimaan vaatteita planetaarisissa rajoissa, eli rajaamaan uusien vaatteiden ostaminen vuonna 2023 viiteen vaatekappaleeseen. Tuo lukema sisältää kengät, asusteet, laukut ja sen sellaiset, mutta ei sukkia ja alusvaatteita. Itse tehdyt vaatteet lasketaan omantunnon mukaan.

Alkuvuoden kepeät ostoskassit ja kevään kompastuskivet

Alkuvuosi meni haasteen osalta ihmeen kepeästi. Olemme eläneet jo ennen haasteen antamaa lisäpontta melko vähin uusin vaatehankinnoin. Vintagevaatteita sen sijaan itse rakastan, samatan kuin sitä, miten pukeutumisella voi ilmentää itseään ja vaikuttaa omaan fiilikseensä. Ostamme vaatteet mahdollisuuksien mukaan käytettynä, huollamme vaatteitamme ja käytämme suutarin sekä ompelijan palveluita. Itse säilyin vuoden ensimmäiset kolme kuukautta nollilla uusien vaatteiden hankinnan suhteen.

Kaikki perheemme alkuvuoden hankinnat, myös käytettynä hankitut sekä laskujen ulkopuolelle jäävät alusvaatteet sun muut, löytyvät listana täältä.

Vuoden toisella neljänneksellä viiden vaatteen vuosi -haaste kohtasi muun muassa parittomat hanskat ja harrastukset. Lapsille piti ostaa uusia neulehanskoja, useampi pari. Oli hankittava urheiluharrastuksiin joukkuevaatteita. Ja tätäkin sattuu yhä; pyytämättä ja yllättäen tulevat pr-lahjat – eikä muuten koskenut vain minua. Tein myös itse vuoden ensimmäiset uudet vaatehankinnat.

Kaikki perheemme vaatehankinnat huhti–toukokuulta löytyvät täältä, mukaan lukien myös sellaiset vaatteet, joita ei haasteessa lasketa.

Perheen ostetut vaatteet vuonna 2023 – heinäkuu, elokuu, syyskuu

Miltä sitten näyttää perheemme vaateralli heinäkuusta syyskuuhun? Se oli upeiden second hand -löytöjen aikaa, mutta myös aikaa, kun haaste posahti kaikkien perheenjäsentemme osalta punaiselle.

Tässä vuoden toisen neljänneksen vaatehankinnat ja muut pukineet, joista boldattuna haasteeseen saldoa keräävät:

Heinäkuu:

• Käytettynä: esikoiselle H&M:n liivi 4 euroa, H&M:n puuvillaneulepaita 4 euroa ja  ü:n t-paita 3,5 euroa. Kuopukselle Niken tennarit 7 euroa, Adidaksen nappikset 3 euroa, Helly Hansenin collegehousut  4 euroa, kaksi Star wars -T-paitaa yhteensä 9,5 euroa ja Adidaksen uimahousut 6 euroa. Hannelle Salensin pellava-puuvilla jakku 2,5 euroa, Arola-villajakku 0,50 euroa, lemmikin sininen Tiina-mekko 0,50 euroa ja Fjällräven Abisko retkitrikoot 55 euroa.
• Itse tehty: Hannelle kesätoppi
• Uutena: Kuopukselle Nokian kumpparit.
• Erityistä: ompelin kuopuksen kuusista repaleisista housuista shortsit. Pieni nyssykällinen lasten kesävaatteita myynnissä Kidialla, tuotto 27 euroa.

Elokuu:

• Käytettynä: Hannelle mustat Leviksen High loose -farkut 40 euroa ja Nepran urheilutoppi 17 euroa. Esikoiselle Haglöfsin välikausihousut 24 euroa. Kuopukselle oman jalkapalloseuran shortsit 4 euroa ja Cubeco-collegehousut 6 euroa.
• Uutena: *-merkityt saatu osana mainosyhteistyötä Weekendbeen kanssa. Esikoiselle mustat trumpettishortsit KappAhlista, kahdet Girlfriendin voimisteluhousut*, Jack Wolfskinin ”tuulitakki”*, yhdeksän paria nilkkasukkia, kahdet merinovillasukat ja kolmet pikkarit. Hannelle Girlfriendin jumppahousut* ja jumpparintsikat*, Nepran urheilutoppi* ja kuudet pikkarit. Kuopukselle Jack Wolfskinin ”tuulitakki”*. Puolisolle Vejan tennarit*, Patagonian flanellipaita*, Sherpan T-paita*, Picture Organicin collagehousut*, MonsRoyalen merinoaluspaita*, kolmet bokserit ja yhdet pitkät villakalsarit.
• Itse tehty: vanhasta pitsipeitosta housut sekä vyölaukku, jossa siinäkin kaikki osaset ompelulankaa myöten käytettynä hankittua.
• Erityistä: tein korjausompeluita, mutta ei mitään erityistä.

Syyskuu:

• Käytettynä: Kuopukselle Pierre Robertin Merinopaita 7 euroa, Enegetics-collagehousut 6,50 euroa ja jalkapallomaalivahdin hanskat ilmaiseksi pihakirppikseltä. Esikoiselle Gina Tricotin pitkähihainen ribbipaita 6 euroa, Timberlandin nilkkurit 25 euroa ja Haglöfsin tekninen pitkähihainen sporttipaita, 10 euroa. Hannelle Asoksen mintun vihreät käyttämättömät sammarit 12 euroa, jonkun itse tekemä vanhan roosan värinen villaliivi 7,80 euroa, Hokan bondi 7 -lenkkarit 50 euroa.
• Uutena: koko perheelle, menköön Hannen piikkiin: Fjällräven Kånken Weekender (saatu). Hannelle lisäksi Bovikin luomutilan villasta neulotut kynsikkäät. Puolisolle Alpina-vaelluskengät. Esikoiselle garco-housut H&M:ltä.
• Itse tehty: –
• Erityistä: –

Uusien vaatteiden lukumäärä tähän mennessä (tammi-syyskuu):

• Hanne: 7
• Puoliso: 9
• Esikoinen: 11
• Kuopus: 10

Lukemat pitävät sisällään:

*-merkityt saatu PR-lahjana

**-merkityt saatu osana kaupallista yhteistyötä

• Hanne: Myssyn pieni villainen kolmiohuivi*, Koskenkorvan Trahteerin saunatrikoot yökkäriksi*, Ratian pellavapöksyt**, Girlfriendin jumppahousut**, Nepran urheilutoppi**, Fjällräven Kånken Weekender*, Bovikin luomutilan villakynsikkäät.
• Puoliso: Kaksi Alpan neuletta*, reppu (lahja työpaikalta), Buffin kauluri (saatu ammattiliitolta), Vejan tennarit**, Patagonian flanellipaita**, Sherpan t-paita**, Picture Organicin collegehousut**, Alpina-vaelluskengät.
• Esikoinen: Reiman tennarit*, toppahousut, kolme paria neulehanskoja, lakki*, KappAhalin trumpettuhousut, kahdet Girlfriendin voimisteluhousut**, Jack Wolfskinin tuulitakki**, H&M:n garco-housut.
• Kuopus: Reimat tennarit*, toppahanskat, kolme paria neulehanskoja, joukkueen pelipaita ja shortsit, Pukki-fanipaita, Nokian kumpparit, Jack Wolfskinin tuulitakki**.

Sporttivaatteet kerryttivät uusien vaatteiden pottia, odotetusti

Urheiluvaatteisiin osasin jo vuoden alussa ennustaa menevän pelimerkkejä liikkuvaisessa perheessämme. Useampi haasteeseen osallistunut onkin jättänyt ne laskennan ulkopuolelle, mutta meillä ne lasketaan. Nykyään löydän itselleni sporttikamoja aika hyvin jo käytettynäkin, mutta etenkin housujen etsiminen käy jo hikirääkistä itsessään. Esimerkiksi edelleen pyöräilen syksyn tihkusateissa ja talvituiskuissa ilman ulkoiluhousuja, kun sopivia ei vain löydy, ei käytettynä tai uutena.

Olenkin niin niin niin onnellinen Girlfriendin leveälahkeisista jumppahousuistani! Ne ovat ihanat, ne ovat ehjät ja ne eivät haise! En pidä niitä hikiliikunnassa, vaan pyhitän ne kehonhuoltoon ja kävelylenkkeihin, ja voi että on ihana käydä esimerkiksi pilateksessa ilman ympärillä leijuvaa raadon hajua.

Nepran urheilutoppi ei ole yhtä akuutti hankinta kuin housut. Sporttipaidoissa itselläni on valikoimaa, ja niitä löydän myös käytettynä. Mutta laadukas ja vastuullinen toppi hyvässä alessa oli vähän samanlainen hankinta kuin lasten kumpparit seuraavassa koossa. Käyttöön tulee, ja tulevaisuudessa muiden paitojen tullessa tiensä päähän, olen kiitollinen ennakoinnista. Mutta myönnän myös sen, että toppi on yksinkertaisesti kaunis ja ihana päällä. Tunnen siinä oloni nätiksi, hyväksi, sporttiseksi.

Fjällräven Kånken Weekender -laukku on hankinta, jota tuskin olisin tehnyt, jos sitä ei olisi tarjottu minulle pr-kappaleena. Vaikka olen tänäkin vuonna kieltäytynyt useista pr-vaatteista (yhden villapaidan perään haikailen edelleen), tämän otin mielelläni vastaan, sillä sille oli tarve. Olisimme pärjänneet ilman, mutta tämän kokoinen laukku reppujen ja isompien kassien välissä on helpottanut elämää: se on useamman kerran viikossa käytössä, kuka sitä milloinkin tarvitsee.

Itse olen uuden veskan käyttäjänä eniten iloinen siitä, että saan kuljetettua luistimet pyörän perällä treeneihin vedenpitävässä laukussa. Tähän mennessä ainut sopiva vaihtoehto on ollut tuo monissa kuvissakin näkyvä Mifukon kaislakassi, jonka olen sitonut kymmenellä mustekalalla huojuvaksi mytyksi tarakalle, toivoen, että ei kovin paljoa sataisi vettä, räntää tai ohiajavien autojen nostattamaa kuraa. Nyt kuljetus pysyy jämäkkänä ja kuivana kyydissä.

Syksy yllätti lähiössä

Syksyn tulon huomaa ostoslistasta. Yhtäkkiä varpaat palelevat ja merinosukat ovat puhkihiutuneita, reppuun pieneen tilaan menevälle tuulenpitävälle sekä vettähylkivälle takille on tarvetta nythetipian ja syysvaatelaatikosta ei löydykään sopivia kumppareita. 

Omat ainakin 15 vuotta vanhat kynsikkäät laitoin pois surumielin jo viime vuonna – nyt onneksi löytyi korvaavat tilalle Fiskarsin syysmarkkinoilta. Kynsikkäät ovat parhaat syyskäsineet palelevalle puuhastelijalle mökillä, palstalla, retkillä ja etenkin sienessä.

Puolison hankkimaa flanellipaitaa vähän nikottelin; mielestäni sellaisia löytää tosi hyvin kirppareilta (kaikki omani ovat second hand). Puolison mielestä hänen koossaan olevat ovat kuitenkin pappamallisia. Kysynpä vaan, mikä vika pappatyylissä on? No, oli miten oli, tiedän, että tämä olevan niitä vaatteita, jotka todennäköisesti ovat käytössä useamman vuosikymmenen.

Puolison t-paita tuli korvaamaan juuri sellaista, hänen 30-vuotislahjaksi saamaansa t-paitaa, jossa oli kai joskus Muumi-aiheinen kuva. Vanhat collegehousut taisivat olla vain kolmisen vuotta vanhat, mutta niin järkyttävässä kunnossa, että itsekin olen iloinen, että nyt hänellä on uudet kotipöksyt.

Vuosia palvelleiden kenkien tilalle uusia

Syksy oli aikaa, kun myös kenkien puolella oli aika päivittää vuosikausia palvelleita kavereita.

Puolison ainakin kahdeksan vuotta vanhat vaelluskengät alkoivat halkeilla pohjistaan niin pahasti, että suutarikaan ei enää auttanut. Oli aika hankkia uudet.

Puolison vanhoilla tennareilla oli ikää vähän vähemmän, mutta nekin olivat jo suutarista ja kotihuollosta huolimatta niin karseassa kunnossa, että päätyivät uusien tieltä suoraan sekajätteeseen.

Nöyränä ja häpeissään pikamuotiliikkeeseen

Jos itseni on vaikea hankkia housuja, se pätee myös samasta muotista olevien lapsieni kohdalla. Onneksi kuopus tykkää käyttää collagehousuja, ne sentään ovat helppoja ja niitä löytyy lapsille käytettynäkin.

Mutta esikoisen kolmen housun valikoimasta kaikki alkoivat olla polvista hämähäkinseittiä ja lahkeetkin lyhyet. Uusia mieleisiä ei ole löytynyt tarpeeksi rivakkaan tahtiin käytettynä, vaikka ON yritetty ja välillä onnistuttukin.

Voimisteluhousut, joista toiset leveälahkeiset mustat palvelevat myös arjessa, löytyivät onneksi Girlfriendin mallistosta. Muita käyttöhousuja varten olemme syksyn ajan kiertäneet kauppoja väsymykseen asti (nettikaupat eivät toimi, sillä onnistumisprosentti sopivuuden suhteen on noin 0,01). Kävimme ahdistumassa (minä) ja hämmästymässä (lapsi) pikamuotiliikkeissäkin. Lopulta KappAhalista löytyi trumpettihousut, jossa sekä vyötärö että pituus mätsäsi. Sitten vielä viikkoja myöhemmin, puolison ottaessa kaupoissakiertovastuun, H&M:ltä löytyi garco-housut.

Tämä on dilemma, jonka kanssa on nyt elettävä. Kirpputorilta ei löydy, omat ompelutaitoni eivät riitä ja vastuullisten merkkien nuoriin pureva valikoima on olematon. Se, että sopivat housut löytyvät lopulta edes jostain, on nyt riittävä syy vaientaa koputtava omatunto. Näin ainakin yritän itselleni uskotella.

Ihanien second hand -löytöjen aikakausi

Uusien vaatteiden läjän vastapainoksi heinä-, elo- ja syyskuu tarjosivat myös upeita second hand -löytöjä.

Kesäisin on aikaa kierrellä ylipäätään kirpputoreja ja reissuissa pääsee tonkimaan edullisia pikkukaupunkien ja -kylien kirpputoreja. Etenkin kaksi kotimaista vintagejakkua, toinen kesään ja toinen talveen, olivat täydellisiä löytöjä! Molemmat ovat sittemmin napanneet paikkansa vaatekaappini niin kutsuttuina luottovaatteina.

Ihan kreiseintä oli, että löysin myös kahdet kauan haaveilemani housut käytettynä. Juuri kun pääsin kertomasta, miten hankalaa housuja on löytää yhtään mitenkään!

Olin jo antanut itselleni luvan ostaa itselleni farkut uutena ­ ­– jos siis ikinä sellaiset löytäisin ­– kun kirpputorilla tuli vastaan täydelliset Levikset: korkeavyötäröiset, leveälahkeiset, tarpeeksi pitkälahkeiset, mustat ja jalkoihini hansikkaan lailla sujahtavat farkut. Ne ovat jalassa paraikaakin, rakastan!

Lisäksi löysin Fjällräven Abisko -retkitrikoot, joista olen haaveillut monen vuoden ajan. Olen kuitenkin miettinyt, että pärjään ilmankin. Minulla on yhdet retkihousut, mutta ne ovat liian kuumat kesäaikaan, ja mukavimmillaan vasta, kun ihon ja housukankaan väliin voi sujauttaa villakalsarit. Kesäisin olen siis käyttänyt retkillä jumppahousuja, niitä raadolta haisevia.

Mutta ah, nyt on retkitrikoot, jotka ovat keveät, joustavat ja joissa on retkillä kulutukselle joutuvissa kohdissa vahvikkeet. Enää ei tarvitse varoa, että retkieväitä syödessä karhea kallio hioo trikoot rikki tai että palstalla kykkiessä housunpolvet kärsivät.

Yksi luultavasti hudiksi päätyvä second hand -ostoskin tuli. Olin niin iloinen löytäessäni kirpputorilta Hokan lenkkarit, mutta luultavasti on todettava, että ne ovat eriparisiin jalkoihini liian isot. Second handina hutien osuminen kohdalle ei onneksi haittaa samalla tavalla kuin olisi hankinut jotain uutta, ollut luomassa tarvetta uuden materian valmistamiselle ja vielä turhaan. Voin palauttaa lenkkarit sinne, mistä ne hankinkin, eli kirpputorille.

Viiden vaatteet haasteen herättämät ajatukset yhdeksän kuukauden jälkeen

Tämä haaste on todellakin paljastanut kodissamme pärisevän vaaterallin määrän. En oikeasti varmasti uskoisi, kuinka paljon vaikka lapsille hankimme vaatteita, jos niitä ei kirjaisi ylös. Sillä eihän toisella lapsella nytkään ole tarpeeksi sopivia ja ehjiä housuja, vaan uusia etsitään kirpputorilta jatkuvasti.

Luulen, että tässä on vähän sama kuin kävi häiden budjetin kanssa. Vaatteiden määrät ja ostosten summat tajuaa vasta, kun jokaisen pienen asian kirjaa ylös. Ilman tätä kirjanpitoa ihan varmasti ja täysin varmana väittäisin, että kotiimme on vuoden aikana kulkeutunut puolet vähemmän vaatteita kuin oikeasti on.

Vaikka jokaisen perheenjäsenemme kohdalla viiden vaatteen hankintamäärä on täyttynyt ja mennyt ylikin, en pidä haastetta totaalisen epäonnistuneena. En tammikuussa ajatellut, että pitäydyn tiukasti viidessä uudessa vaatteessa, vaan ajattelin haastaa itseäni pääsemään siihen. Totta puhuen toisaalta luulin, että se tulisi olemaan helppo juttu.

Mutta kuten sanottua, en ollut tajunnut, miten lopulta huomaamattomasti jokainen hanska, lenkkari ja alustoppi kotiin päätyy. Siitä huolimatta, että etenkin uusien vaatteiden kohdalla pidän mielestäni seulani melko tiukkana!

Vaikka viisi vaatetta on nyt kaikille kertynyt ja ylikin, olemme jatkaneet haastetta ja kirjanneet kaikki perheen vaateostokset listaksi loppuvuodenkin osalta. Palataan niihin, kun vuosi on vaihtunut. Näen, että haasteen tehtävä on ennen kaikkea nimensä mukaisesti juurikin haastaa, ei niinkään sitoa. Ja sen haaste on jo tähän mennessä tehnyt: koko perhe on tietoisemmin miettinyt, perustellut ja etenkin ylipäätään huomioinut vaatehankintansa.

Se, että oman vaatehankintalistansa julkinen paljastaminen ja sen ruotiminen jännittää, haastaa ajattelemaan sekin.

*-merkitty kirja saatu pr-kappaleena

Joulukuu, elokuu, kuka näissä enää mukana pysyy. Tässä kuitenkin vihdoista viimein koottuna elokuussa lukemani tai kuuntelemani kirjat sekä niiden herättämät mietteeni.

Elokuussa nautiskelin viisi teosta: Hyvän mielen romaanin vakavalla sivujuonteella, vaikuttavan tarinan vanhan miehen luontosuhteesta ja identiteettikriisistä, taiteilijan elämää sekä havaintoja sivuilleen tallentaneen valokuvakirjan, vimmaisen ja omaäänisen kasvutarinan 90-luvun itä-helsinkiläisessä lähiössä ja romaanin naisten heikosta asemasta, vavahduttavasta ja unohtumasta ensirakkaudesta sekä alkuperäiskansojen kaltoinkohtelusta.

Tässä viisikosta tarkemmin:

Marian Keyes: Rachelin paluu*

• Tammi 2023
• Suomentaja: Terhi Vartia

Onneksi on lukupiiri, jonka ansiosta tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten tulisi tartuttua. Kuten romanttista hyvän mielen komeadiakirjallisuutta, jonka kuninkaallisia Marian Keyes eittämättä on.

En ole Keyesiä aikaisemmin lukenut, mutta oli aika, kun en juuri muunlaista kirjallisuutta lukenutkaan. Sitten minusta tuli kai synkkämielinen aikuinen, jonka lukuharrastus salakavalasti muuttui tavoitteelliseksi (opi jotain, ymmärrä jotain, haasta kirjallista ilmaisuasi) ja sitä nautinnollisemmaksi, mitä raskaampia ja kirjallisesti mestarillisia virkkeitä kirja sisältää.

Ihan kuin kirjan tarinassa viihtyminen ei olisi tarpeeksi arvokasta itsessään – ja sellaisen tarinan kirjoittaminen mestarillista.

Kun kirjagenre on vieraaksi livennyt, kesti tovi, että pääsin mukaan Keyesin tapaan kuljettaa tarinaa. Rachelin paluu -kirja on jatko-osa Rachelin loma -hitille, mutta aiemman osan lukemattomuus ei haitannut yhtään. Sen sijaan yhä kovin ahtaat sukupuoliroolit, etenkin miesten holtiton esineellistäminen ja suomalaismelankoliasta käsin epäuskottavalta tuntuva dialogitykittely saivat irvistelemään.

Päähenkilön puutarhaharrastus on myös kiusallisen päälleliimattua: ei kukoistava ja satoa tuottava puutarha yksinkertaisesti synny ja elä niin, että välillä muistaa kastella ikkunalla kasvavia taimia ja joskus laittaa muutaman siemenen maahan, fiilistellen enemmän kauniita puutarhahanskoja kuin multaa, johon niillä sormensa upottaa.

Jossain sivun 150 kohdalla teksti alkoi imeä. Ehkä olin tottunut kerrontaan, mutta oli siinä muutakin. Keyes on kirjoittanut kepeän tarinan lomaan myös vakavia aiheita, kuten päihderiippuvuutta. Vaikka kirjan romanttisen tarinan suuret linjat ovat turvallisen ennalta-arvattavat, tarinan edetessä paljastuu sellaisia isoja ja kipeitä aiheita, jotka yllättivät täysin – ja siksi en vihjaa niistä mitään, jotta muutkin lukijat voivat kokea saman.

Loput kirjasta suorastaan ahmin, osaten aavistaa lopputuloksen, mutta haluten palavasti tietää, miten siihen lopputulokseen päädytään.

En nyt silti sano tai etenkään lupaa, että ottaisin tavaksi lukea useammin tämän genren kirjoja. Ei kai siinäkään mitään pahaa ole, että myöntää itselleen viihtyvänsä viihdekirjojen sijaan nykyään toisentyyppisten niteiden äärellä vielä paremmin. Mutta nyt loppuvuonna aion lukea ainakin yhden jouluaikaan sijoittuvan romanttiskomediallisen ja pörhöisen pehmoisen kirjan.

Kerstin Ekman: Suden jälki

• Tammi 2022
• Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
• Lukija: Markus Bäckman

Kerron nyt salaisuuden; tämä kirja saattaa olla se, joka saa jonkun vanhan jäärän ajatukset paikastaan luonnossa muuttumaan. Kerstin Ekmanin Suden jälki -romaani on muunlajiset suden vaatteissa:

Kirjan yksinkertainen ja ajaton kansi suden kuvineen hämää ajattelemaan, että kyseessä on ehkä jopa metsästysromaani, mitä se tavallaan kyllä onkin, mutta ei lainkaan perinteisellä tavalla. Tammen Keltainen kirjasto antaa olettaa laadukasta mutta kuitenkin melko perinteikästä menoa. Äänikirjan lukee suomeksi möreä-ääninen Markus Bäckman, mikä lisää jäyheän jäärämäistä oletusta kirjan tarinan ympärille. Se saa osaltaan unohtamaan, että kirjan kirjoittaja on nainen, sillä (suomalainen) mieshän ei ainakaan isänpäivämainosten mukaan lue kuin miesten kirjoittamia kirjoja.

Tarinan päähenkilö Ruotsin maaseudulla asuva 70-vuotias mies, pian metsästyksenjohtajan pestistään eläkkeelle jäävä sydänvikainen Ulf. Eräänä päivänä kävelyllään metsässä Ulf kohtaa suden. Se hetki keikauttaa kaiken peruuttamattomasti päälaelleen.

Budum: yhtäkkiä kuuntelenkin tarinaa vanhan miehen hitaasti etenevästä identiteettikriisistä, jonka keskiössä on hänen epäilyksensä omasta luontosuhteestaan ja elämäntapansa eettisyydestä, luomakunnan kruununa patsastelun oikeutuksesta. En ole mies, en metsästäjä, en avohakkuita kannattava, enkä 70-vuotias, mutta koen Ekmanin kuvailut Ulfin hiljaisesta rimpuilusta omia mielikuviaan ja kokemuksiaan vastaan uskottavaksi, aidoksi.

Samalla kirja on suorastaan väkevä kirja (muuttuvasta) rakkaudesta luontoon, vuosikymmeniä yhtä pitäneen pariskunnan hiljaisesta mutta vahvasta kumppanuudesta ja vanhenemisesta, jota ei oikein voi ymmärtää ja uskoa todeksi, vaikka kehoonsa ei enää voi luottaa samoin kuin joskus aikoinaan.

Samalla kun kirja on nautinnollisen verkastahtinen, siinä on myös jännitysromaanin piirteitä, kun pienessä kylässä ja sen yhteisössä tapahtuu kummallisia asioita, rikoskin.

Pidin tästä kirjasta, valtavasti.

Patti Smith: Päivien kirja

• Siltala 2022
• Suomentaja: Antti Nylén

Jos en olisi päätynyt hakemaan opiskelemaan toimittajaksi, olisi toinen aivan yhtä omalta tuntuva vaihtoehto ollut hakea opiskelemaan valokuvausta. Ne molemmat ovat kiinnostaneet, olleet elämässä läsnä, tuntuneet omilta ja loputtoman kiinnostavilta aina; kirjoittaminen ja valokuvaus.

Hetkien tallentamista, hälyn keskelle tiukasti rajattua keskittymistä ja tarinankerrontaahan ne molemmat ovat. Minun ja lopputuloksen välissä on vain eri väline.

Kirjoittaminen voitti ehkä siksi, että koen voivani ajatella huomattavasti paremmin kirjoittaen kuin kuvaten. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että ehkä syy on myös se, että vaikka molemmissa, sekä valokuvauksessa että kirjoittamisessa, kiinnostaa prosessi melkein lopputulostakin enemmän, en ole juuri lainkaan kiinnostunut tarvittavasta mekaniikasta.

Valokuvauksessa kiinnostaa oikeassa hetkessä oleminen, sommittelu, valo, mahdollisen kuvauskohteen kanssa syntyvä ja kuvassa näkyvä kontakti. Myös valotukseen, suljinaikoihin ja aukkoihin liittyvä hienosäätö on olennaista ja mielenkiintoista. Mutta en ole juurikaan kiinnostunut itse kamerakalustostani. Kun joku kysyy, mitä kameraa tai objektiiveja käytän, joudun aina tarkistaa epämääräiset numero- ja kirjainluettelot, sillä en minä muista. Kunhan toimivat, kuten haluan, ei kiinnosta. Digikuvien editointikin on pakollinen paha, työpäivien tylsää peruslapioitavaa (sillä kyllä, saan työkseni sekä kirjoittaa että kuvata!).

En tiedä, onko loogista vai epäloogista, että silti pimiötyöskentely kiehtoo. Olen sitä aikoinaan saanut opiskella jonkin verran ja lisäksi käynyt muutaman työväenopistokurssin aiheesta. Paappani oli sivutoiminen valokuvaaja ja innokas valokuvausharrastaja, joten kehitelitkujen tuoksu ja pimiön punainen valo ullakolla ovat osa varhaisimpia lapsuusmuistojani. Silti olen lähes kokonaan unohtanut tuon taidon.

Luettuani Antti Nylénin Johdatus filmiaikaan -kirjoituksia valokuvaamisesta -esseeteoksen, analoginen valokuvaus jäi tykyttämään takaraivoon, kimmokkeena, josta en ihan vielä saa kiinni. Siirryin lukemaan Nylénin suomentamaa Patti Smithin Päivien kirja -kirjaa. Tai katselemaan, sillä kirjan pääasia ovat muusikko-kirjailija-valokuvaaja Smithin kuvat, joiden ohessa on muutaman virkkeen verran Smithin huomioita ystävistään, taiteesta, intohimoistaan, matkoistaan, hautausmaista, elämästä. Kuvia on 365, yksi vuoden jokaiselle päivälle. Nautinkin kirjaa pienissä erissä, lukukirjojen lomassa.

Smithin kuvat olivat erinäisillä laitteilla otettuja, myös puhelimella. Mutta yhtä kaikki mieli alkoi vetää yhä enemmän pimiöön. Mustavalkofilmikuvien kehitys ei ole mekaniikkaa, vaan taikuutta, hitaan tekemisen ja ainutlaatuisuuden arvoa miljoonien päivittäisten pikselikuvien keskellä.

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

• Otava 2023
• Lukija: Niko Hallikainen

Lama, lähiö, luokkaerot. Itä-Helsingin postinumeroalueiden luomat näkymättömät rajat, jotka luovat reunat myös niiden sisällä asuvien minuudelle. Yksinhuoltaja-sairaanhoitajan lapsen salattu ja kipeä yksinäisyys yövuoro-öinä ja viikonloppuisin, jolloin seuraa pitää kuvaputkitelevisio ja lohtua antavat karkit. Teini-iän kiima, kirkastuvat sateenkaaren sävyt, päihteiden sykkiminen kehossa, elämää siinä hetkessä niin ettei koskaan enää.

Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus -romaani on kasvutarina, tarina 90-luvun lapsuudesta ja 00-luvun nuoruudesta. Onhan näitä luettu ja kuunneltu, mutta ei mitään tällaista.

Hallikaisella on omanlaisensa ja poikkeuksellisen mieleenpainuva kerrontatapa. Dialogi on harkitun töksähtelevää, ja maailma päähenkilön ympärillä saa niin paljon kuin-vertauksia, että se voisi mennä yli, mutta ei mene. Teksti on intensiivistä, tiheää ja silti kummallisen kevyttä. 

Luulen, että lauseiden hienoutta olisi päässyt lukien paremmin herkuttelemaan, silloin kun olisi ollut mahdollisuus pysähtyä sinne ja tänne avokätisesti nakeltujen herkkupalojen äärelle. Mutta toisaalta Hallikaisen itsensä lukemana kirja saa mielenkiintoisia sävyjä, kun sanojen väleihin jätetään näkymättömiä pilkkuja ja jotkut sanat lausutaan kuin kursiivilla maustettuna (ehkä ne kirjassa onkin kirjoitettu niin?).

Koska kirjaa on kehuttu niin paljon, juuri tipahti Kalevi Jäntin palkintokin, muutama poikkipuolinen sanakin mahtunee mukaan häivyttämättä kirjan hienoutta:

Kirjan lapsuuden kuvailu tuntuu aidolta, mutta teini-iässä uskottavuus kärsii – tämä tosin ihan vain omiin kokemuksiini peilaten. Miten kaikki soljuu heti niin hyvin; ensimmäiset suudelmat, ensimmäiset päihdekokeilut, ensimmäiset tappelut, nasevat sanailut. Hyppy aikuisuuteen tuntuu tulevan kertarykäyksenä kuin hyppy korkean vuoren kielekkeeltä, kun itse muistan sen olleen enemmän loivahkon mutta kuoppaisen alamäen laskua rämisevällä polkupyörällä, jossa ei ole jarruja.

Kirja tuntuu myös vähän liian pitkältä. Esimerkiksi kirjan lopettava kohtaus kestää niin kauan, että jos minä olisin niissä bileissä, olisin lähtenyt kotiin jo aikoja sitten.

Mutta silti: Hallikaisen tekstissä on vimmaisuutta, jota haluan saada hengittää lisää, lisää, lisää. 

Shelley Read: Minne virta kuljettaa

• Otava 2023
• Suomentaja: Jaakko Kankaanpää

Minne virta kuljettaa -romaani tuntui alkuun vähän pökkelöisesti ja siirappisesti kuvatulta teinien rakkaustarinalta. (Vaikka oikeasti: mikä on vavahduttavampaa kuin ensirakkaus, se rakkauden vimma, jonka pökerryttävyydestä saa kiinni vielä vuosikymmeniä myöhemminkin!) Kirjan edetessä teksti ja tarina laajenee sekä kypsyy, kuten ihmisillä ja elämällä on tapana.

Romaani kertoo coloradolaisella persikkatilalla kasvaneen Victorian tarinan 1940-luvulta 1970-luvun loppuun.

Victorian elämäntarina tempautuu peruuttamattomasti uudelle polulle, kun hän 17-vuotiaana kohtaa alkuperäiskansaan kuuluvan Wilsonin ja ihastuu. Pikkukylän asenneilmapiirissä ei moisille tunteille ole tilaa roihuta, ja pian tapahtuu jotain, mikä kuorii Victorian yltä viimeiset hippuset lapsuudesta. Victoria pakenee vuorille, luonto ainoana seuranaan ja suojanaan.

Kirja toi monin paikoin mieleen Suon villi laulu -hittiromaanin. Etenkin luontokuvauksen hivenen satumaisessa kerrontatavassa on sama tunnelma. Myöhemmin luin, että kirjaa on myös markkinoitu Suon villi laulu -vertauksin.

Minne virta kuljettaa -kirja on kuvaus naisten heikosta asemasta, vavahduttavasta ja unohtumasta ensirakkaudesta sekä alkuperäiskansojen kaltoinkohtelusta. Etenkin se on tarina ihmiskunnan vinoutuneesta suhteesta luontoon ja samalla yhden ihmisen rakkaudesta sekä uskosta luontoon. Se on myös tarina sellaisesta sinnikkyydestä, joka lukijana sekä ihastuttaa että kauhistuttaa.

Kirjan verkkainen elämäntahti yhdistettynä vuosien nopeaan rullaukseen on lohdullista: isossa mittakaavassa ja etäältä katsottuna elämän merkityksellisyys rakentuu lopulta perusasioiden äärelle. Yhteydestä itseen, muihin ihmisiin ja luontoon.

Kirja tuntuu kuitenkin turhan ohuelta niin tarinan syventämisen kuin mittansa suhteen. Lukijana tuntuu, että saan vain dipata varpaitani veteen, jonka virran vietäväksi ei kirjan vähäisten sivujen aikana ehdi heittäytyä, saati upota.