Urbaani marttailija minussa rakastaa tätä vuodenaikaa. Tuntuu uskomattomalta voida käydä keräämässä metsästä sen anteja tai kerätä alkukeväästä esikasvatukseen kylvämistämme kasveista satoa. Ja tuntuu uskomattomalta, että meni niin monta vuotta löytää tämä alkukantainen onni, tässä laajuudessaan ja voimassaan.

Tämä syksy on ollut paikon tahmea, mutta jokainen piipahdus metsään tai palstalle on toiminut maadoittavana hengähdystaukona. Eikä vain taukona, vaan energianlataajana. Tunnen hykerryttävää tyydytystä voidessani elää kuten jokin soluihini aikojen saatossa koodattu käsky kehottaa. Se tuntuu aivan kuin sähkönä, joka kertyy rätiseväksi energiaksi kehooni.

Ihan kuin käsieni kautta toimisivat ne kaikki esiäitini- ja isäni, jotka vuosisatojen ajan ovat viljelleet Pohjanmaata. Ihan kuin olisin löytänyt yhteyden sisäiseen metsästäjä-keräilijääni ­– mitä nyt metsästysviettinikin keskittyy metsissä piileksivien kasvisherkkujen jahtiin.

Sanokaa hippihörhöksi, mutta jotain maagista tässä on. Eikä sen maagisuuden tavoittamiseen tarvita havumajassa asumista, omaa perunakellaria (tosin haaveilen sellaisesta) tai kaiken valmistamista itse alusta lähtien.

Jo pieni kosketus maan voimaan saa tuntemaan olon enemmän, noh, minuksi. Että näinhän tämän kuuluisi ollakin.

Olemme olleet aktiivisia kaupunkiviljelijöitä rapian vuosikymmenen ajan, mutta vasta nyt, aarin vuokrapalstamme toisena vuotena, saamamme sato on ihan kunnolla vaikuttanut keittiöömme, kaupassa käyntiimme ja ihan varmasti myös ruokabudjettiin. On ollut viikkoja, kun emme ole ostaneet juuri mitään vihanneksia, hedelmiä tai marjoja kaupasta. Ja on ollut viikkoja, kun olemme tajunneet, että kaupassa ei ole käyty yli viikkoon, kun ei vain ole tarvinnut.

Tuskinpa palstaviljely vieläkään taloudellisesti kannattavaa on, ei varmasti etenkään jos laskee työlleen hinnan, eikä se ole tarkoituskaan, mutta ei tämäkään ole pöllömpää. Oikeastaan se on ollut ihmeellistä.

Palsta alkoi antaa satoa kesäkuussa, kun söimme ensimmäiset mansikat ja salaatit. Sen jälkeen sieltä on saanut pari kertaa viikossa hakea korillisen ruokaa; salaattia, parsakaalia, perunoita, lehtikaalia, avomaakurkkuja, porkkanaa, sipulia, salaatteja, kesäkurpitsoja ja erilaisia marjoja. Viinimarjoja riitti pakkaseen asti ja osa sipuleista nostettiin ylös ja kuivattiin. Pikkumökillä ruokamme on perustunut palstan ja mökkiä ympäröivän metsän antimiin koko kesän.

Yhä näin syyskuussa palstalla on vielä satoa korjattavana: kokonainen laarillinen varsiselleriä, kaaleja, kurpitsoja, perunaa, loput salaatit ja maa-artisokkaa, joka kasvaa rehevänä, vaikka kuinka yritimme sen nostaa kokonaan ylös (en vain jaksa sitä vaivaa, mikä maa-artisokan kuorimisessa on). Kukkiakin voi yhtä taittaa palstalta mukaansa kotiin maljakkoon laitettavaksi. Viimeisimpänä nuppunsa ovat avanneet auringonkukat.

Tänä vuonna laitoimme myös parvekkeen kasvamaan satoa, ja pienen parvekkeen kyky tuottaa ruokaa pöytään on ollut ällistyttävä. Tomaatteja on tullut niin paljon, että muutaman viikon ajan sain poimia sieltä punaisia sekä keltaisia kirsikkatomaatteja joka ikinen päivä pienen kulhollisen verran. Alkoi jo naurattaa, että IG-seuraajani varmaan epäilevät minun ostavan tomaatit kaupasta, kun joka päivä kuvasin samanlaista epätodellista parvekesaalista. Raakileita on yhä ihan valtavasti, ja nyt taitaa hiljalleen olla aika poimia ne sisään kypsymään loppuun.

Parvekkeelta on saatu myös basilikaa, minttua ja piparminttua sellaisissa määrin, että melkein olemme olleet tilanteessa, että niitä ei tarvitse säästellä. Mutta vain melkein. Ensi vuonna voisin laittaa ainakin basilikaa vielä muutaman ruukullisen lisää. Myös rucolaa olisi saanut olla enemmän, minkä laitan senkin muistiin ensi vuotta ajatellen.  

Pihan kasvulaatikossa (josta en näemmä ole tänä vuonna kirjoittanut lainkaan) olemme kasvattaneet myös minttua sekä piparminttua ja lisäksi salaattia, pinaattia ja lehtikaalia. Kasvulaatikko ja naapureiden samanmoiset ovat tuoneet viihtyisyyttä ja kodikkuutta lähiökerrostalon pihaan, mutta mitään suurta satoa niistä ei ole saatu. Silti nekin kaksi vihersmoothiekannullista, jotka sain tehdä oman pihan pinaatista, saivat aikaan ruuan lisäksi hyvää mieltä.

Sillä se tunne, kun ruokapöydässä lähes kaikki on itse kasvatettua! Siinä on mukana huumaava sekoitus onnea, ylpeyttä ja ihmetystä. Ja näitä tällaisia aterioita on saanut kattaa nyt pitkin kuluneita kuukausia, mikä tuntuu etenkin näin kaupunkiasukkaalle aina yhtä ihmeellisen ihanalta.

Ja ihan oma lukunsa on sitten metsän tarjoama ruoka. Keväällä pakkaseen saatiin kerkkiä (vanhempieni kuusista) ja siitä eteenpäin ruokapöydässä on saatu syödä luonnon meille ihan ilmaiseksi tarjoilemaa ruokaa: mustikoita, kantarelleja, lakkoja, vadelmia, tatteja, vadelmia, rouskuja, puolukoita ja nyt jo ensimmäisiä suppilovahveroita.

Kuluneen kuukauden ajan olemme syöneet ja kuivattaneet kilokaupalla omenoita, joista kaikki on saatu ilmaiseksi. Olemme poimineet hedelmiä kaupungin mailla olevista villiintyneistä omenapuista, ja viereisen siirtolapuutarhan porttien pielissä on tähän aikaan vuodesta aina ilmaisomenoita, joista käydä täyttämässä kori.

Keittiön purnukat alkavat täyttyä kuivatusta ja säilötystä sadosta. Toinen pakastimista on täynnä marjoja, toinen on varattu sienille ja palstan lopuille antimille. Tuntuu välillä kuin olisin talvivarastoa keräävä metsäneläin, joka ei voi olla paikoillaan ennen kuin maa jäätyy ja varastot ovat täynnä. Se on kuin vietti, jonka toteuttaminen saa aikaan tyydytystä; syvää alkukantaista onnea ja levollisuutta.

Sitten kun tulee talvi, voin tyytyväisenä ja ytimiin aikojen alussa koodattua talvirauhaa tuntien käpertyä perheeni kanssa kotipesääni.

Näin unta, että olin opiskelijavaihdossa. Paikka oli osittain sama kuin vuosina 2006–2007, kun olin vaihdossa Haagin yliopistossa, Hollannissa. Oli samantapainen yksinkertainen opiskelija-asuntolahuone, samantapainen sotkuinen jaettava keittiö ja etenkin samanlainen poreilevan innokas tunne kuin silloin 14 vuotta sitten.

Miten kaikki oli siinä hetkessä, miten vahvasti kaiken tunsi. Miten notkuin uusien ystävieni kanssa kaiken vapaa-aikani ja miten tunnuin oppivani itsestäni ja elämästä ylipäätään enemmän tuon yhden lukukauden aikana kuin koskaan ennen sitä.

Miten poljin katukauppiaalta ostamallani rämisevällä ja mustalla hollantilaispyörällä kanaalien varsia ja katuja, joiden ympärillä kohosi värikkäitä kolmikerroksisia taloja vieri vieressä kuin piparkakkutaloja. Hiukseni hulmusivat vapautta.

Unessa minä olin sen kaiken menneestä tutun keskellä tästä ajasta. 37-vuotiaana, äitinä, vaimona ja elämän uurtamine kasvoineni. Ja olin tärisevän onnellinen ja innoissani.

Muistan havahtuneeni miettimään jonnekin unen ja valveen välimaastoon, eikö minulla ole yhtään ikävä lapsia. Vastaus tuli ennen kuin ehdin sitä kunnolla edes pohtia. Ei ole, ei yhtään. Sen ymmärtäminen ei edes hämmästyttänyt. Tietenkään ei ole, aivan outo moinen ajatuskela edes, lopeta ajattelu ja nauti! Sen havainnon jälkeen oli taas helppo antautua ihanaan uneen.

Puolisoni tuli käymään Suomesta, ihan kuten kävi silloin 14 vuotta sitten poikaystävänäkin. Meillä oli jaettavaksi kapea nitisevä sänkyni, halpaa viiniä ja pussillinen Konmarin juustosipsejä, joista sormet jäivät keltaisen tahman peittoon. Ehkä yhteistä aikaa ei unessakaan ollut kuin muutamia päiviä, kunnes puolison pitäisi taas palata kotiin.

Mutta siinä hetkessä koko maailma oli siinä meidän välillämme. Kaikki oli mahdollista, vaikka rahaa ei juuri ollut. Niin käy, kun tulevaisuutta ei tarvitse miettiä. Kun on puolimatkassa jonnekin, kun on luotto siihen, että kaikki menee hyvin. Ja loput on tehnyt aika; silloiset murheet ovat muistoissani kuluneet utuisiksi ja unohtuneet.

Vaikka unen keskellä jossain siellä oli tämä nykyinen elämä, oli myös tunne vapaudesta, jota en nykyään enää saavuta. Enkä tiennyt sellaista erityisemmin kaipaavanikaan, kunnes uni kaivoi jostain mieleni kätköistä eteeni menneen maailman, jossa olin vastuussa pääasiassa vain itsestäni. Ajan, jossa spontaanius voitti arjen ja nautinto rutiinit.

Heräsin unestani juuri kun olimme matkaamassa junalla pirskahtelevassa nousuhumalassa lähikaupunkiin Amsterdamiin, kuten niin monesti silloin joskus. Unenlämpöinen lapsi könysi itsensä viereeni, ja tuntui kamalan vaikealta päästää unesta irti. Haluan nauttia tämän loppuun, älä nyt vielä tunkeudu todellisuutena tähän väliin! Tahdon ensin tanssia Amsterdamin yössä tietämättä tarkasti, mihin yö vielä veisikään.

Tahdon olla vastuuton. Vähän myös sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta eniten ihan vain ilman vastuun taakkaa. Sitä, joka luo nykyiseen elämääni niin paljon merkityksellisyyttä, onnea ja rakkautta, mutta jonka painon alla välillä ahdistaa.

On unia, jotka tuntuvat niin tosilta ja niin puhuttelevilta, että ne jäävät pyörimään mieleen päiväkausiksi. Tämä oli sellainen.

Luulen alitajuntani koittavan työstää sitä syksyn aikana selväksi tullutta faktaa, että kesä ei riittänyt toipumiseeni keväästä, joka pakotti venymään, mukautumaan, huolestumaan ja valvomaan. Nyt syksyllä voimavaravarastot korisevat yhä nopeasti tyhjyyttään, kun sieltä yrittää jatkuvalla syötöllä napata jaksamista, empatiakykyä, ymmärrystä ja pitkää pinnaa.  

On monia hetkiä, uusien vaiheiden aiheuttamia voimattomuuden alhoja, kun en vain jaksaisi olla äiti tai ylipäätään fiksu ja vastuullinen aikuinen.

Olisipa joku parin viikon vaihtoaikailluusioretriitti. Kapea nitisevä sänky, halvin viini ja tahmaavat sipsit riittäisivät fasiliteetiksi. Kunhan vain saisi hetken pyöritellä pelkästään omaa napanöftäänsä, vailla huolta muista tai huomisesta.