Kaupallinen yhteistyö: Puhtaasti kotimainen

Rakastan ruuanlaittoa mökkimme ulkokeittiössä. Kaikki niinkin jokapäiväisessä asiassa kuin ruuanlaitossa on jotenkin oikealla paikallaan ja syvemmin läsnä, kun vesi ei tule juoksemalla vaan kantamalla ja keittiön kattona on taivas. Kaasuliesi tuntuu aina ymmärtävän mitä tahdon tehdä, sillä se on aina oikealla lämpötilalla ja tekee ruokiin rapean suutuntuman, mistä pidän.

Mutta koska kesämajamme ulkoköökki on myös alkeellinen ja pieni, siellä tehdään yleensä varsin simppeleitä ruokia. Sellaisia, joiden raaka-aineet ovat herkkua jo ihan sellaisenaan ja jotka eivät vaadi erikoisvälineitä ruuaksi muuntautuakseen tai pitkää hauduttelua. Sama pätee toki etenkin arkipäivisin myös kotikeittiössä.

Yksi sellainen aina toimiva ja nopeasti valmistuva ruoka on sienipasta. Olen onnekas, että koko perheemme rakastaa sieniä, sillä itsehän rrrrrrakastan sieniä. Sen lisäksi, että ne ovat superhyvää ruokaa, ne ovat myös hyvää tekevää ruokaa. Sienissä on muun muassa paljon proteiinia ja ne ovat hyvä kuitulähde. Esimerkiksi herkkusienessä on Finelin mukaan kokonaisenergiasta proteiinia 57 prosenttia ja kuitua 19 prosenttia.

Kotimaisia viljeltyjä sieniä saa myös kaupoista ympäri vuoden, joten lähiruokasieniä saa kokattua pöytään milloin vain. Kotimaisen viljellyn sienen tunnistaa kaupassa Sirkanlehtimerkistä.

Minä nappasin viikonloppuna ostoskoriin ennen mökille fillarointia Kiukaisilla kasvatettuja portobello-sieniä. Löysin portobellot aikoinaan keittiöömme anopin ruokapöydän kautta, jossa istuessani ihastuin portobellojen pähkinäisen mehevään, syvän aromaattiseen ja unamiseen makuun. Sen makuelämyksen jälkeen metsästimmekin portobelloja yhdessä anopin kanssa pitkin Pohjanmaan marketteja. Nykyään niitä onneksi löytyy lähes jokaisesta hyvin varustellusta marketista.

Niin monet portobellot kun olenkin ehtinyt elämässäni syödä, opin vasta Puhtaasti kotimaisen kanssa tekemäni yhteistyön myötä, että portobello ei ole varsinaisesti mikään oma sienilajikkeensa, vaan iso ruskea herkkusieni. Pienempiin herkkusieniin verrattuna sen vain annetaan kasvaa kauemmin, jolloin sen makukin syvenee. Herkkusienestä siis tosiaan on moneksi!

Nyt portobelloista syntyi mökkikeittiössämme kermainen ja vegaaninen sienipasta. Käytän itse asiassa tosi harvoin (kasvi)kermaa sieniruuissa, sillä tykkään sienissäkin freesistä ja ikään kuin maut erillään pitävästä ruuanlaittotavasta. Mutta kun mökin ulkokeittiön vuodenaikojen mukana elävät seinät ovat alkaneet vaihtua vihertävästä kellertävään, teki mieli tuhdimpaa makua. Mutta pasta olisi ollut ihanaa myös ilman lopussa lisättyä kermaa.

Noin muuten tykkään käyttää portobelloja ja sieniä ylipäätään, noh, ihan kaikkeen. Piiraisiin, wokkeihin, kastikkeisiin, risottoihin, munakkaisiin, pizzoihin, torilloihin, leivän päälle tai ihan vain sipulin ja mausteiden kanssa paistettuna lisukkeena. Etenkin mökillä sieniä valmistuu myös grillikasvisten kanssa. Isot portobellot sopivat myös täytettäviksi, ja koska ne säilyttävät hyvin kokonsa ja muotonsa myös paistaessa tai grillattaessa, niitä on mukava siivuttaa hampurilaisten väleihin.

Mutta aloitetaan siitä sienipastasta. Se valmistuu nopeasti ja yksinkertaisesti niin alkeellisessa mökkikeittiössä kuin arjen kiirehärdellissä kotiköökissä. Kotimaisten portobello-sienien lisäksi tämä resepti perustaa muutenkin täysin kotimaisiin vihanneksiin ja yrtteihin. Lisäksi tämä sienipasta on vegaaninen. Tässä resepti, olkaatte hyvät:

Vegaaninen sieni-lehtikaalipasta (4-5 henkilölle)

• 3 valkosipulin kynttä
• 1 iso keltasipuli
• Oliiviöljyä
• Rasiallinen (250 g) kotimaisia portobello-sieniä
• 3 tomaattia
• 6 keskikokoista lehtikaalin oksaa
• Mustapippuria
• 4 rkl soijakastiketta
• 1 dl pastan keitinvettä
• 1 prk kasvisruokakermaa
• Puoli punttia tuoretta basilikaa
• Pinnalle oluthiivahiutaleita / ravintohiivahiutaleita (tai parmesaania)

Lisäksi :

• Pussillinen spagettia
• Suolaa

Laita spagetin vesi kiehumaan ja lisää veteen runsaasti suolaa. Tämä on tärkeää, sillä pastaruuan peruste on kunnolla suolattu keitinvesi. Valmista sitten pasta paketin ohjeen mukaan, ja jätä se mieluummin vähän alikypsäksi kuin ylikypsäksi.

Spagetin kiehuessa pilko valkosipulit ja sipulit pieneksi hakkelukseksi. Kuullota sipulit runsaassa oliiviöljyssä pannulla.

Sipulien paistuessa pilko sienet. Itse tykkään jättää sienipalaset isohkoiksi, mutta tämä on ihan makukysymys. Kaikki osat portobelloista voi käyttää, eikä niitä tarvitse pestä, mutta jos sieniin on jäänyt puhdistettavaa, roskat voi sipaista pois vaikka pullasudilla tai talouspaperilla. Kun on valmista, lisää sienet pannulle sipulien kaveriksi.

Pilko tomaatti. Sen tarkoitus on tuoda kastikkeeseen mehevyyttä, joten tomaattipalat saavat olla melko pieniä. Lisää tomaatit pannulle.

Revi lehtikaalin oksat palasiksi ja irrota samassa niistä kova lehtiruoto. Lisää lehtikaalisilppu pannulle.

Mausta mustapippurilla ja soijakastikkeella, minkä jälkeen pienennä lieden lämpöä ja anna tekeytyä hetki.

Lisää sekaan pastan keitinvesi (tästä tulee sekä kosteutta että suolaa) ja kasviruokakerma. Kuten sanottu, kerman voi hyvinkin jättää myös pois, jos pitää freesimmästä lähestysmiskulmasta sienipastaan. Teit miten teit, nyt sekoita. Ihan lopuksi lisää basilika ja jätä siitä halutessasi muutama lehti koristeeksi.

Sekoita spagetti sekä kastike yhteen ja annostele lautasille. Ripottele päälle oluthiivahiutaleita tai sekoita se suoraan kastikkeen joukkoon (vaihtoehtoisesti voi käyttää parmesaania). Koristele basilikalla ja huuda syömään.

Elokuun loppupuolella Helsingissä vietettiin Helsingin juhlaviikonloppua. Vallitsevan epidemiatilanteen takia yleensä parin viikon ajan vietettävät Helsingin juhlaviikot typistyivät yhteen viikonloppuun. Mutta jokainen pienikin välähdys pois viedystä kaupunkilaisuudestani on tärkeä. Muistutus siitä, että Helsinkini on yhä olemassa. Osin muuttuneena, osin odotustilassa, mutta yhä tässä.

Moni jakoi keväällä tunteeni siitä, miten korona vei kaupunkilaisuudestani sen, miksi kaupunkilaisuuden olen valinnut. Koko homma kääntyi ympäri. Yhtäkkiä kaupunkilaisuudessani rakastamani asiat sulkeutuivat, tulivat potentiaalisesti vaarallisiksi ja aiheuttivat ahdistusta. Ihmiset ja kaupungin runsaan pursuileva elämä olivatkin yhtäkkiä jotain, mitä piti vältellä. Kodin yleensä avoinna olevat ovet sulkeutuivat, seinät alkoivat painua sisäänpäin ja aloin hämmästyksekseni kaivata maalle.

Olen miettinyt, että ilman viljelypalstaa ja Kivinokan kesämajaa, sattumalta täydelliseen aikaan toteutunutta haavetta, olisin saattanut keväällä lähteä etsimään tilaa hengittää muualta. Nyt pieni töllerö ja aarin kasvimaa muutaman kilometrin päässä Helsingin keskustasta antoivat mahdollisuuden olla kaupunkilainen ja silti omassa rauhassa. Yhdessä, mutta vain meidän perheenä.

Kevättä karkeloivat linnut lauloivat lujempaa kuin etäällä kulkeva metro suhisi, mutta silti molemmat olivat läsnä. Palstalla maa heräsi kasvuun, vaikka muuten kaupunki uinui aavemaisena.

Mennyt kevät opetti senkin, miten tärkeä merkitys kaupunkiluonnolla on. Miten minusta ei olisi kaupunkilaiseksi ilman mahdollisuutta pujahtaa metsään takapihalta. Tiesinhän minä sen jo ennenkin, mutta nyt sitä kaikkea osaa arvostaa enemmän. Jokainen lähimetsiin tehty retki, piipahdus ja juoksulenkki saa aikaan rutistavaa onnentunnetta.

Ja nyt, syksyn tullen, kaupunkimetsän antama sato sitoo marja marjalta ja sieni sieneltä minua takaisin kiinni kaupunkilaisuuteen. Epäilys siitä, olisiko muualla sittenkin parempi, alkaa haihtua. Haaveilen seikkailuista, ehkä vuosiakin kestävistä sellaisista muualla, mutta tunnen taas varmuutta, että koti on täällä. Se, minne palata. Toki siihen vaikuttaa myös varovaisesti avautunut Helsinki, se kaikki muu, mitä metsäisellä ja mereltä tuoksuvalla kotikaupungillani on tarjota.

Helsingin juhlaviikonlopun Korttelikonsertit olivat yksi kotikaupunkirakkautta yltäkylläisesti ruokkiva asia. Korttelikonsertit levittäytyivät juhlaviikonlopun aikana kaupunkilaisten pihoille eripuolilla Helsinkiä, ja esityksiä pystyi seurata myös terasseilta ja parvekkeilta.

Meidän taloyhtiömme oli yksi niistä, jotka hakemusten perusteella saivat ilmaisen kulttuuriesityksen pihaansa.

Niinpä meidän pihaamme saapui esiintymään Fauna Humana. Sen soittavat sekä tanssivat eläinhahmot ja ihmiset kulkivat pitkin pihaamme, ja aurinko säihkyi estradille tuulessa väpisevän koivunlehtiverhon lävitse. Katsojat olivat parvekkeillaan, ikkunoissaan ja pihan penkeillä ja nurmikolla.

Kaikki siinä; riemuitseva kulttuuri, yhteen kokoontuvat ihmiset, kaupunkisäpinä ja lähiöluonto. Sitä on minun Helsinkini, se, minkä minä olen valinnut.