Näin unta, että olin opiskelijavaihdossa. Paikka oli osittain sama kuin vuosina 2006–2007, kun olin vaihdossa Haagin yliopistossa, Hollannissa. Oli samantapainen yksinkertainen opiskelija-asuntolahuone, samantapainen sotkuinen jaettava keittiö ja etenkin samanlainen poreilevan innokas tunne kuin silloin 14 vuotta sitten.
Miten kaikki oli siinä hetkessä, miten vahvasti kaiken tunsi. Miten notkuin uusien ystävieni kanssa kaiken vapaa-aikani ja miten tunnuin oppivani itsestäni ja elämästä ylipäätään enemmän tuon yhden lukukauden aikana kuin koskaan ennen sitä.
Miten poljin katukauppiaalta ostamallani rämisevällä ja mustalla hollantilaispyörällä kanaalien varsia ja katuja, joiden ympärillä kohosi värikkäitä kolmikerroksisia taloja vieri vieressä kuin piparkakkutaloja. Hiukseni hulmusivat vapautta.
Unessa minä olin sen kaiken menneestä tutun keskellä tästä ajasta. 37-vuotiaana, äitinä, vaimona ja elämän uurtamine kasvoineni. Ja olin tärisevän onnellinen ja innoissani.
Muistan havahtuneeni miettimään jonnekin unen ja valveen välimaastoon, eikö minulla ole yhtään ikävä lapsia. Vastaus tuli ennen kuin ehdin sitä kunnolla edes pohtia. Ei ole, ei yhtään. Sen ymmärtäminen ei edes hämmästyttänyt. Tietenkään ei ole, aivan outo moinen ajatuskela edes, lopeta ajattelu ja nauti! Sen havainnon jälkeen oli taas helppo antautua ihanaan uneen.
Puolisoni tuli käymään Suomesta, ihan kuten kävi silloin 14 vuotta sitten poikaystävänäkin. Meillä oli jaettavaksi kapea nitisevä sänkyni, halpaa viiniä ja pussillinen Konmarin juustosipsejä, joista sormet jäivät keltaisen tahman peittoon. Ehkä yhteistä aikaa ei unessakaan ollut kuin muutamia päiviä, kunnes puolison pitäisi taas palata kotiin.
Mutta siinä hetkessä koko maailma oli siinä meidän välillämme. Kaikki oli mahdollista, vaikka rahaa ei juuri ollut. Niin käy, kun tulevaisuutta ei tarvitse miettiä. Kun on puolimatkassa jonnekin, kun on luotto siihen, että kaikki menee hyvin. Ja loput on tehnyt aika; silloiset murheet ovat muistoissani kuluneet utuisiksi ja unohtuneet.
Vaikka unen keskellä jossain siellä oli tämä nykyinen elämä, oli myös tunne vapaudesta, jota en nykyään enää saavuta. Enkä tiennyt sellaista erityisemmin kaipaavanikaan, kunnes uni kaivoi jostain mieleni kätköistä eteeni menneen maailman, jossa olin vastuussa pääasiassa vain itsestäni. Ajan, jossa spontaanius voitti arjen ja nautinto rutiinit.
Heräsin unestani juuri kun olimme matkaamassa junalla pirskahtelevassa nousuhumalassa lähikaupunkiin Amsterdamiin, kuten niin monesti silloin joskus. Unenlämpöinen lapsi könysi itsensä viereeni, ja tuntui kamalan vaikealta päästää unesta irti. Haluan nauttia tämän loppuun, älä nyt vielä tunkeudu todellisuutena tähän väliin! Tahdon ensin tanssia Amsterdamin yössä tietämättä tarkasti, mihin yö vielä veisikään.
Tahdon olla vastuuton. Vähän myös sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta eniten ihan vain ilman vastuun taakkaa. Sitä, joka luo nykyiseen elämääni niin paljon merkityksellisyyttä, onnea ja rakkautta, mutta jonka painon alla välillä ahdistaa.
On unia, jotka tuntuvat niin tosilta ja niin puhuttelevilta, että ne jäävät pyörimään mieleen päiväkausiksi. Tämä oli sellainen.
Luulen alitajuntani koittavan työstää sitä syksyn aikana selväksi tullutta faktaa, että kesä ei riittänyt toipumiseeni keväästä, joka pakotti venymään, mukautumaan, huolestumaan ja valvomaan. Nyt syksyllä voimavaravarastot korisevat yhä nopeasti tyhjyyttään, kun sieltä yrittää jatkuvalla syötöllä napata jaksamista, empatiakykyä, ymmärrystä ja pitkää pinnaa.
On monia hetkiä, uusien vaiheiden aiheuttamia voimattomuuden alhoja, kun en vain jaksaisi olla äiti tai ylipäätään fiksu ja vastuullinen aikuinen.
Olisipa joku parin viikon vaihtoaikailluusioretriitti. Kapea nitisevä sänky, halvin viini ja tahmaavat sipsit riittäisivät fasiliteetiksi. Kunhan vain saisi hetken pyöritellä pelkästään omaa napanöftäänsä, vailla huolta muista tai huomisesta.
Kiitos kirjoituksesta! Samaistuin vapauden ja huolettomuuden kaipuuseesi täysillä. Olemme melko saman ikäisiä ja minulla saman ikäiset lapset kuin sinulla. Olen vaihtoni käynyt aivan muualla, mutta samaistuin silti, minunkin poikaystäväni, nykyinen mieheni vieraili, nukumme kapealla sängyllä ja sitä halpaa viiniäkin oli! Olen aivan eri alalla kuin sinä (vakaope), mutta taitaa olla niin, että alalla kuin alalla kevät vei mehut ja syksyn epävarmuudessa vellominen rassaa. Voimat on olleet tässä vaiheessa syksyä jo välillä aika kortilla työ-ja perhearjen melskessä. Ihana tekstisi tarjosi minulle juuri sopivaa eskapismia. Kiitos ❤ Ja akkujen latausta, lepoa, sekä pieniä vapauden ja huolettomuuden hetkiä toivon sun päiviin!
Vaikka ei tietenkään toivoisi, että kenelläkään olisi voimat vähissä, ihana kuulla, että tämä toivosi samaistumispintaa ja myös eskapismia! En tosiaan keksi voipumiselle mitään muuta syytä kuin raskaan kevään ja syksyn epävarmuuden, sillä onneksi eloon mahtuu myös hyvässä määrin lepoa, maadoittumista ja lyhyitä huolettomia aikuisseurassa tehtäviä reissuja myös. Toivottavasti säkin saat ladattua akkuja sitä mukaa kun niitä käytetään <3
Tuttu tunne! Meillä yksi ekaluokkalainen, vuorotyötä tekevä mies ja opiskeleva äiti. Kyllä välillä on päiviä että tuntuu että pitäisi päästä ihan itsekseen jonnekin pidemmäksi aikaa. Jatkuva käytettävissä olemisen tarve ja metatöiden järjestely vie voimat.Oon pyrkinyt nyt käymään vähintään kerran viikossa metsässä, siellä sielu lepää. Ajatukset nollautuu kun marjastaa. On kaukana vaikkakin lähellä kotia. Onneksi on paljon myös päiviä että lähes kaikki sujuu, kukaan ei makaa lattialla raivareissa ja se reissu markettiinkin sujuu kivuttomasti.Eniten pelkään jos tulee uusi viime kevään kaltainen etäily, en kestä olla niin kauaa kotona etäilemässä muksun kanssa. Tarvitsen omaa tilaa, edes sen keskiviikkoisen pari tuntia ennen kuin ekaluokkalainen pääsee koulusta. Tai tiistaiaamut jolloin hoidetaan miehen kanssa se markettireissu.
Voi miten samaistuin uneesi ja ajatuksiisi vaikka olenkin ihan eri elämäntilanteessa ja omasta vaihtokokemuksestakin on vain muutama kuukausi aikaa! Tulen palaamaan noihin, hyvin samanlaisiin vaihtomuistoihin vielä varmasti monenmonta kertaa:)
Vaihtoaika oli kyllä upeata aikaa elämässä! <3
Mäkin huomaan pelkääväni kevään kaltaista lockdownia. Vaikka löysin siitä paljon myös hyvää ja yhä koen niin, huomaan vasta jälkikäteen, miten hemmetin kuluttavaa se oli. Just katselin kuvia keväältä, kun etäjakson jälkeen oli ensimmäinen koulupäivä ja riemussa puolison kanssa revitään seinältä alas etäkouluun luomaamme työlistaa. Silloin muistan, miten kutkuttavan ihana fiilis oli, nauratti ja ilo normalisoitumisesta tuntui kuplivana. Nyt ne kuvat saivat silmäkulmat kostumaan ja ahdistuksen myllertämään vatsassa. Ihan kuin keho ja mieli reagoisivat siihen kaikkeen vasta jälkikäteen.
Metsä on mullekin tärkeä nollauspaikka, onneksi sinne pääsee piipahtamaan arki-iltoinakin <3
Just tänään valitin instassa, että kesä tuntui joltain lohdutuspalkinnolta. Se ei kevään jälkeen riittänyt mihinkään.
Oi, tuo lohdutuspalkinto kuvaa tätä kesää kyllä niin hyvin! Jouduin koronan takia pitämään kesäloman jo toukokuussa ja sehän meni ihan vaan poikkeusarjen pyörittämiseen. Puf vaan ja elämäni ensimmäinen, odotettu vuosiloma oli sit siinä. Jotenkin lohdullista nähdä muidenkin kommentteja siitä, miten nyt syksyllä sitten väsyttää. Vaikka eihän se kollektiivinen väsymys tietty hyvä homma oo, mutta ainakaan ei olla yksin <3
Joo, eihän se ole kiva, että muillakin on voimat vähän loppu, mutta kyllä se kollektiivisuus tiettyä lohtua tuo <3
Osui ja upposi. Aiemmin tällä viikolla mietiskelin aikaa ennen koronaa kun kävin säännöllisen epäsäännöllisesti 1-5 kertaa vuodessa n. viikon työmatkalla. Nyt ei oo seuraavaa reissua näkyvissä, siihen voi mennä parikin vuotta. Viikon matka riitti hienosti palautumiseen; viikko unia ilman häiriötä, viikko vain itsestä vastuussa olemista, viikko spontaaniutta matkan raamien puitteissa, viikko pelkkää aikuisuutta eikä ollenkaan vanhemmuutta. Ja matkat tarpeeksi harvoin ja sellaisin sisällöin että niistä oli helppo nauttia. Itku meinasi tulla kun oli niin ikävä noita hetkiä – ja tietysti rakastan perhettäni hurjasti, koronassa on ollut hyvääkin perheen lisääntynyt yhteinen aika (minä vielä etätöissä mutta lapset jo päikyssä ja koulussa), mutta kyllä se myös syö jaksamista.
Vaikka omaan työhöni ei säännöllisiä työmatkoja kuulukaan, voin kuvitella! Joskus kun olen työreissussa ihan vain yhden yön yli, tuntuu ihan överin luksukselta, että on koko ilta aikaa käytettäväksi ihan mihin itse haluan. Toki tässä elämäntilanteessa isompien lasten kanssa sellaista saa järjestettyä myös arjessa, mutta matkalla se jotenkin korostuu; ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla ilman perhettä ja on ikään kuin sanomattakin selvää, että ei tarvitse huolehtia juuri sillä hetkellä kuin itsestään. Ja ai että, välillä on niiiin parasta olla ihan vain yksikseen.
Riipaisevan haikean kaunis teksti.
Et ole ainut joka tuntee näin. Mä olen ollut äiti kohta 15 v., saanut lapsia lopulta kolme, kasvanut aikuiseksi tässä samalla. Oma nuoruus kului kuin varkain ja ajoittain nousee kipeitä ajatuksia, siitä, että paluuta hulvattoman huolettomiin hetkiin ei ole. Nyt on töitä, opintoja, harrastuksia, huolia ja vastuita. Toki myös onnea ja iloa. Saanko koskaan enää kokea sitä, että tuntuisi kuin minulle kaikki olisi mahdollista, maailma on minulle auki, olen vapaa?
En tiedä mikä vaikutus kuluneella keväällä on näihin ajatuksiin, mutta sen tiedän, että väsyin toden teolla ja elämästä hävisi värit. Tämä syksy pelottaa, jaksanko olla aikuinen, miten huolehdin itsestäni?
Haluaisin nähdä, että elämäni seikkailut ei olisi vielä ohi, vaan voisin vielä tuntea ja kokea vahvasti.
Nyt tuntuu, että voisin viettää vaikka kuukauden jossain ihan muualla, itsekseni, uusiin ihmisiin tutustuen. Jopa ilman suurta ikävää.
Olisi paljon kirjoitettavaa tähän aiheeseen, huh. Puristaa sydäntä.
Sylvia
Voi joo, se tunne, että maailma on auki ja kaikki on mahdollista! Naivia ja niin niin huolettoman ihanaa!
Mä olen itse puolison kanssa fiilistellyt jo välillä sitä, että joskus ollaan taas kahdestaan. Nyt ajatus siitä tuntuu lopullisuudessaan kipeänä ja tuleva lisääntyvä etäisyys lapsiin huolena, mutta silti ajatus on myös kutkuttavan ihana. Että jos kaikki menee hyvin, meillä on sitten lasten muutettua kotoa vielä aikaa kymmeniä vuosia tehdä kahdestaan, itsekseen, ystävien kanssa ja toivottavasti myös perheenä kaikkea kutkuttavaa ja jännää.
Mä olen miettinyt, miksi tämä syksy väsyttää nyt näin mahdottomasti, mutta ehkä se on tosiaan kevään jälkimaininkeja vielä. Itse en ollut etätöissä, mutta pikkukoululaiset olivat etäkoulussa, mikä oli hiukan hankala yhtälö. Nyt syksyllä ei myöskään ole etätöitä tiedossa, mutta lapset ovat paljon kotona, kun jokaisesta nenän valumisesta tulee vähintään yksi saikkupäivä plus yksi oireeton päivä poissaoloa koulusta. Se on hiukan monimutkaista, kun täytyy töistä yrittää soitella, että miten sujuu ja oletko muistanut lämmittää ruokaa mikrossa ja tehdä läksyt… Joka päivä täytyy varautua siihen, että on jotain ruokaa valmiina, jos jollain onkin aamulla flunssan oireita ja joutuu jäämään kotiin. Paljon mieluummin olisin itsekin etänä, vaikka uskon että siinäkin on rankat puolensa. Mutta täytyy varmaan yrittää vain tottua ja ajatella, että tämäkin on nyt joku vaihe. Niinkuin kaikki 🙂
Mä en ole keksinyt muuta syytä tähän voipumiseen kuin kevään jälkimainingit. No ja sen, että syksyyn liittyy niin paljon epävarmuutta töiden, toimeentulon ja arjen sujuvuuden kannalta. Nyt ollaan onneksi vielä selvitty ilman lasten valuvia neniä.
Olen itse huomannut. Omassa elämässäni. Kun tuntuu että voimat on loppu tulee jotain joka vie vielä enemmän voimia… Kuten nyt.. tuntui että arki painaa… Kun pommi tipahti. Lapseni on sairastunut vakavasti ( ei hengen) epätietoisuus. Tieto että tätä tulee kestämään vuosia, pelkoa. Ja pieni toivon kipinä jäljellä…
Paljon voimia ja rakkautta sinne, mikä ikinä onkaan tilanne <3