Näin unta, että olin opiskelijavaihdossa. Paikka oli osittain sama kuin vuosina 2006–2007, kun olin vaihdossa Haagin yliopistossa, Hollannissa. Oli samantapainen yksinkertainen opiskelija-asuntolahuone, samantapainen sotkuinen jaettava keittiö ja etenkin samanlainen poreilevan innokas tunne kuin silloin 14 vuotta sitten.

Miten kaikki oli siinä hetkessä, miten vahvasti kaiken tunsi. Miten notkuin uusien ystävieni kanssa kaiken vapaa-aikani ja miten tunnuin oppivani itsestäni ja elämästä ylipäätään enemmän tuon yhden lukukauden aikana kuin koskaan ennen sitä.

Miten poljin katukauppiaalta ostamallani rämisevällä ja mustalla hollantilaispyörällä kanaalien varsia ja katuja, joiden ympärillä kohosi värikkäitä kolmikerroksisia taloja vieri vieressä kuin piparkakkutaloja. Hiukseni hulmusivat vapautta.

Unessa minä olin sen kaiken menneestä tutun keskellä tästä ajasta. 37-vuotiaana, äitinä, vaimona ja elämän uurtamine kasvoineni. Ja olin tärisevän onnellinen ja innoissani.

Muistan havahtuneeni miettimään jonnekin unen ja valveen välimaastoon, eikö minulla ole yhtään ikävä lapsia. Vastaus tuli ennen kuin ehdin sitä kunnolla edes pohtia. Ei ole, ei yhtään. Sen ymmärtäminen ei edes hämmästyttänyt. Tietenkään ei ole, aivan outo moinen ajatuskela edes, lopeta ajattelu ja nauti! Sen havainnon jälkeen oli taas helppo antautua ihanaan uneen.

Puolisoni tuli käymään Suomesta, ihan kuten kävi silloin 14 vuotta sitten poikaystävänäkin. Meillä oli jaettavaksi kapea nitisevä sänkyni, halpaa viiniä ja pussillinen Konmarin juustosipsejä, joista sormet jäivät keltaisen tahman peittoon. Ehkä yhteistä aikaa ei unessakaan ollut kuin muutamia päiviä, kunnes puolison pitäisi taas palata kotiin.

Mutta siinä hetkessä koko maailma oli siinä meidän välillämme. Kaikki oli mahdollista, vaikka rahaa ei juuri ollut. Niin käy, kun tulevaisuutta ei tarvitse miettiä. Kun on puolimatkassa jonnekin, kun on luotto siihen, että kaikki menee hyvin. Ja loput on tehnyt aika; silloiset murheet ovat muistoissani kuluneet utuisiksi ja unohtuneet.

Vaikka unen keskellä jossain siellä oli tämä nykyinen elämä, oli myös tunne vapaudesta, jota en nykyään enää saavuta. Enkä tiennyt sellaista erityisemmin kaipaavanikaan, kunnes uni kaivoi jostain mieleni kätköistä eteeni menneen maailman, jossa olin vastuussa pääasiassa vain itsestäni. Ajan, jossa spontaanius voitti arjen ja nautinto rutiinit.

Heräsin unestani juuri kun olimme matkaamassa junalla pirskahtelevassa nousuhumalassa lähikaupunkiin Amsterdamiin, kuten niin monesti silloin joskus. Unenlämpöinen lapsi könysi itsensä viereeni, ja tuntui kamalan vaikealta päästää unesta irti. Haluan nauttia tämän loppuun, älä nyt vielä tunkeudu todellisuutena tähän väliin! Tahdon ensin tanssia Amsterdamin yössä tietämättä tarkasti, mihin yö vielä veisikään.

Tahdon olla vastuuton. Vähän myös sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta eniten ihan vain ilman vastuun taakkaa. Sitä, joka luo nykyiseen elämääni niin paljon merkityksellisyyttä, onnea ja rakkautta, mutta jonka painon alla välillä ahdistaa.

On unia, jotka tuntuvat niin tosilta ja niin puhuttelevilta, että ne jäävät pyörimään mieleen päiväkausiksi. Tämä oli sellainen.

Luulen alitajuntani koittavan työstää sitä syksyn aikana selväksi tullutta faktaa, että kesä ei riittänyt toipumiseeni keväästä, joka pakotti venymään, mukautumaan, huolestumaan ja valvomaan. Nyt syksyllä voimavaravarastot korisevat yhä nopeasti tyhjyyttään, kun sieltä yrittää jatkuvalla syötöllä napata jaksamista, empatiakykyä, ymmärrystä ja pitkää pinnaa.  

On monia hetkiä, uusien vaiheiden aiheuttamia voimattomuuden alhoja, kun en vain jaksaisi olla äiti tai ylipäätään fiksu ja vastuullinen aikuinen.

Olisipa joku parin viikon vaihtoaikailluusioretriitti. Kapea nitisevä sänky, halvin viini ja tahmaavat sipsit riittäisivät fasiliteetiksi. Kunhan vain saisi hetken pyöritellä pelkästään omaa napanöftäänsä, vailla huolta muista tai huomisesta.

Jaa: