Kaupallinen yhteistyö: Posti ja Asennemedia

Tämä on yksi maailmankaikkeuden tärkeimmistä kysymyksistä: mitä kuuluu? Se avaa väylän, kertoo, että toinen on siinä, valmiina kuuntelemaan. Tuo kysymys on saanut minut purskahtamaan epätoivoisen väsyneeseen itkuun keskellä Helsingin Yrjönkatua ja pulpahtamaan innostuneen ryöppyävään puheeseen päiväkodin portilla. Tuo kysymys ystävän suusta kuultuna saa minut tuntemaan oloni tärkeäksi. Kuulluksi.

Tiedän olevani tavattoman onnekas, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka kyselevät kuulumisia ja joiden seurassa on hyvä olla. En nimittäin ole kovin hyvä ystävystymään.

Minä saatan ulospäin vaikuttaa avoimelta ja suulaalta, ja olenkin sitä tarpeen vaatiessa. Otan helposti ryhmänjohtajan roolin, hauskuuttajan roolin, keskustelunvetäjän roolin, etenkin jos kukaan muu ei tunnu niihin nappaavan. Sekin puoli on osa minua ja totta. Mutta kaiken sen alla olen myös tavattoman herkkä, arka ja itsekseni viihtyvä jöröttäjä. Sosiaaliset kanssakäymiset muiden kuin heimolaisteni kanssa toisaalta antavat usein paljon, mutta myös lähes poikkeuksetta kuluttavat energiat muutamassa tunnissa loppuun.

Ja sitten vielä se, että vuodet somessa ovat tehneet minusta varautuneen uusien ihmisten seurassa. Olenkin nauranut muutaman ystäväni kanssa, että onneksi he jaksoivat tehdä väsytystyötä kanssani, jääräpäisen hienovaraisesti tuppautuivat seuraani ja kuvainnollisesti sanoivat: Sä olet kiva, leikitäänkö yhdessä. Useampi tärkeä ystävyyssuhde olisi jäänyt syntymättä, jos tutustuminen olisi ollut minun varassani.

Kaikilla ei kuitenkaan ole elämässään samanlaisia jääräpääystäviä kuin minulla. Ei vaikka, jokainen tarvitsisi ihmisen, jolta kysyä ja jolle kertoa, mitä kuuluu. Yksinäisyyttä koetaan yhä enenevissä määrin, ja se korostuu juhlapyhinä ja -päivinä, kuten muutaman viikon kuluttua olevana ystävänpäivänä.

Siksi yhteistyökumppani Posti kerää kansalaisilta postikortteja, joita se sitten jakaa sellaisiin paikkoihin, joissa on yksinäisyyttä ja joihin ystävänpäiväkortteja harvemmin lähetetään. Tämä on mielestäni hurjan ihana ajatus ja helppo tapa ilahduttaa tuntematonta.

Kaivoinkin esiin postikorttikokoelmani. Tässä ajassa, kun kuulumiset kulkevat monesti nollina ja ykkösinä, pelkästään postikorttien selailu ja niiden karhean pinnan tunteminen sormenpäissä tuo hyvän olon.

Ostan kauniita postikortteja jemmaan aina sieltä täältä; museoista, taidenäyttelyistä, kirpputoreilta ja pienistä paperikaupoista. Jotkut mainoskortitkin ovat päheitä ja hauskoja. Pitämällä yllä pientä kivojen korttien nivaskaa, vastaanottajalle sopiva kortti on helppo löytää ja lähettää vähän hoppuisemmassakin arjessa.

Hoppu tuntuu kuitenkin aina haihtuvan, kun istahtaa alas ja alkaa ajatuksella kirjoittaa postikorttia. Mustekynän kulkeminen huokoisella korttipinnalla tuntuu rauhoittavalta, melkeinpä juurruttavalta. Ihan kuin siinä olisi jotain samaa kuin leipomisessa, viljelypalstan hoitamisessa, sienestyksessä, marjastuksessa ja jopa saunoen peseytyessä. Nopeamminkin saman asian voisi hoitaa, mutta nautinto tulee ajatuksella tekemisestä, siitä että tuntee kättensä työn, olkoon se sitten ihan vain lause tai pari postikortissa.

Itse tykkään kirjoittaa postikortteihin mukaan jotain henkilökohtaista, mutta jos sanoja ei tunnu löytyvän, sitaattikirjat ja runokirjat auttavat. Ja tärkeintä on se ajatus; pysähdyin ajattelemaan sinua, mitä kuuluu?

Kirjoitin neljä ystävänpäiväkorttia tuntemattomille, ja sujautin kaikki kortit samaan kuoreen. Kun kirjekuori painaa maksimissaan 50 grammaa, ne kaikki jaetaan perille asti yhdellä postimerkillä. Hyväntekeväisyyskampanjan kortteja jaetaan ystävänpäiväksi HelsinkiMissiolle, SOS-Lapsikylälle ja Rinnekodille. Omani matkaavat jälkimmäiseen ja toivottavasti tuovat vastaanottajilleen iloa. Itselleni tästä tuli ainakin hurjan hyvä mieli.

Ehkä postikortti tuntemattomalle onkin vähän kuin hymy tuntemattomalle kadulla. Siitä tulee hyvä mieli molemmille, ja saajalleen se voi merkitä enemmän kuin voi aavistaakaan.

Hyväntekeväisyyskorttien lähettämiseen tarkemmat ohjeet löytyvät täältä. Viimeinen lähetyspäivä on ensi sunnuntai, 31.tammikuuta. Ystävänpäiväkorttien kirjoittamiseen on aikaa viikko enemmän, 8. helmikuuta asti.

Itse kirjoitin samalla muutaman kortin myös läheisille, joita en ole koronan takia nähnyt kuukausiin, osaa yli vuoteen. Vaikka ei olla voitu tavata, olette mielessäni. Mitä kuuluu?

Talven lapsemme sai tänä vuonna toiveidensa mukaisesti pulkkamäkisynttärit. Sama haave on ollut lähes joka vuosi – ja kerran aikaisemminkin synttäreitä on juhlittu pulkkamäessä – mutta tänä vuonna juhlapäiväksi saatu lumipeite oli erityisen tärkeä. Ulkona kun olisi oltu joka tapauksessa, ja tihkusateiset mutavellisynttärit eivät nyt ainakaan vielä ole olleet synttäriteematoiveiden kärkikahinoissa.

Kuravaate-asukoodin sijaan saimmekin kirjoittaa synttärikutsuihin OPM, lasten versiona, eli oma pulkka mukaan. Lainavempeleenkin olisi saanut, meillä kun on taloyhtiön varastoissa vuosikymmenten kerrostumat erilaisia liukureita, pulkkia ja Stigoja.

Pidimme juhlat täällä oman kylän pulkkamäessä Herttoniemessä, ja juhlakattaus kasattiin viereisen puiston pöydille. Levitimme pöytäliinan ennestään jo kaakaotahmaiselle pöydälle, sytytimme parit kynttilät ja asettelimme penkeille taljoja lämmikkeeksi. Puhalsimme muutamia synttärisankarin valitsemia ilmapalloja ja nostimme ne naruun kiinnitettyinä pöydän yläpuolelle. Valmista oli! Lumi on niin ihmeellinen kaunistaja, että kaikki koristeet olisivat jääneet sen kimalluksen varjoon.

Roudasimme paikalle laatikkopyörän kyydissä myös taloyhtiön grillin, jotta saimme lämmitettyä juhlaväelle puolison edellispäivänä leipomat pizzat (ekstrana tuli aikuisvieraille mahdollisuus lämmitellä grillin hehkussa käsiään). Suolaisen nälkään olin tehnyt myös jokaiselle vieraalle oman pienen paperipussin, jossa oli sekoitus popcornia ja sipsejä.

Synttärikakkukin oli, sillä lapseni ovat jostain syystä sen verran konservatiivisia juhla-ajatuksissaan, että kakku on oltava. Siitäkin huolimatta, että yleensä sen pointti on lähinnä toimia kynttilöiden alustana, itse kakun jäädessä melkein kokonaan seuraavan päivän rääppiäisissä syötäväksi.

Tällä kertaa tein synttärisankarin toiveesta tämän vegaanisen porkkanakakun, jota lapset olivat leiponeet yhdessä siskoni kanssa. Tapahtui siis jotain poikkeuksellista, koska a.) juhliemme vakiherkut, perintöreseptillä tehdyt porkkanakakkumuffinit, puuttuivat kokonaan pöydästä b.) tein kerrankin kakun, joka ei totaalisesti epäonnistunut (taikana se, että en edes yrittänyt tehdä täytekakkua).

Parhaiten pakkassäässä tuntui maistuvan termareissa oleva lämmin kaakao, johon sai halutessaan sujauttaa vaahtokarkkeja mukaan. Myös kuumaa mehua oli tarjolla, samaten kuin aikuisjengille kahvia. Retkitunnelmissa ja kuuman mehun kanssa superhyvältä maistuivat myös luultavasti kauden viimeiset piparit sekä kaurakeksit, joita tein yhdessä lasten kanssa jättimäisen purkillisen.

Kun lapset olivat ruokailun jälkeen rymynneet posket punaisiksi pulkkamäessä ja löytäneet aarteenmetsästyksessä aarteen luo, laitoimme taas grillin päälle. Ulkoillessa tulee nälkä! Kemujen päätteeksi tarjosimme vielä pannukakkua, jota puoliso oli tehnyt samana aamuna. Lämmin pannukakku, kermavaahto ja hillo tuntuivat suussa kuin haikurunolta talvelle!

Pulkkamäkisynttärit eivät tietenkään ole vain lasten etuoikeus. Minut on kutsuttu tulevana viikonloppuna pulkkamäkisynttäreille, joissa juhlistetaan 37-vuotiasta päivänsankaria. Minä ja vintage-Stigani ollaan ihan liekeissä jo etukäteen!

Lue myös: Lasten ulkosynttärit ­– kiva tapa juhlia myös muuten kuin korona-aikaan