Kaupallinen yhteistyö: World Vision

Kumpareisella polulla vastaan tuli laulava ja tanssiva joukko. Olin saanut kunnian päästä kylään kummilapsemme Evansin kotiin, ja minut otettiin vastaan hersyvän sydämellisesti. Koska Kenian-matkaa oli takana muutama päivä, osasin jo heittäytyä mukaan tervetuliaistanssiin: taputin rytmiä ja annoin takapuolen keinua tahdissa, kättelin lämpimästi jokaisen ja halasin moiskauttaen suukot ilmaan molemmille puolille poskia.

Olimme Evansin ja tämän äidin kanssa tavanneet jo muutama päivä aikaisemmin yhteistyökumppanini World Visionin paikallisen toimiston pihassa. Meitä kaikkia taisi silloin jännittää, mutta yhteinen tekeminen mursi jäätä.

Ensimmäisenä tapaamispäivänä pelasimme tuliaisena tuomaani Kimbleä ja selasimme mukanani tuomaa albumia perheemme elämästä. Etenkin lasten kerrossänky ja lumileikit olivat niin eksoottisen outoja ja jänniä, että ympärille kertyi muitakin ihmettelemään. Saippuakuplat olivat hitti, kuten myös kolmisen vuotta sitten, kun sain tavata Kambodzassa kummilapsemme. Lapset ovat lapsia, ihan joka puolella maailmaa.

Kun ujot hymyt olivat vaihtuneet nauruun, pelasimme tuliaisena tuomallani jalkapallolla niin kauan, että olin yltäpäältä hiessä, punaisen hiekan kuorruttama ja polttanut porottavassa auringossa niskani. Evansista ja muista lapsista oli hurjan hauskaa, että aikuinen pelasi jalkapalloa heidän kanssaan, etenkin aikuinen nainen. World Visionin paikalliset työntekijät sanoivatkin, että koska me kummit olemme yhteisössä kunniavieraita, olemme samalla myös roolimalleja siihen, miten lasten kanssa olla ja miten heihin suhtautua. Lopulta söimme vielä yhdessä lounaan. Niin kuplivan kiva päivä!

Olikin ihana päästä kyläilemään Evansin kotiin vähän kuin vanhoina tuttuina. Enää ei tarvinnut kenenkään jännittää niin kovasti. Ennen vierailua kävimme piipahtamassa Evansin koulussa, jossa meitä odotettiin koko koulun voimin. Kummivierailut ovat tärkeitä tapahtumia kaikille yhteisön kummilapsille. Minä ja muut mukana olleet kummit olimme eläviä todisteita siitä, että myyttisiä kummeja tosiaan on olemassa. Olimme kasvot kaikille suomalaisille kummeille ja todiste siitä, että siellä jossain tosiaan on kummi, joka välittää juuri heistä ja heidän perheestään sekä kylästään.

World Visionin kehityshankealueella Ngoswetissa asuu hieman vajaa 40 000 ihmistä. Kummilapsia alueella on noin 3400, mutta 900 lasta odottaa yhä kummia. Monesti juuri pojat, etenkin vähän vanhemmat, joutuvat odottaa kummeja kauan. Uudessa kummiksi ryhtymisen tavassa juuri nämä kauan kummia odottaneet lapset saavat valita itselleen kummin – kuten Evans valitsi kuvan perusteella meidän perheemme.

Ja nyt minä sain tavata Evansin perheen ja lisäksi vielä hänen opettajansa ja monen monta sukulaista sekä naapuria, jotka hekin olivat saapuneet Evansin kotiin tapaamaan Suomesta saapunutta kummia.

Ensin minulle esiteltiin perheen koti. Se muodostuu kahdesta rakennusta, kuten paikallisilla yleensä. Pellistä ja savesta rakennetussa pienessä rakennuksessa perhe nukkuu ja säilyttää tavaroitaan. Pyöreä heinäkattoinen savimaja on keittiö, jossa laitetaan ruokaa avotulella. 

Evansin vanhemmilla on käytössään kapea laveri, jonka viereen maalattialle iltaisin levitetään kova lehmäntalja, jolla lapset nukkuvat. Evansin perheessä kaikki mahtuvat nukkumaan sisätiloihin, mutta monissa isommissa perheissä osa lapsista joutuu nukkumaan ulkona tai jakaen vuoroja yön aikana. World Visionilta tiedettiinkin kertoa, että paikallisten lasten yleinen toive on asia, jota eivät nukkumaan menemisen kanssa kiukuttelevat suomalaislapset perheineen tule miettineeksi: mahdollisuus nukkua turvallisesti.

Kodin hyllylle, joka on oikeastaan seinärakennelman tukipaalu, oli aseteltu leluja, joita olin aikaisemmassa tapaamisessa Evansille antanut. Olaf-lumiukkopehmolelu, pikkuautoja ja muovisia pikkueläimiä. Ne ovat lasteni vanhoja leluja, jotka kuopus ja esikoinen tarkoin valitsivat Evansin lempivärejä ja -leikkejä miettien ja tahtoivat minun vievän mukanani Keniaan. Vaikka itse hankin lasten lelut pääsiassa käytettynä, kotona mietin itsekseni, onko jotenkin epäkunnioittavaa viedä Evansille käytettyjä lahjoja. Savimajassa seistessä koko ajatus tuntui olevan jostain muusta maailmasta. Lasteni antamat lelutuliaiset olivat oikeastaan ainoat esineet koko kodissa, aarteita.

Keittiörakennuksessa tuoksui savusaunalta ja katon heinät olivat mustuneet avotulesta. Katossa roikkui pieni aurinkokennolla toimiva valo, joka mahdollistaa sen, että perhe voi jatkaa hommia senkin jälkeen, kun aurinko laskee. Katossa kulkevaan naruun oli kiinnitetty kuivumaan maissintähkiä, joita perhe viljelee pienellä maatilkulla. Maissi on perheen pääruoka-aine, ja Evansin lempiruoka onkin paikallinen ruokalaji, johon tulee maissia ja papuja.

Kuivan kauden aikaan kasteluveden saaminen tiluksille on kuitenkin hankalaa. Samaten kuin vielä tärkeämmän: juomaveden. Vedenhaku on perheen äidin työ, ja hän hakee vettä kanisterilla, jota kannattelee päänsä yli vedetyllä punotulla narulla. Vedenhakumatka vie noin 30 minuuttia suuntaansa. Minä kokeilin samaa ihan vain vaappumalla tyhjän kanisterin kanssa pitkin pihaa, ja ei voinut kuin hikistä lippistä nostaa perheen äidin voimille ja jaksamiselle.

Yleensä Ngoswetin alueella on suhteellisen kuivaa, mutta ilmasto on sekaisin sielläkin: tänä talvena on satanut paljon, vaikka pitäisi olla kuivakausi. Luonnonrytmissä elävät pienviljelijäperheet eivät enää tiedä, koska kannattaisi kylvää ja koska pitäisi korjata satoa. Vuorenrinteitä pitkin pujottelevat tiet sekä polut ovat mutavelliä ja entistä vaikeakulkuisempia. On nurinkurista, että vaikka vettä tulee, vedenhaku vaikeutuu entisestään. Likainen vesi sairastuttaa. Ilmastonmuutos vaikuttaa herkimmin juuri heihin, jotka ovat heikoimmassa asemassa.

World Vision onkin yhdessä paikallisviranomaisten kanssa kehittänyt vesihuoltoa. Viime vuonna yhdeksäntoista viljelijäryhmää sai vesipumpun keinokasteluun parantaakseen satoaan ja näin elintasoaan. Korkeuserot mahdollistavat myös vuoren rinteillä olevien vesilähteiden johtamisen tankkeihin ja edelleen pelloille. Viime vuonna ohjelma-alueelle rakennettiin neljä uutta vesitankkia, joista hyötyy 2500 kotitaloutta. Samanlainen tankki on tulossa myös Evansin perheen lähelle. Se vaikuttaa myös alueen lasten koulunkäyntiin, sillä perheenäitien lisäksi vedenhakureissut ovat yleensä lasten vastuulla. Kun veden saa läheltä, lapset pääsevät kouluun –  tai ehtivät ihan vain leikkiä.

Vedenpuutteesta puhumisen jälkeen tuntui vähän hassulta kaivaa tuliaiskassista läjä froteisia pyyhkeitä (jotka lahjoitti Finlayson, kiitos!). Mutta kuten World Visionilta tuliaisasiassa neuvottiin, pyyhkeet ovat monikäyttöisiä, sillä niitä voi käyttää myös esimerkiksi peittoina. Evansin äiti ilahtui myös tuliaisista, jotka ovat itselleni arkipäiväisiä, mutta Kenian maaseudulla harvinaisuuksia: kuten kynsileikkurista, saksista, hammasharjoista, kynsiharjasta ja saippuasta. Omat asiani loksahtivat taas vähän eri mittasuhteisiin.

Evans taas ilahtui läjästä vihkoja, tehtäväkirjoja, värityskirjoja, kyniä, värejä ja pensseleitä. Väritämme värityskirjan ensimmäisen kuvan yhdessä Evansin ja hänen pikkuveljensä kanssa. Kun teos on valmis, kirjoitamme yläkulmaan päivämäärän ja taitelijoiden nimet. Opetin Evansin vielä pelaamaan ristinollaa, jonka reissussa niin ikään ollut Jenni Pupulandia-blogista opetti myös omalle kummilapselleen. Helppo ja kiva peli, jota voi pelata vaikka hiekkaan piirtämällä!

Sitten oli aika hyvästellä. Käteltiin, halattiin ja suukoteltiin. Minua kiiteltiin vuolaasti. Tuntui kummalliselta ja nololta saada se kaikki huomio, vain koska annan pienen siivun hyväosaisuudestani kehitysyhteistyöhön. Maksan kaikista kummilapsistamme minimaksun, 30 euroa kuukaudessa, mikä on oikeasti hävettävän vähän kaltaiselleni kermapyllylle.

Paikalliset tuntuvat antavan omistaan, vaikka ei ole edes mitään, mistä antaa. Minulle tarjotttin kotiinviemisiksi maissintähkiä ja mangoja, vaikka niitä ei ole edes perheen omiin tarpeisiin. Evansin perhe taas on saanut naapurin savimajassa asuvalta perheeltä pitkäaikaislainaan lehmän, jotta Evansin äiti voi antaa lapsille tilkkaset lehmänmaitoa joka päivä.

Keniassa ajatellaan, että kaikki lapset ovat yhteisiä; kaikki lapset ovat meidän aikuisen vastuulla. Voi kun Suomessa ja kaikkialla maailmassa ajateltaisiin niin.

Täällä voit ryhtyä World Visionin kummiksi. Täällä taas voit antaa lapsen päättää ja valita sinut kummikseen.

Kuvat: Jenni Rotonen, Stella Harasek, World Visionin työntekijät ja minä. Kaikkien kuvien editointi: minä.

Jaa: