©Lahiomutsi Kambodza Cambodia World Vision Santuk Kummilapsitapaaminen Meeting a sponsored children-0905

Kaupallinen yhteistyö: World Vision

Aurinko häikäisee kuumasti kuivuuttaan rutisevien palmupuiden takaa. Punertava hiekka pölähtää joka askeleella. Pihassa on luultavasti koko kylän mukulat, mutta tunnistan heidät silti joukosta heti. Chhunna ja Phannou näyttävät ihan samoilta kuin niissä ainoissa kuvissa, jotka meillä heistä on. Kambodzan-matkamme odotetuin hetki on nyt tässä: perheemme kummilasten tapaaminen.

Olen etukäteen pelännyt, että säikyttäisin lapset itkemällä liikutuksesta, mutta nyt tunne onkin ihan toinen. Ilo kuplii varpaista päälakeen ja hymyilyttää. Lapset tulevat vastaan jännittyneinä, mutta silmät tuikkien ja ujo hymy suupielessä kutitellen. Istahdan alas maahan ja höpötän jotain sekavaa puoliksi englanniksi ja puoliksi suomeksi. Mutta sillä ei ole nyt väliä; enemmän merkitsevät eleet.

Kaivan kangaskassistani esille valokuva-albumit, jotka olen tehnyt Chhunnalle ja Phannoulle. Näytän kuvia arjestamme, joulupukista, perunapitoisista ruoka-annoksista, pulkkamäestä ja telttaretkistä metsässä. Kaikki kerääntyvät ympärilleni nähdäkseen valokuvat. Yhteinen kieli löytyy kuvien mansikoista, jotka lapset tunnistavat. Njaaaam, siitä olemme samaa mieltä heti. Myös skeittaava esikoinen ja lapsilla sekä rinkoilla lastattu laatikkopyörämme saavat lapset pulputtamaan innokkaana.

Phannoun isovanhemmat kutsuvat minut peremmälle kotiinsa. Talo on samanlainen pellistä, bambunlehdistä ja lankuista rakennettu koti kuin suurin osa kambodzalaisista rakennuksista on. Se seisoo korkeiden paalujen päällä, mikä on kätevää sadekauden aikaan, jotta sisätilat eivät kastu. Kun ei ole sadekausi, ylhäällä oikeastaan vain nukutaan. Talon alla varjossa on niin kodin olohuone, pesutilat, keittiö, ruokailutila kuin työskentelytilakin. Talon alla on myös oma orrellinen keskikerroksensa kanoille, jotka nyt kyllä painelevat pitkin pihamaata.

Istumme lankuista rakennetulle laverille, olohuoneeseen. Vaihdamme kuulumisia Phannoun isovanhempien kanssa, jotka ovat Phannoun pääasialliset huoltajat. Phannoun vanhemmat ovat joutuneet lähtemään tehdastöihin pääkaupunki Phnom Penhiin, kun kotikylältä ei ole löytynyt elinkeinoa. He näkevät poikaansa noin kolmisen kertaa vuodessa. Phannou kiipeää isoäitinsä syliin, kun tämä kertoo, että Phannou voi kyllä ikävöidessään soittaa vanhemmilleen. Silti ajatus noin pitkistä eroista kuristaa kurkkua.

Kambodzassa on yleistä, että lapset joutuvat pärjäämään jopa omillaan, kun vanhemmat lähtevät etsimään töitä muualta. Kambodza on yksi maailman vähiten urbanisoituneista maista, ja kambodzalaisten keskiansio päivässä on noin 7 dollaria. Maalaiskylissä ansiot ovat noin 2–3 dollaria päivässä, tai jopa sen alle. Suurin osa maan asukkaista elää riisinviljelyn varassa, mutta kuivien kausien takia riisistä ei saada kuin yksi satokausi vuodessa. Töitä ja ruokaa on etsittävä myös muualta.

World Visionin tulkki kertoo, että kambodzalaisessa kulttuurissa on myös tapana, että nuoripari asuu hetken erillään vanhemmistaan avioitumisen jälkeen, mikä sekin ajaa nuoria aikuisia lähtemään siirtotöihin oman kyläyhteisön ulkopuolelle. Phannoun vanhemmat säästävät oman talon rakentamista varten, tonttikin on jo valmiina kotikylällä. Ehkä siis joskus vielä saan lukea Kambodzasta saamistani kirjeistä, että Phannoun vanhemmat ovat voineet muuttaa takaisin kotikylälleen ja että perhe on taas yhdessä.

Näin on käynyt Chhunnan vanhempien kohdalla, jotka hekin ilokseni ovat mukana tapaamisessa. Vielä kummisuhteen alussa viime vuoden huhtikuussa he olivat siirtotöissä Thaimassa, ja Chhunna asui isoäitinsä kanssa, mutta nyt koko perhe voi elää yhdessä. Chhunnankin koti on kuulemma ihan tässä lähellä, samalla kylällä.

Chhunna ojentaa minulle ujosti hymyillen nivaskan piirustuksia, joissa on taidokkaasti tehtyjä kasveja, eläimiä ja maisemia. Minä taas ojennan esikoiseni tekemät tuliaispiirustukset, joissa on lentäviä poneja, taikovia prinsessoja ja sateenkaaren väreissä räiskyviä kukkasia. Tiedän jo nyt, että molemmista tuliaisista tulee saajilleen tärkeitä.

Olen tuonut mukanani myös muutamia muita tuliaisia. Annan lapsille hammasharjat ja hammastahnatuubit, joissa on Muumipeikon kuva. Phannou tietää heti, mitä harjalla tehdään ja elehtii hampaidenpesua minulle. Kaivan kassista vaatteita, jotka ovat ihan samanlaisia kuin omilla lapsillanikin. Näytän puhelimestani kuvia lapsistani samoissa vaatteissa, mikä naurattaa Chhunnaa. Vihot ja puuvärit saavat myös muut ympärillemme kerääntyneet lapset huokailemaan ihastuneena ja mietin, miksi en matkustanut tänne ison matkalaukun kanssa.

Silti mitään kateutta tai muita ikäviä sävyjä en ole aistivinani siitä, että oma vierailuni alleviivaa sitä, että Chhunna ja Phannou ovat erityisasemassa ja avunpiirissä. Saman vahvistaa myöhemmin jutteluni World Visionin paikallisten työntekijöiden kanssa. Kummitapaaminen on kuulemma kylällä yksi suurimmista tapahtumista vuosiin, mikä nostaa kummilapsiperheiden statusarvoa.

Kyläläiset myös tietävät, että kummien ja World Visionin tuoma apu ja tuki koskettaa koko kylää. Arvoasenne on erilainen kuin liiaksi omaa napaa tuijottavassa ja naapuria kadehtivassa Suomessa; se mikä on hyödyksi yhdelle kylällä, on hyödyksi koko yhteisölle. Uskon tämän, sillä World Visionin työntekijät elävät ja tekevät työtä siellä kyläläisten keskuudessa. He todella tietävät, mitä yhteisössä tapahtuu. WV:n toimistokin on siellä, pienessä kylässä keskellä Santukin aluekehitysohjelma-aluetta.

Rapistelen kangaskassistani esiin viimeiset tuomiset. Avaan saippuakuplapurnukan ja puhallan ilmaan muutaman kuplan, mikä saa lapset kikertämään ilosta. Sydän on rutistua kasaan liikutuksesta: samanlaisia ne lapset ovat, vaikka kotien välillä olisi yli 8000 kilometriä. Phannou ja Chhunna saavat omat saippukuplapurkkinsa, ja annan yhden saippukuplapurnukan World Visionin työntekijälle, joka kehottaa kylän muut lapset menemään riviin. Siitä jokainen lapsi käy vuorollaan ilosta täpisten puhaltamassa yhden puhalluksen saippuakuplia ilmaan.

Phannoun isovanhemmat tahtovat vielä näyttää kotinsa pihapiiriä. He esittelevät kaivon, josta he saavat niin käyttöveden kuin juomavedenkin. Santukin alueella vain joka viidennellä asukkaalla on saatavilla puhdasta vettä. Kaivovesi on monin paikoin saastunutta, mikä johtuu muun muassa siitä, että vain joka kolmannessa kotitaloudessa on vessa. Ulostetta päätyy kaivoihin ja juomaveteen, mikä taas aiheuttaa ripulia. World Visionin työ alueella on vasta alussa, joten tehtävää riittää vielä paljon.

Molemmille kummilapsilleni on pidetty hygieniakoulutus ja heille on kerrottu hyvän ravinnon merkityksestä terveyteen ja jaksamiseen. Molemmilla lapsilla on myös mahdollisuus ammattilaisen antamaan terveydenhoitoon tarvittaessa. Molempien lasten perheille on kerrottu myös koulutuksen vaikutuksesta koko perheen tulevaisuuteen, ja Chhunna käykin nyt ensimmäistä luokkaa koulussa. Molempia lapsia on myös houkuteltu tulemaan World Visionin tukemaan lastenkerhoon, joka on kävelymatkan päässä molempien kodeista. Noista kerhoista tahdonkin kertoa myöhemmin lisää, sillä ne ovat konkreettinen esimerkki, miten minun kuukausittain molemmille kummilapsilleni maksama 29 euron lahjoitussumma vaikuttaa koko kylän lasten hyvinvointiin.

Mutta nyt Phannoun isovanhemmat tahtovat näyttää minulle talon vieressä olevan kasvimaan, jossa perhe viljelee muun muassa vesipinaattia. Sitä käytetään yleisesti erilaisissa ruuissa etenkin keitettynä, ja sadosta riittää välillä myytäväksi myös kodin ulkopuolelle. Nyt perhe koittaa ensimmäistä kertaa viljellä myös muunlaisia kasveja, joiden taimia tai englanninkielisiä nimiä en tunnista. Kasvimaan nurkassa kasvavan valkosipulin sentään tiedän minäkin.

Phannoun iosoäiti on saanut World Visionilta koulutuksen puutarhanhoitoon, ja lisäksi perhe on saanut myös siemeniä kasvimaata varten. Ensimmäiset maasta nousseet taimet päätyivät kuitenkin lehmien suuhun, mutta nyt World Visionin vinkistä ja avustuksella Phannoun isoisä on rakentanut maatilkun ympärille aidan oksista ja laudanpätkistä. Samassa tajuamme, että yksi lehmistä on päässyt livahtamaan kasvimaalle portista, joka on vahingossa jäänyt auki kuvausryhmän jäljiltä. Valkokarvainen ja kyttyräselkäinen lehmä ei kuitenkaan ehdi saada tuhoa aikaan, kun se jo hätistellään takaisin aidan toiselle puolelle. Puuh, se oli lähellä.

Perheen omistamat kaksi lehmää ovat tärkeitä, vaikka ne eivät olekaan lypsäviä. Edes liha sinänsä ei ole arvokasta, vaikka laihoista lehmistä toki jotain syötävääkin saadaan teurastuksen jälkeen. Arvokkainta on lehmien kakka. Phannoun isoisä esittelee ylpeänä kepeistä ja muovipressusta rakennettua laaria, jonne lehmien ulosteteet kerätään tarkasti talteen. Lanta levitetään perheen riisipellolle ja kasvimaalle lannoitteeksi, mikä parantaa satoa ja vaikuttaa näin suoraan perheen saamaan ruokaan ja elantoon.

Sitten on leikin aika. Keräännymme piiriin pihan keskelle lasten kanssa, joita on viipottanut pyörillään paikalle vielä enemmän. Lapset opettavat minulle muutaman leikin, joissa koitan pysyä mukana tulkin avustamana. Ringin keskellä oleva lapsi huutaa erilaisia sanoja, joiden mukaan pitää tehdä erilaisia liikkeitä. Lapsia kikatuttaa, kun keskityn kaikilla taidoillani heiluttamaan pyllyäni, kuten leikissä kuuluu.

Varjot pitenevät ja aurinko alkaa laskea talojen taakse. Nyt pitäisi alkaa lähteä, vaikka ei yhtään vielä tahtoisikaan. Näytän vielä tuomiani albumeita ja niiden perässä olevia tyhjiä sivuja. Sinne lähetän sitten kirjeiden mukana uusia kuvia, koitan selittää. Yllätyksekseni huomaan, että hyvästejä jättäessä olo on enemmänkin iloinen ja toiveikas kuin surullinen. Vaikka kummilapseni perheineen ja heidän koko kylänsä kaipaa vielä paljon tukea arkeensa ja voimavaroja löytääkseen omat tukevat jalkansa Kambodzan verisen lähihistorian jälkeen, kaiken yllä leijuu pieni ja hento toive paremmasta.

Sillä aikaa kun pakkaamme tavaroitamme autoon, ovat Chhunna ja Phannou vaihtaneet päällensä tuliaisena tuomani vaatteet. Molemmat pitelevät käsissään saippuakuplapurkkeja. Vielä kerran vilkutus. Tiedän sydämessäni, että jos kaikki vain menee hyvin, me tapaamme vielä. Vielä joskus lastenikin haave toteutuu ja he pääsevät tapaamaan toisella puolella maapalloa asuvia kavereitaan.

Ja vielä: jos vain suinkin voit, liity sinäkin kummiksi. Sillä ihan todella on valtavasti merkitystä yhden lapsen ja koko tämän yhteisön elämään.

Neljä viimeistä kuvaa minä, loput Kaisu Jouppi (editointi minä).

Jaa