Viime viikolla karsin työpäivien to do -listat miniminiin, kävin psykiatrilla itkemässä sylillisen nenäliinoja räkäisiksi, sain masennusdiagnoosin ja aloitin kehoni totuttamisen mielialalääkkeisiin.

Kaikkea tätä ensimmäistä kertaa elämässäni, vaikka vuosia taaksepäin kelatessa vastaan tulee aika monta takkumyttypätkää, uupumuskausia ja diagnosoimatta jääneitä todennäköisiä masennuskuiluja, joiden selvittelyyn olisi tarvinnut muutakin kuin hengitysharjoituksia, positiivisia ajatuksia ja kyllä se siitää.

Luulen, että juuri matkan varrelle kertyneet takut alkoivat lopulta selvittämättöminä ruttaantua painavaksi ja polttavaksi möykyksi, joka nyt rusentaa rintakehää. Työnkuvani ristiriitaisuuttakin on hankalampi jaksaa kannatella, kun hartioilla on painoa jo ennestään. Tai ehkä hektisen pikkulapsiperhe-elon helpottaessa keho ja mieli antoivat periksi, kun vihdoin on mahdollisuus laskea valmiustilan perusasetuksia alemmas. Tiedättehän, samoin kuin monet ihmiset sairastavat vain lomilla.

Hyvin todennäköisesti tarvittiin myös vuosikymmeniä mielenterveysongelmiin liimatun stigman poisrapsuttelemiseen, jotta ymmärsin mielenterveysongelmien voivan ja saavan koskettaa myös minua: keskiluokkaista perheenäitiä, jolla on terveet elämäntavat ja elämässä valtavasti etuoikeuksia, rakkautta ja onnea.  

Mitään suoraa syytä tälle ei ole osoittaa, ja psykiatrini mukaan se on ihan tavanomaista. En tiedä varmaksi muuta kuin sen, että olen uupunut, selittämättömällä tavalla melankolinen ja ahdistus tuntuu välillä siltä, että se salpaa hengityksen.

Kaikki on vielä hyvin epämääräistä, vereslihalla. Ymmärrän, miksi ihmiset eivät tässä vaiheessa uskalla mielenterveyskuntoutumisestaan kertoa. Etenkään näin oman lähipiirinsä ulkopuolelle. Pelottaa spekulointi, pyytämättä sekä tietämättä annetut neuvot ja oma jaksaminen ottaa se kaikki vastaan. Mutta tahdon kirjoittaa omasta matkastani pääni sisällä jo ennen kuin siitä ehkä tulevaisuudessa saisi hienon selviytymistarinan, joita aikakauslehdet rakastavat.

Sillä moni on yllättynyt kertoessani masennuksestani.

Tahdonkin muistuttaa ihmisyyden perusteista, mistä olen aikaisemminkin kirjoittanut: jokaiseen ihmiseen mahtuu koko kirjo tuntemuksia. Ihminen voi kokea onnenhetkiä, nauraa ja nauttia, vaikka olisi masentunut. Ihminen voi kokea ahdistusta ja surua, vaikka olisi onnellinen.

Kaikki voi olla hyvin ja paskasti samaan aikaan.

Nyt itselläni tunteiden ja ajatusten kirjo on kasaantunut liiaksi synkkäsävyiseen päätyyn mieltäni. Tahdon taas nähdä ja kokea selkeämmin sen kaiken hyvän ja onnellisen elämässäni, minkä ympärillä on nyt epämääräistä uupumuksen erittämää usvaa ja ahdistuksen sylkemää kivikkoa.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Syyskuussa Kivinokan kesämaja-alue alkaa laskeutua talviunia kohti. Rapsakan viileinä päivinä ei välttämättä näy tai kuulu kuin pohjoistuuli.

Me vietämme keittämäni omenasoseen inspiroimana lettukestejä pikkumökin terassilla, ja ympäröivästä kaupungista muistuttaa vain jostain etäältä tuleva aavistus. Se sellainen, joka luo rauhaa ja turvaa. Että on mahdollisuus olla omissa oloissaan, mutta silti yhdessä muiden kanssa.

Mietin jokaisen uuden vuodenajan koittaessa, että tämä saattaa olla lempivuodenaikani Kivinokassa.

Talvi, kun niemennokka on kuin pumpulin pehmeydellä ympäröity uinuva muumimaailma, jonne lumisina talvina voi hiihtää kotoaan. Kevät, kun gramofoni tuntuu taas pyörähtävän käytiin ihmisten palatessa ja tuodessa mukanaan kutkuttavaa iloa ja odottavaista juhlatunnelmaa. Kesä, kun Kivinokka on täynnä elämää ja kaikkea, mitä elämään tarvitsee: pikkuinen töllerö, metsä, palsta, meri, perhe ja ystäviä.

Mutta syksy saattaa kuitenkin olla lempivuodenaikani Kivinokassa. Ainakin juuri nyt. Eläväisen kesän jälkeen niemennokalle laskeutuu rauha ja hiljaisuus, joka ei oikeastaan ole hiljaisuutta ollenkaan, vaan täynnä kaikkea sellaista luonnon ääntä, jolle kesän uhkeus ei anna korvissa tilaa. Metsä alkaa valmistautua kauden päättäviin juhliin koristaen itsensä leiskuvin värein, marjoin ja sienin. Hämärä luo tunnelmaa ja tuudittaa mökkiyöunet syvemmiksi. Sytytän kynttilöitä, takkaan tulta.

Syksy on ollut kovakourainen sähikäinen, ja olisin ollut pulassa, jos en olisi välillä voinut tunkea minun ja syksyn väliin Kivinokan lempeyttä. Se on jännää, miten Kivinokka ottaa hellään syleilyynsä heti kun kääntyy Kipparlahdensilmukalta puiden reunustamalle hiekkatielle. Tunnetteko, kysyn lapsiltakin. Ihan kuin joku silittelisi rauhoittavasti, ottaisi raskaan repun selästä, jotta on helpompi suoristaa hartiat ja hengittää.

Olen pyöräillyt Kivinokkaan viettämään rauhallisia kirjoituspäiviä yksinäni. Käynyt ennen lounasta uimassa ja palstalla ennen kotiinpaluuta. Iltaisin olemme ottaneet eroa kodin kaaokseen ja paenneet yhdessä tulipesällisen ajaksi mökille, poimineet kotimatkalla korin pohjalle sienikastikkeen verran rouskuja.

Viikonloput voisin viettää 12 neliön ympärillä. Pieni töllerö on siunaus, sillä vaikka puuhasteltavaa riittää, tekeminen pysyy pääsääntöisesti voimia antavana, ei vievänä. Ei ole kodin tapaan arjella täyttyviä kymmeniä neliöitä, vaan lempeä pieni pesäkolonen. Murheet ja huolet ovat pikkumökille tervetulleita, pakkohan niiden kanssa on keskustella, jotta ne joskus suostuvat lähtemäänkin. Mutta aivan kuin ne aina eksyisivät tai ainakin väsyisivät matkalla Kivinokkaan.

Tahtoisitko jäädä odottamaan tiskien kuivumista, puoliso kysyy. Tahdonhan minä. Muut lähtevät, minä kaivan neuletyön esille ja istun pötköttelemään sohvalle. Ja kuin vain mökillä, odotan, että tiskit kuivuvat.