Juhlimme viikonloppuna lapsen syntymäpäiväjuhlia Kivinokan pikkumökin pihapiirissä. Täytekakun sijaan paistoimme juhlaväelle korkean kasan lättyjä; melkein yhtä korkean kuin Muumimammalla on tapana paistaa pannukakkuja. Kasa lättyjä muuttui kakuksi, kun päälle laitettiin kynttilät, jotka päivänsankari sai traditioiden mukaisesti puhaltaa.

Tämä oli mainio ratkaisu, sillä minä onnistun leipomaan ainoastaan epäonnistuneita täytekakkuja, eikä puolisokaan koe kakkuleivontaa kohtaan suuria intohimoja. Uunittomalla mökillä kakkuhommat olisivat vaatineet myös vähän säätöä, kun taas lettujen paistamiseen pikkumökin ulkokeittiö on mitä parahultaisin: rasva saa räiskyä ja kärytä, kun luonnon oma liesituuletin pöhisee.

Ja sitä paitsi täytekakku tuntuu lastenjuhlissa olevan se ainut muuttumaton ja pyhä rituaali onnittelulauluineen ja kynttilöineen, vaikka lopulta kukaan vieraista ei jaksa tai halua kakkua syödä. Lettuläjä kuitenkin hupeni parempiin suihin sen verran hyvään tahtiin, että sen kanssa ei tarvitse viettää viikkoa rääppiäisiä.

Koska juhlissa oli vieraana vegaaneja sekä peruslättytaikinan eläinperäisille ainesosille allergisia, lätyt tehtiin tietenkin vegaanisena. Vaikka itse hairahdun edelleen toisinaan lehmänmaitojuustoihin ja kananmunat ovat spesiaaliherkkujani, lättytaikina ei todellakaan ole sellainen, joka mitään eläinperäistä kaipaisi. JOS siis onnistuisin tekemään hyvän taikinan vegaanisena.

Tätä ennen vegaanisten lättytaikinakokeilujeni lopputuloksena on ollut kirosanavarastoni aulista esittelyä ja pannulta rääsittyjen epämääräisten lettuhaituvien ja -klönttien tarjolle asettelua. Paljon hilloa päälle, niin hyvin ne maistuu! Mikä toki on ainakin osittain totta sekin, mutta pakkohan tähän on olla joku parempikin ratkaisu, mietin. Internet ei osannut auttaa luottamusta luovan varmasti asiassa – vielä silloin, nyt onneksi löysit tämän postauksen!

Käännyin nimittäin ystäväni Outin puoleen. Pidempään blogiani seuranneille hän onkin tuttu reseptinikkari, joka osaa keskustella raaka-aineiden kanssa ja niin sanotusti puhuu keittiötä. Sain hänen kehittelemänsä vegaanisen lettutaikinaohjeen, jossa kohtaavat maku (useampi synttäreiden aikuisvieras toivoi reseptiä!) ja koostumus. Ja koostumuksella tarkoitan sitä, että sen suutuntuma on miellyttävä ja että se pysyy pannulla kasassa ihan ilman mitään kikkakolmosia ja kirosanakollaaseja.

Outin lättytaikinareseptin juju on kikhernejauho, joka hoitelee kananmunan sijasta taikinan sitovuutta, eli pitää letut kasassa paistaessa. Samalla asialla on myös soijajukurtti, joka lättyjen kasassa pysymisen lisäksi tuo taikinaan ilmavuutta ja pehmeyttä.

Tässä täysin kasvisperäisten ja täysin toimivien lättyjen ohje teidänkin iloksenne:

Outin vegaaniset lätyt

• 1 l kauramaitoa
• 1 dl soijajokurttia (suosituksena Alpron vanilja)
• 2 dl kauraleseitä
• 1 dl kikhernejauhoja
• 6 dl vehnäjauhoja
• 3 tl suolaa
• 1 rkl sokeria

Laita kaikki ainekset blenderiin pariksi minuutiksi. Kananmunattomien taikinoiden on supertärkeää saada turvota, joten anna seistä vähintään puoli tuntia.

Me teimme taikinaa jättisatsin valmiiksi juhlia edeltävänä päivänä ja pullotimme taikinan jääkaappiin odottamaan.

Vegaanisten lättyjen paistamiseen Outi suosittelee Keiju Merisuola -margariinia, me käytimme Keiju 3 öljyä -margariinia.

Lättyjen kanssa me tarjoilimme villiomenapuiden ompuista tehtyä omenasosetta sekä kauravaniljakastiketta.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Ahdistukseni työhuoneeni menettämisestä toisen lapsen omaksi huoneeksi on ajautunut sen verran pahaksi, että olen keksinyt uuden Jodelin.

Sen alkuperäisen Jodelin tajusin poistaa puhelimestani kolmisen vuotta sitten. Huomasin silloin napsauttavani Jodelin auki vain jo valmiiksi ahdistuneella mielellä, rypeäkseni vähän lisää lukien keskusteluja, jotka saivat melko varmaksi siitä, että ihmisyyden sisin on paskasta muovailtu. (Joo, joo, on siellä myös hyviä keskusteluja, mutta ahdistus kaipaa polttoaineekseen paskaa.)

Mutta nyt sen keksin, Jodel 2.0, keski-ikäisversio: Oikotie-sovellus.

Sehän on vallan kiva sovellus, jos haaveilee uudesta kodista. Mutta minä en tahdo muuttaa minnekään, minä vain tahdon pitää ikioman huoneeni.

Niinpä ahdistuksen noustessa napsautan mustavalkoista sovellusnappia ja kidutan itseäni selailemalla, mitä kaikkea saisikaan samalla hinnalla ihan Helsingin sisälläkin, kun siirtyisi vaikka vähän syvemmälle itään.

Yksi asunto oli saada muutenkin kipeänä olevan mielen ihan hulluksi: asunnossa oli tarpeeksi huoneita, 60-luvun taiteilijakotia henkivä design ja materiaalit, kaksi takkaa, kaksi vessaa (utopia tulitikkuaskin kokoisen vessan perheelle!) ja lattiasta kattoon antavat ikkunat – ei saakeli sentään – atriumpihalle.

Kun tahtoo märehtiä, ei järkipuheet asunnon sijainnista, sähkölämmityksestä, jäätävistä odotettavissa olevista remonteista ja asuntoyhtiön pelottavan pitkästä vesivahinkolistasta vie kuin syvemmälle. Mutta kun atriumpiha ja kaksi vessaa. Takka! Ja se ikioma huone.

Ainoa, mikä Oikotieltä kiskaisee pois, on hokea taikasanaa: Herttoniemi.

Meidän elämä on täällä, vähän vahingossakin ankkuroituneena niin syvälle, että tulisi rumaa jälkeä kiskoa ankkuri ylös. Meillä on naapurit, joiden arvoa ei voi asuntohinnoissa määritellä. Naapurilottovoitto sellaisten saamiseen vaaditaan. Meillä on Kivinokan töllerö ja palsta, joille fillaroi kotoa kymmenessä minuutissa vaikka vain illaksi. Saman verran kuin mitä metrolla vie keskustaan – jos siellä nyt tulee joskus tässä elämässä vielä käymään.

Meillä on meri ja meillä on metsä. En vain enää oikein osaisi ajatella kotia, jonka takapihalta ei alkaisi metsä: luonnon vuodenkierrot, lenkkipolut, sienimättäät ja retkimaastot.

Meillä on ihana koti, kerrostalo metsän laidassa. Voi kun ahdistuksesta voisi muovailla siihen yhden ekstrahuoneen, materiaalia kyllä piisaisi.