Halloween on vakiinnuttanut paikkansa juhlakalenterissamme. Kun valtaosa muista loppuvuoden juhlista on hämäränajan tunnelmointiin keskittyviä ja hivenen sentimentaalisiakin juhlia, on kiva rikkoa kaavaa karnevaalitunnelmalla. Halloween on vähän kuin vappu keskellä pimeintä vuodenaikaa – hassuttelua, kikatusta, ystäviä, herkuttelua ja juhlakostyymien näyttävyyttä.

Me vietimme Halloween-juhlia meillä kotona viime viikonloppuna. Mukana oli lasten ystäviä ja isini.

Valitsin koristelaatikosta Halloweenin värimaailman parhaiten sopivat hunajakennopallot, jotka nostimme kattoon. Ne ovat kotonamme varma merkki siitä, että pian on luvassa jotkut juhlat. Itselläni koristelu toimii laskeutumisena juhlatunnelmaan, ja kehossa alkaa mukavasti kipristellä ilo ja odotus. Hunajakennopallojen sekaan nostin vielä paperisen lepakkoviirin, joka on jaksanut koristaa lukemattomia Halloween-juhlia.

Hunajakennopallojen sekaan kieputimme tunnelmavalon, joka saanee olla paikallaan, kunnes tunnelmavalon antajaksi muuttuu keväisten auringonsäteiden leikki kotimme seinillä.

Lapset olivat miettineet Halloween-asujaan koko lokakuun ajan. Koulussa järjestettiin pandemian takia viime vuonna väliin jäänyt Halloween-disko, mikä sai aikaan sellaista kihinää ja kuhinaa, että innokas jännitys tarttui minuunkin. Meidän pikkuporukan juhlissakin osa lapsista ehti vaihtaa kasvomaalauksiaan useampaan kertaan kemupäivän aamuna, kunnes oltiin tyytyväisiä.

Kiitos riittoisan kasvomaalipaletin, mitään uutta ei kuitenkaan tarvinnut asuja varten ostaa. Pääasiassa kirppareilta haalitut asut, peruukit ja rekvisiitat toimivat tänäkin vuonna yhdistettynä vaatekaappien antimiin. Lapsiseurueen vanhimmat toimivat kasvomaalausvastaavina, ja he sutivat juhlakuntoon niin muut lapset, isini kuin minutkin. Niin ne osat vaihtuvat! Ei siitä kovin kauaa ole, kun minä maalasin neniä pikkunoidille ja -lepakoille.

Ruuissa menimme helppous ja näyttävyys edellä. Kävin tyhjentämässä Lidlin Halloween-hyllyköstä sinne jäljelle jääneet teemaan sopivat herkut, minkä lisäksi ostin kammottavan värisiä sipsejä ja naksuja sekä kurpitsan väristä limua. Nurmi-leivältä saimme komeat Halloween-donitsit.

Ja koska tykkään pipertää, jotain oli kiva tehdä osittain myös itse. Väkersin Pinterestin inspiroimana kekseistä lepakkoja ja suklaapalleroista muurahaisia. On ihmeellistä, mitä voi saada aikaan valkoisella pikeerillä ja sulatetulla tummalla suklaalla, kun siihen yhdistää mielikuvituksen! Piirsin valkoisiin pyöreisiin karamelleihin pupillit, jolloin niistä tuli ihmissuden silmiä. Suklaaseen dipatut viinirypäleet muuttuivat pikeerisilmillä sekä koristehuulilla eläviksi pikkupökäleiksi. Lapset olivat haltioissaan, ja minä myhäilin onnellisena.

Kun aurinko alkoi laskea, muistin kurpitsat. Kaivoin niistä sisukset pihalle, muotoilin veitsellä kasvot ja sujautin kynttilät sisään. Sisukset heitin sellaisenaan uunipellille, paahdoin ja tein seoksesta myöhemmin persiljan, valkosipulin, suolan ja pippurin kanssa kurpitsansiemenpestoa. Jostain reseptikirjasta aikoinaan bongasin, että sitä kurpitsamähmää ei tarvitse siemenistä erotella, kaikki on käytettävissä. Helpotti peston tekemistä melkoisesti!

Iltasella menimme saunaan, jossa löylyttelyjen ohessa meikit oli hyvä pestä huolella pois. Saunapuhtaina keräännyimme sohvalle ison popcorn-astian ja Tim Burtonin Frankenweenie-elokuvan pariin.

Ja lopulta, tuona lokakuun viimeisen päivän iltana, pienet hurjimukset nukahtivat lastenhuoneen lattian leveydeltä sijatulle siskonpedille. Minä sytytin muutaman kynttilän tunnelmavalojen kaveriksi ja nautin hiljaisesta kodista. Hämärän pystyi aistia pehmeänä ja lempeänä ympärillä. Varjoissa vuoroaan odottava marraskuu tuntui tervetulleelta.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Selvisimme lapsiperhearkea täittä niin pitkälle, että ensimmäisen hiuksista löytyneen loisen aiheuttama järkytys ja inhotus on edelleen tuoreessa muistissa.

Täikampaan oli tarttunut joku pieni kikkare, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin tarkistuksissa. Joku hiekanmurunen taas, mietin. Kunnes tajusin, että se joku liikkuu. Tarkemmin katsoessa hiekanmurunen sai pienet jalat, jotka sätkivät.

Korvissa humahti ja vatsalaukku vääntyi mutkalle ja pärähti sitten pahoinvoivan pinkeäksi. Hyihyihyihyihyi. Alkoi paniikin värittämä viikkojen operaatio, jossa teki mieli lopulta leikata kaikkien päät kaljuiksi (kahdelta leikattiinkin) ja polttaa koko syöpäläiskoti.

Sittemmin olemme valitettavan tottuneet täiden kyläilyyn, häätämiseen ja onnekkaisiin vääriin hälytyksiin. Sillä onnekkuudesta tässä – ja vuosien täittömyydessä – on pitkälti kyse, se on pitänyt tajuta. Olin jotenkin imenyt itseeni ajatuksen, että hygienian huonolla tolalla olisi jotain tekemistä täiden tarttumisen kanssa. Kuten niin moni lapsiperhe-elämään ennalta liittämäni luulo, tämäkin osoittautui täysin vääräksi.

Kokemukseni mukaan täiden tarttumiseen vaikuttaa kolme asiaa: sosiaalisuus, täihin liittyvä häpeä ja kehno jälkihoito.

Olemme sosiaalinen perhe, tykkäämme nuhjuta ja halailla ystävien kanssa. Jos jollain on täitä, ei ole mikään ihme, että ne tarttuvat. Kun ensimmäisen koronakevään etäkoulun jälkeen koululaiset palasivat opinahjoihinsa, meni vajaa kaksi viikkoa, kun meiltä löytyi täitä. Silloin nauroin epäuskoisen katkerana: edes koululaisten eristäytyminen koteihinsa useiksi viikoiksi ei onnistunut nujertamaan täiden salamatkustelua päästä toiseen.

Täihin liittyy häpeää, kuten kaikkiin loiseliöihin. Niissä on jotain alkukantaista ja hallitsematonta. Koen tämän suurimmaksi syyksi siihen, että täit pääsevät rellestämään. Niistä vaietaan, vaikka pitäisi toimia juuri päinvastoin. Joka kerta saadessani lasten kavereiden vanhemmilta pahoittelevan viestin täistä, päässäni on samaan aikaan kaksi ajatusta. Ensimmäinen on ”ei saatana”. Mutta heti perään tulee ”huh, onneksi laittoivat viestiä.”

Kun päät tarkistaa heti mahdollisen tartunnan jälkeen, on mahdollinen täinhäätöurakka paljon pienempi. Yhden hiipijän karkottaminen on hitokseen helpompaa kuin täiarmeijan, joka on jo ehtinyt munimaan uuden sukupolven. Ja jos mitään ei onnekseen löydy, tietää voida ennaltaehkäistä: pestä hiuksia pajunkuorisampoolla, suihkutella laimennettua tea tree -öljyä kauluksiin sekä asusteisiin ja jaksaa paremmin aamuisin vääntää siitä, että hiukset pitää laittaa kiinni.

Siksi mekin laitamme heti viestiä kaikille lasten kavereille, harrastusryhmille ja luokille, jos täitä löytyy. Siltikin, vaikka se hävettää ja nolottaa. Siltikin, vaikka viesti tarkoittaa sitä, että saatettiin muuten juuri vahingossa pilata teidän tulevat viikot, sori siitä.

Täitartunnan jälkihoito kun ei ole täisampoopesulla-kahdella hoidettu. Ei, vaikka täisampoopaketeissa luvataan tökötin räjäyttävän kaiken, kun vähän kampailee siinä samassa, kun aine vaikuttaa päässä. Tämä tuli noviisina todettua kantapään, tai ihan vain täisten päiden kautta.

Todellisuudessa täisavotta on tarkkaa käsityötä, joka vaatii lukemattomia työtunteja huolellisen lopputuloksen varmistamiseksi.

Täikampa on hyvä, mutta mikään summittainen sutiminen täisampoopesun yhteydessä sillä ei riitä. Jos hiukset ovat pidemmät, yhden pään tarkkaan läpikäymiseen saattaa mennä kaksi tuntia – otsalamppu auttaa täiartesaania työssään. Ja kampakaan ei riitä, sillä pienimmät täit eivät siihen tartu. Myöskään saivareet, eli hiuksiin pikaliimamaisen tiukasti kiinnittyneet pikiriikkiset munat, eivät irtoa kuin käsipelillä nyppien. Ja tämä kampaussavotta pitää tehdä ihan joka päivä, parin viikon ajan viimeisimmästä täihavainnosta. Jos yksikin muna jää, pian pää kuhisee taas.

Kahden lapsen perheessä tämä tarkoittaa sitä, että kaksi viikkoa iltaisin ei oikein ehdi mitään muuta tehdä kuin käydä päitä läpi. Joskus rundi joudutaan silti aloittamaan alusta ja operaatio pitenee. En tiedä, miten olisi mahdollista hoitaa homma kunnolla, jos lapsia olisi enemmän ja aikuisia vähemmän. Se ehkä onkin yksi täiden menestyksen salaisuus.

Oli miten oli, ne syyskuun viikot, kun taas vietettiin illat tiiviisti otsalampun valossa, loppumatonta täipyykkivuorta pesten ja kaverikyläilyt sisätiloissa kieltäen, olivat sekä voimistavaa että kaikki loputkin voimat imevää. Saimme yhteispelillä kutsumattomat vieraat päistä häädettyä, mikä kummallisella tavalla voimisti perhetiimin yhteishenkeä. Ja sitten samalla omasta päästäni tuntuivat –  kaiken ahdistuksen keskellä pyristellessä –  näivettyvän henkihieveriin myös siellä sinnitelleet jaksamishippuset.