Menkää naimisiin marraskuussa, ja saatte syyn söpöillä ja juhlia rakkautta aina vuoden pimeimpään aikaan.

Me juhlistimme puolison kanssa kolmatta hääpäiväämme (ja 23 vuotta yhdessä, ihan käsittämätön lukema) muutaman viikon etukäteen nyt viikonloppuna. Lapset lähtivät yökyläilemään Marika Poppasenakin tunnetun ystävämme luo, ja me puolison kanssa pakkasimme repun valmiiksi kotikaupunkilomaa varten.

Tuntui, että viikonloppuna sain oleilla lämmittävässä söpöyskuplassa niin puolison kuin Helsingin kanssa. Ja jos treffien tarpeesta puhutaan, enemmän tarvetta yhteiseen aikaan oli juurikin kotikaupunkini kanssa. Pandemia-ajat eivät ole kohdelleet suhdettamme hyvin, vaan välillä olen jopa miettinyt, onko tässä Helsingissä asumisessa mitään järkeä.

Nyt viikonloppuna kutittava rakkauskuplinta palasi vatsaan, ja muistin, että on. Etäsuhde ei vain sopinut meille yhtään, tarvitsemme toistemme läheisyyttä. Minä tarvitsen rauhoittavan tiedon siitä, että vaikka ehkä tulevaisuudessakin voi mennä viikkoja, kun pyörin vain pientä ympyrää kotilähiössä, koko Helsinki on silti ympärilläni kuin halaus. Koko ajan olemassa olevat mahdollisuudet tuovat minulle tyyneyttä ja turvaa.

Aloitimme hääpäivän juhlinnan omalla kylällä, kun menimme syömään ajan kanssa lounaan Pikku-Hukkaan. Vanhan Herttoniemen sydämeen avattu kortteliravintola ehti olla toiminnassa vain muutaman kuukauden ennen kuin maailma ja siinä samassa kotikaupunki meni kiinni. Ehdin käydä syömässä siellä vain muutaman kerran, sitten poikkeuselossa jotenkin unohdin koko paikan.

Nyt etäsuhteen jälkeen pitääkin opetella Helsingin kanssa uudestaan, miten me tätä elämäämme yhdessä elämme: missä ravintoloissa ja kahviloissa käymme, mitä teattereita ja museoita edes oli olemassa ja pitäisikö mennä meren lisäksi välillä uimaan vaikka Altaalle tai Itiksen uimahalliin.

Onneksi Pikku Hukka putkahti mieleen jostain muistoista, sillä jos rakastan Helsinkiä kokonaisuudessaan, sen osasena olevaa Herttoniemeä vasta rakastankin. Oli onni saada syödä neljän ruokalajin kasvismenu (jonka saa myös vegaanisena!) täällä oman kylän viheriöivän ja lämpimän kotoisan 50-luvun tunnelman ympäröimänä.

Päivä alkoi jo hämärtää, kun metroilimme treffirepun kanssa keskustaan. Meillä oli suunnitelmissa vaikka mitä, mutta onneksi vain yksi kelloon naulittu suunnitelma. Lopulta kun juuri se kainalokkain ja ilman aikatauluja luuhailu oli kaikista nautinnollisinta, niin puolison kuin Helsingin kanssa.

Hämärtyvän Helsingin tuikkivat tunnelmavalot, ihmisiä porisevat kadut, kaikkialla vallitseva innokas lauantai-illan tunnelma ja hämyiset sekä ihmisiä täynnä olevan ravintolat saivat huokailemaan ihastuksesta. Ilo nostatti askeleet hyppelyksi. Miten valtavasti, miten kokonaisvaltaisesti ja miten kehoa kurittavan kipeästi olen kaivannut eläväistä ja mahdollisuuksia täynnä olevaa Helsinkiä!

Illan vietimme Suomenlinnassa, jossa vietettiin Viaporin kekriä. Väkeä tuntui olevan vielä enemmän kuin hektisimpään turistiaikaan kesäisin, mutta silti marraskuisen tunnelmallinen linnoitussaari ravintoloineen, kahviloineen, puutalokoteineen ja ympärillä mustana samettina vellovine merineen oli lumoava.

Me kävimme tarot-korttien tulkinnassa Tarot-Tuulalla, mikä oli juuri sopivan jännää puuhaa mystisen kekrin aikaan, kun menneelle jätetään hyvästit. Korteissa näkyi rakkautta ja rakastelua, jotain nytkähdystä vailla odottelevaa elämänmuutosta, yhteistä projektia ja minun sisälläni olevaa purkautumatonta luovuutta. Näitä sitten pohdimme, heitellen leikillään ja osittain ihan vakavissaan kaikenlaisia elämänmuutosvaihtoehtoja, samalla kun söimme makujen harmonisen ilotulituksen vohvelin päällä Adlerfeltissä.

Jälkiruuilla kävimme Cafe Silossa. Otimme pullan kaveriksi kauden ensimmäiset glögit, mikä oli ollut meillä suunnitteilla jo kauan, mutta tarpeeksi juhlavaa hetkeä ei ollut ilmaantunut – sen lisäksi, että olisi pitänyt tehdä hankala päätös siitä, mikä glögi tämän ensimmäisen glögin kunnian saa. Joulutunnelmoitsijoiden ongelma tuli ratkaistua Silon keittämällä inkiväärisellä omenaglögillä calvadoksen kera, kynttilän valossa ulkoterassilla nautittuna.

Jättimäisen kekripukin polttoseremoniassa taivaalle poltettiin menneestä painolastiksi jääneet murheet, ja minä nipistin silmät kiinni ja toivoin, että niin tosiaan kävisi.

Illan päätti viinitasting, johon olimme saaneet liput. Saimme eteemme kuusi erilaista natuviiniä, jotka nautittiin pienen suolapalan ja viinitietouden kera. Se oli ensimmäinen viinitastingini, ja oli jännä huomata, miten erilaisia viinit tosiaan ovat, kun niitä pystyy maistella peräjälkeen, erilaisten ruokien kanssa.

Illan viimeiset lauttavuorot olivat ääriään myöten täynnä kuplivaisen iloista väkeä, kun huuruikkunainen lautta vei kekrinjuhlijat takaisin mantereelle.

Sen sijaan, että olisimme suunnanneet yöksi kotiin, sinetöimme hääpäivä- ja kotikaupunkirakkausloman yöpymällä ihan keskustassa, seesteisen tyylikkäässä ja rauhallisessa St. George -hotellissa.

Seuraavan aamun saimmekin aloittaa muhkeisiin kylpytakkeihin kääriytymällä ja lampsimalla hotellin spahan. Se oli niin ihanaa, että ihan nolostutti moista saada kokea. Löylyttelimme kahdessa erilaisessa saunassa, dippasimme itseämme kylmävesialtaaseen ja uimme pienessä altaassa, jota ympäröivä tyyni kauneus vei ajatukset kauaksi marraskuun ruskeudesta.

Unihiekat huuhdeltuina ja vatsat kurnien palasimme huoneeseen, johon olimme päättäneet tilata aamupalan. Se oli mahtava idea! Aamupalaihmisenä olen aina kieriskelemässä onnesta hotellien aamupaloilla ihan siellä ravintolassakin, enkä ikinä kotona söisi sängyssä, mutta juuri siksi kaikki tuntuikin niin spessulta!

Saimme lököillä just miten tahdoimme, puhua ilman ylimääräisiä korvia ja jopa kahvia piisasi niin, ettei tarvinnut olla huolissaan tarjottavien riittämisestä. Eikä leivänmuruset sängyssä haittaa yhtään, kun ei itse tarvitse siivota.

Vitkuttelimme lähtöä puolillepäivin, vaikka hotellihotdogiksi kääriytynyt puoliso ei olisi vielä silloinkaan tahtonut lähteä. Puolta tuntia myöhemmin olimme kuitenkin jo hotellin kahvilasta ostettu tuore leipä kainalossa ystävän ja lasten luona.

On jännä, miten kevyeksi itsensä, elämän ja rakkauden sekä rakastamisen tuollaisen miniloman jälkeen tuntee.

On kulunut reilu kuukausi siitä, kun sain masennusdiagnoosin ja aloitin lääkityksen. Ja kyllä, kuten niin moni sanoikin, kyllä se siitä alkaa helpottaa.

Ensimmäisenä huomasin muutoksen tilanteissa, joissa aikaisemmin ahdistus on humahtanut päälle kaiken nielevänä. Tunnistin ne tilanteet, osasin olla varuillaan, jännitin kehoni ottamaan pakokauhuaallon vastaan. Mutta mitään ei tullutkaan, korkeintaan pieni ärsytys.

Olo oli pölmistyneen tyyni.

Uskaltauduin kävelemään sisään keittiötarvikkeita myyvään erikoisliikkeeseen. Pari viikkoa aikaisemmin olin koittanut ostaa sieltä rikkimenneen pressopannun tilalle uutta. Tuolloin hyllyjen välissä iski kuitenkin paniikki: ihmisiä oli liikaa, en löytänyt hyllyiltä etsimääni pannua ja ajatus myyjältä kysymisestä kauhistutti. Juoksin liikkeestä ulos kadulle sen näköisenä kuin olisin juuri varastanut jotakin.

Nyt kysyin oikeaa pannua, jutustelin myyjän kanssa vielä niitä näitä ja kävelin liikkeestä ulos sisäisesti tanssahdellen. Saisin keitettyä aamukahvini ilman säätämistä, mutta ennen kaikkea olin sosiaalinen, tavallinen minä. Ilman pinnistelyä, siitä vain ohimennen.

Huomasin pelkoni sosiaalisia tilanteita kohtaan jo keväällä. Koronaeristäytymisten ja etäkokousten jälkeen tuntui kerta kaikkiaan mahdottomalta ajatukselta, että tapaisin vielä joskus yhteistyökumppaneita kasvotusten. Että voisin astella tuonne jonnekin kertomaan, miksi heidän kannattaisi satsata rahaa juuri minun osaamiseeni. Tai että haastattelisin asiantuntijoita kasvotusten. Tai että nousisin lavalle isomman yleisön eteen puhumaan. Ei ikinä.

Tunsin oloni mörrimöykyksi, jolla ei ollut enää minkäänlaisia sosiaalisia taitoja – tai edes haluja niiden hallitsemiseen.

Kesän lopussa ystävienkin näkeminen alkoi ahdistaa. Puolison täyttäessä 40 vuotta, hän kutsui naapureita synttärikahveille kotikerrostalomme pihaan. Minä en pystynyt mennä, keho painoi kuin päälleni olisi puettu lyijystä valettu haalari. Kurkin verhojen raosta pihalle kuin noh, mielipuoli. Avoimesta ikkunasta kantautui naurunpyrähdyksiä. Yritin pakottaa itseni ulos, edes käväisemään – jumalauta nainen, puolisosi nelikymppiskahvit! Mutta tuntui, että saatan kuolla, jos nyt joudun ihmisten keskelle, tuttujenkin.

Kun puoliso sitten kantoi kahvittelujen jälkeen likaisia kuppeja kotiin posket ilosta punoittaen, minua hävetti. Olin niin pettynyt itseeni, että en noloudeltani pystynyt edes itkeä.

Olen miettinyt, kuinka paljon sosiaalisten tilanteiden pelko on masennuksen aikaansaamaa, kuinka paljon koronan. Meidän arkemme, meidän elämämme, perustuu sille, että ympärillä on ihmisiä. Sitten yhtäkkiä vapauden mahdollistaneesta kaupunkikodista tuli vankila, kanssakulkijoista potentiaalisia kulkutautisia. En tiedä kumpi rikkoi sisustaani enemmän; sosiaalisten lasten sosiaalisten kanssakäymisten kieltäminen vai se, että yhtäkkiä piti pärjätä niin kovin yksin.

Ihminen on laumaeläin, ja varoittamatta meidät oli eristetty laumastamme häkkeihin. Näimme kaltereista toisemme, mutta emme saaneet koskettaa, auttaa, olla aidosti läsnä.

Parantumiseni kannalta onkin ollut olennaista, että nyt on voinut taas nähdä ystäviä ja tuttavia, avata elämä kodin ulkopuolelle. Olen mennyt pelkoa vastaan, tavannut ihmisiä ja – voi hyvänen aika – nauttinut niin paljon, että tuntuu kuin jokainen keskustelu ja halaus olisi noussut onnelliseksi hiprakaksi päähän.

(Muuten en mitään päihdyttävää olekaan nauttinut sitäkään vähää kuin ennen. Nyt tosin ajattelin – jos siltä tuntuu – viikonlopun illallisella nauttia myös viiniä, sen verran paremmissa kantamissa jo ollaan.)

Masennusdiagnoosi on auttanut jaksamaan arkea ja etenkin töitä. Sain syyn tyhjentää kalenteria, ottaa rennommin. Kun en alkuun asettanut itselleni tavoitteeksi muuta kuin aivan pakollisten hommien tekemisen, kaikki siihen päälle tuntui saavutukselta. Ensimmäisten viikkojen aikana saattoi olla, että tein lopulta ihan täyden ja aikaansaavankin työpäivän, mutta jos olisin asettanut sen tavoitteeksi aamulla, olisin rusentunut ahdistuksen alle.

Puhelimeni muistiinpanoissa on peräkanaa kaksi huomiota työnteosta. Toisessa fiilistelen sitä, miten tuntuu kuin olisin yhtäkkiä saanut vuorokauteen lisää tunteja. Että vaikka en tunne itseäni tehokkaammaksi kuin ennen, päiviin mahtuu enemmän ja to do -lista lyhenee ilman kiireentuntua.

Ja sitten toisessa muistiinpanossa mietin, miten edelleen käytän kaikkeen tekemiseen aivan valtavan määrän aikaa. Pohdin, miten tuntuu kummalliselta, että jotkut ihmiset saavat työpäivän verran asioita aikaan parissa tunnissa, kun itselläni sähköpostitkin laahaavat pari päivää jäljessä, vaikka kuinka naputan ja naputan.

Päivät eivät olekaan toistensa kaltaisia (kuten eivät päivien säätilatkaan, mihin löyhästi sidon tämän postauksen kuvituksen, jossa uin samassa rannassa, kahtena tunnelmaltaan ihan erilaisena päivänä). Joinakin päivinä olo on niin hyvä, että mietin, olenko yksinkertaisesti vain liioitellut ja aloitinko lääkkeetkin nyt ihan turhaan. Ja sitten toisena päivänä mustuus nousee kitalakeen asti.

Niin ne lääkkeet. En saanut niiden aloituksesta oireita, vaikka kuulemma yleensä aina on jotain. Päätä kyllä särki etäisesti ja koin ohimeneviä kuvotuksen aaltoja, mutta mistä näitä tietää.

Mutta sen huomaan, että kiinnityin lääkkeisiin ensimmäisestä päivästä lähtien. Varmasti myös fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Lääkkeet ovat konkreettinen kädessä pidettävä todiste siitä, että olen ottanut askeleen kohti paranemista. Ne ovat lupaus siitä, että helpottaa. Voi olla, että lumelääkekin olisi auttanut alkuun. Tärkeintä oli se, että aloin uskoa, että olo on parempi.

Puhuin kuitenkin heti toisella tapaamisella psykiatrin kanssa siitä, että pelkään jo nyt, miten vieroitus lääkkeistä tapahtuu. Psykiatri otti huoleni huomioon ja muistutti että lääkkeillä mennään vain pahimman yli. Psykoterapian aloittamista varten pitää olla voimia.

Onkin oikeastaan onni, että viikkojen kuluessa aloin huomata mielialalääkkeiden sivuvaikutuksia. On sitten helpompi päästää lääkkeistä aikanaan irti.

Kuukautiskiertoni mukaan elävä himo tasaantui littanaksi, ja jos yleensä tunnen ovulaation, nyt yhteys on katkennut. Libidoni laskee. En välttele seksiä, mutta ajatus siitä ei myöskään saa vatsanpohjaa kouraisemaan odottavasti. Seksistä tulee minulle vähän samanlainen asia kuin televisiosta. Se ei pyöri mielessäni juuri koskaan ja jos pyörii, keksin sata muuta mielenkiintoisempaa asiaa tehtäväksi. Mutta kun minut saa houkuteltua television pariin, innostun ja nautin.

Orgasmit ovat ilotulituksen sijaan kuin yksi ilmaan ammuttu kissanpieru. Piu. Ihan kuin hikinen ja hallitsematon eläimellisyys olisi pyyhkäisty pois, ja jätetty tilalle vain rationaalinen ihmisyys.

Olen alkanut kärsiä uniongelmista, joita ei ennen ole ollut. Herään usein kahden-kolmen aikoihin yöllä vatvomaan ihan mitättömiä asioita. Ja kun sitten ehkä useampaakin tuntia myöhemmin lopulta nukahdan uudestaan, vaivuin vain kummalliseen horrostilaan, jossa näen unta nukkumisesta, vaikka samalla olen tietoinen, että en oikeastaan kunnolla nuku.

Vuosien valvominen pikkulapsiaikana jätti kehoon muistijäljen. Nyt yksikin huonosti nukuttu yö tuntuu siltä kuin minut olisi valettu elävältä betoniin. Jätän pois illan rauhoittavan yrttihaudukkeen, että en ainakaan herää pissahätään. Herään silti, harva se yö, eikä koskaan illalla tiedä, minkälainen yö on edessä. Pelottaa, että pian olen samassa tilanteessa, jossa vuosia sitten olin: en uskalla mennä nukkumaan, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule.

Luin Hesarista artikkelin, jossa kerrottiin, että masennus ei aiheuta unettomuutta, mutta että unettomuus aiheuttaa masennusta. Helvetin nurinkurista, että sitten juuri masennuslääkkeet unettomuutta kuitenkin aiheuttavat.

Valvoessani tajuan yhä selvemmin, että vaikka tämä on ensimmäinen masennusdiagnoosini, olen kärsinyt ihan samoista oireista ennenkin. Vaikka olen aavistanut jonkun olevan pielessä ja jälkikäteen ymmärtänyt kaikkien oireiden mätsäävän masennukseen ja uupumukseen, en ole aikaisemmin ymmärtänyt tilanteeni vakavuutta. Olen ollut niin väsynyt. Olen laittanut väsymyksen piikkiin kaiken sekoilun, unohtelun, ahdistuksen ja mustan sumuisuuden.

Oli miten oli, nyt kaikkineen ero ihan vain kuukauden takaiseen on jättimäinen.

Ihan kuin edessäni avautuvalta näyttämöltä olisi ensin yhden kohdevalon sijaan laitettu päälle kaikki valot. Sitten vain raollaan olevaa esirippua alettiin hiljalleen vetää sivummalle. Pieneen pisteeseen keskittynyt katseeni laajeni. Sitten takaseinäkin irrotettiin. Näin yhtäkkiä horisonttiin, joka oli ollut mustan seinämän takana niin kauan, että en ihan hahmota milloin mielelläni on viimeksi ollut näin paljon tilaa.

Oman navan ympärille keskittynyt hätäinen pyöriminen on hidastanut tahtia ja pystyn taas paremmin avartamaan keskittymistäni ja ymmärrystäni myös muihin ihmisiin ja eliöihin. On taas näkymä kauas, tulevaisuuteen ja haaveisiin.

Mutta silti edelleen: minä olen vasta matkalla, minä olen mielenterveyskuntoutuja.