Kaupallinen yhteistyö: Otava ja Karisto

En itse muista tarkalleen, mikä oli ensimmäinen lukemani kirja, mutta muistan elävästi tuon lukukokemuksen ja siihen muistoon tarrautuneen tunnerykelmän.

Pötköttelin mummilani vinokattoisen vinttihuoneen sängyllä. Auringon kellastamissa paperitapeteissa oli haljakan vihreitä kukkasia ja sängyn samettinen päiväpeitto oli karhea, kuin juuri pyykkinarulta levitetty. Työpöydällä vieressäni oli hujan hajan pätkiksi asti teroitettuja keltaisia lyijykyniä ja röykkiöittäin papereita sekä kirjoja, joiden turvallisen seisahtunut tuoksu viipyili huoneen ilmassa.

Ja minä luin, luin ja luin. Tunsin ihmeellistä onnea ja vauhdinhurmaa, kun sivu toisensa perään kääntyili. Aivan kuin olisin oppinut ajamaan pyörällä, kun yhtäkkiä maa alla vain vilahtelee alla, vaikka ei enää pinnistele koko kehollaan pysyäkseen pystyssä ja edetäkseen. Huomasin, miten huoneeseen olisi auennut toinen ulottuvuus, kaiken tuntemani päälle tuleva uusi kerros, jonka minä kerin esiin lukemalla sanoja.

Ylpeys – minä ihan itse luin!

Vaikka en tarkasti muista, mistä kirja kertoi, muistan, minkälainen kirja oli. Se oli ihan kunnon kirja, romaanikirjan kokoinen – tärkeänä erona kuvakirjoihin – ja paksuuttakin oli niin paljon, että kädessään tunsi pitävänsä ihan oikeaa isojen kirjaa. Taikana oli se, että tekstin fontti oli isoa, taitto väljää ja luvut lyhyitä. Koin silloin ensi kerran sen kutkutuksen, kun luvun loputtua mietin, että no yksi luku vielä.

Lopulta huomasin lukeneeni kirjan loppuun, yhdeltä makoilulta. Suljin kirjan ja tunsin itseni ainakin kolme ja puoli vuotta vanhemmaksi kuin vielä samana aamuna olin tuntenut. Olo oli pökertyneen onnellinen, kun kävelin rappuset alas mummilan keittiöön ja ilmoitin ylpeänä, että olin lukenut itse kokonaisen kirjan.

Kirjojen hivutus koululaisen arkeen

Nyt omista lapsistani nuorimmainenkin on siinä vaiheessa, kun yhtäkkiä joka puolella arjessa lukee jotain. Kaurajuomapurkissa, repun logossa, metropysäkkien näytöillä ja minun aamupalapöydässä lukemassa sanomalehdessä. Kirjaimet ovat olleet tuttuja ennenkin, mutta yhtäkkiä niistä on alkanut muodostua sanoja ja lopulta lauseita. Ihan kuin katselisi pilviä, jotka tarkasti katsoen alkavatkin muodostua tunnistettaviksi kuvioiksi.

Koulun lukutehtävien lisäksi olen alkanut hivuttaa tarjolle helppolukuisia kirjoja. Jätän niitä pöydänkulmille, sängyn viereen ja otan mukaan matkoille tekemisvaihtoehdoksi. Silloin niihin on helppo tarttua, ilman että kuitenkaan niitä tyrkytän. Oivia kirjoja tähän tarkoitukseen löytyy Kariston Kirjakärpänen-kirjasarjasta.

Helppolukuinen ja monipuolinen kirjasarja lukemaan opetteleville

Kirjakärpänen-kirjasarjan kirjat ovat juuri sillä tavalla helppolukuisia kuin se minun itseni lukema ensimmäinen kirja. Fontti on isoa, taitto väljää ja lisäksi kirjoissa on runsas kuvitus. Kuvakirjoista kirjasarjan kirjat kuitenkin eroavat muodoltaan. Kirja on pakattu romaanin malliseksi, jotta siinä tuntee lukevansa ihan kunnon kirjaa ­– jonka kuitenkin saa joskus luettua loppuunkin, vaikka lukutaito ei vielä olisikaan lentävää.

Lisäksi Kirjakärpänen-kirjasarjan tarinat sopivat pienten koululaisten maailmaan ja kiinnostuksenkohteisiin. Niistä kaikista löytyy heti kannesta jaottelu siitä, minkälaista meininkiä kirja sisältää: huumoria, jännitystä, seikkailua, vauhtia, ystävyyttä vai ehkä muutamaakin niistä.

Ensimmäiseksi kirjaksi jotain tarpeeksi yksinkertaista

Yksi uusimmista Kirjakärpänen-sarjan kirjoista on Annika Eräpuron ja Salla Vaseniuksen kirja Sanni ja salaperäiset jäljet.

Siinä Sannin kesäloman aloitusta varjostaa ystävän muuttaminen toiseen kaupunkiin. Tympeään kesälomaan tulee kuitenkin väriä, kun autotallista löytyy isän vanhat kiikarit ja lintukirja. Sanni rakentaa isänsä kanssa pihaan piilokojun puulaatikosta sekä vanhasta teltasta ja alkaa lintubongariksi. Vihkoon piirtyy tuttuja lintulajeja, kunnes yhtenä aamuna pihamaan on ilmestynyt jättimäisiä räpylän jälkiä.

Tämän kirjan tarina on hyvin yksinkertainen, ja sopiikin ihan aloitteleville lukijoille, joille sanoissa on vielä niin paljon tekemistä, ettei juonikiekurat saa olla turhan monimutkaisia. Lintubongailuharrastuksen nostaminen lämmittää mieltä – meilläkin on kesämajalla bongailua varten minun isini vanhat kiikarit ja vanhemmiltani lapsuudessa lahjaksi saamani lintukirja.

Lukutaidon kehittyessä kirjan sivuille tarvitaan lisäsäpinää

Toinen Kirjakärpänen-sarjan uutukaisopus on Anneli Kanton ja Tuire Siiriäisen Häntähoiva ja mahatautinen marsu. Se kertoo kolmesta kaveruksesta – Martasta, Lilosta ja Einosta –  jotka yhdessä muodostavat lemmikkejä hoitavan osuuskunta Häntähoivan.

Kirjassa Einon toinen marsu sairastuu ripuliin, ja vatsatauti on niin paha, että marsu tarvitsee eläinlääkäriä. Lääkäri neuvoin Häntähoiva alkaa hoivata marsua kuntoon, vaikka yksi ohje aiheuttaakin hämmästystä ja päänvaivaa: marsulle pitäisi syöttää terveen marsun kakkaa. Lisähuolta ilmaantuu, kun Einon toinenkin marsu alkaa näyttää nuutuneelta.

Tässä kirjassa on säpinää, useampia tapahtumapaikkoja ja mielenkiintoisia tietoja marsuista, joten se jaksaa kiinnostaa tarinallaan kolmosluokkalaistakin. Kuvitus on lämminhenkinen ja vauhdikas samaan aikaan.

Koululaisetkin nauttivat ääneen luetusta iltasadusta

Vaikka meillä perheessä alkavat pian kaikki osata lukea kirjoja ihan itse, iltasadusta emme varmasti luovu vielä vuosiin. Kouluikäisillekin olisi hyvä lukea päivittäin ainakin 15 minuuttia ääneen. Vaikka lapsi osaisi teknisesti lukea, luetun ymmärtäminen kehittyy vielä vuosien ajan, aikuisenakin. Ja kuten kaikki lukeminen, myös lukeminen kuuntelu kehittää sanavarastoa ja keskittymiskykyä.

Viimeksi iltasatukirjana meillä on ollut Pilke Salon kirjoittama ja Emmi Jormalaisen kuvittama kirja Superluokka Setvijäkerhon salakokous. Kirja sijoittuu koulumaailmaan, mikä selvästi tutuilla viittauksillaan kutkuttaa koululaiskuuntelijoita. Mutta kirjan koulu ei ole mikä tahansa koulu, vaan sen yksi luokka on eriskummallinen: kaikilla sen luokkalaisilla on joku superkyky. Paitsi Sohvilla, joka tuntee itsensä eriskummalliseksi olemalla ihan vain tavallinen Sohvi.

Sohvi löytää kuitenkin paikkansa, kun hän perustaa ystäviensä kanssa Setvijäkerhon. He selvittävät koululaisarjessa vastaantulevia mysteereitä – mihin opettajan muistikirja on hävinnyt, kuka lähettelee salaperäisiä rakkauskirjeitä ja keitä ovat ikivanhan luokkakuvan lapset – ja Sohvi tajuaa, että ihan heitä kaikkia tarvitaan arvoitusten ratkaisemiseen.

Kirja yhdistelee sopivasti mielikuvitusta kutkuttavaa mystisyyttä ja koulun käytäviltä tuttua arkea sekä niin valtavan tärkeää ystävyyttä ja joukkoon kuulumisen tunnetta. Tarina veti hyvin, joten sitä oli aikuisenakin kiva lukea. Kirjassa on pituutta jo ihan kunnon lastenromaanin verran, 136 sivua, mutta lyhyet luvut ja lukujen loppuihin taitavasti rakennetut cliffhangerit koukuttanevat sujuvasti lukevat pikkukoululaiset kirjan ääreen jo ihan itsekseenkin.

Kaupallinen yhteistyö: Fiskars

Palsta on malttamattoman kaupunkiviljelijän oikukas mutta lempeä opettaja. Kasvulaatikoihin ja parvekkeille perustetut kaupunkiviljelmät ovat olleet helpommin hallittavia, enemmän sellaisia yhden kauden kerrallaan kestäneitä ilakointeja. Mutta vasta kolme vuotta palstaviljelijänä ovat opettaneet, että en oikeastaan tiedä vielä mitään puutarhanhoidosta.

Ja se tuntuu hyvältä. On jotenkin rauhoittavaa tietää, että palstan kanssa kuljemme yhdessä toivottavasti vuosikymmeniä, toisiamme kuulostellen ja minä matkan varrella oppien. Vaikka palstakausi on intensiivinen, samalla siinä tehdään hommia, jotka näkyvät palstalla vasta seuraavana vuonna tai saattavat tuottavat hedelmää, marjaa ja kasvia ehkä vasta vuosien päästä.

Kukoistava ja hyvinvoiva palsta on vuosikausien yhteistyön tulos. Palstanhoitajan lisäksi hommiin osallistuvat jokaisen puutarhurin korvaamattomat kumppanit: pölyttäjät ja maaperän pikkuöttiäiset, mikrobit ja sienirihmastot. Olen koittanut hiljalleen opetella yhä enemmän luonnonmukaisesta puutarhanhoidosta, jossa ihmisen pääasiallinen tehtävä on oikeastaan kasvien sijaan pitää huolta pölyttäjistä ja maaperän pieneliöistä.

Se tarkoittaa syksyisin monen perinteisen puutarhan syystyön tekemistä juuri päinvastaiseen tapaan kuin on totuttu.

Perenna- ja kohopenkin perustaminen on hyvä tehdä syksyllä

Keväällä palstalla piisaa hommia niin paljon kuin vain intoa tehdä on. Siksi syksyn rauhassa on mukava puuhastella asioita valmiiksi kevättä varten.

Minä olen tänä syksynä perustanut kolme perennapenkkiä, tai toisin sanoen aloittanut alusta jo olemassa olleiden, mutta huonosti kukkineiden penkkien kanssa. Tämä on vaihe, jossa lapiota on isketty maahan, mutta kuten jäljempänä käy ilmi, muuten syystöissä lapio saa levätä.

Perennapenkin perustaminen syksyllä on siinäkin mielessä fiksua, että aurinko ja lämpö eivät näännytä juurtumisvaiheessa olevia kasveja. Keväällä kukkivia taimia voi myös jakaa syksyisin. Ja uusia taimia voi istuttaa siihen asti, kun maa on sula. Me istutimme viime vuonna syksyllä kaksi herukkapensasta, jotka tuottivat tänä vuonna jo ihan kivasti marjaa. Tänä syksynä istutin pensasmustikoita.

Myös kohopenkkejä voisi rakentaa nyt, valmiiksi odottamaan kevään istutuksia ja kylvöjä.

Rikkaruohot pois, pörriäisille talvehtimispaikkoja

Meillä kasvaa edelleen maassa lehtikaalia, perunaa, porkkanaa, retikkaa ja muutama kyssäkaali sekä mukulaselleri. Niiden korjuulla ei ole vielä kiire, sillä pakkasia ei ole tiedossa vielä hetkeen, ja nuo kasvit säilyvät parhaiten maassa. Napataan niitä siis mukaan sen verran, mitä syödään. Loput sitten säilötään, kun aika on.

Syystöitä on silti pystynyt tekemään, vaikka palstakausi on vielä käynnissä.

Syystöihin kuuluu kesältäkin vanha tuttu kitkeminen. Kun penkeistä jaksaa nyppiä juurineen pois epätoivotut kasvit vielä syksyn tullen, se palkitsee myöhemmin: samaa lajia nousee maasta keväällä vähemmän.

Muuten kasvimaata ei kannata liikaa niin sanotusti siivota. Kukkavarret kannattaa jättää talventörröttäjiksi ja oksat sekä risut löyhiksi kasoiksi, joissa pikkuöttiäiset voivat talvehtia.

Kasvimaata ei käännetä, vaan ilmataan talikolla

Maaperän elollinen multakerros on yleensä 15–20 sentin paksuinen. Eli juuri sen verran, mitä perinteisesti tavataan maata lapiolla kääntää näin syksyisin. Elollinen kerros rakentuu kerrostumista, joissa jokaisessa elelee erilaisia maaeliöitä. Kun maa käännetään, pinnalla viihtyvät hautautuvat maan sisään ja toisinpäin. Koko järjestelmä myllätään kerrasta ylösalaisin.

Meidän palstamme maa on savista, joten lapiota olemme mekin käytelleet, mutta nyt kun maa alkaa hiljalleen maanparannuksen – katekompostin ja eloperäisten katteiden lisäyksen avulla – parantua, koitamme olla sitä turhaan sörkkimättä.

Näin toimimalla toivon, että en turhaan häiritse maaperän elämää ja riko sekä listi maaperän elinympäristöä ja asukkaita: hajottajia, mikrobeja, lierojen käytäviä ja mykorritsaa, eli sienirihmastoa.

Maata voi kuohkeuttaa myös häiritsemättä ja sekoittamatta maan humuskerrosta. Silloin lapion sijaan käytetään talikkoa. Talikon piikit painetaan multaan ja vartta liikutellaan edestakaisin. Näin maa murenee ja siihen muodostuu ilmahuokosia. Itse kävin viljelypenkit läpi näin, painaen talikon maahan noin 10 sentin välein.

Lannoitteeksi katekompostia sekä pissaa ja kalkiksi puuntuhkaa

Lannoitteiden kanssa pyrimme olemaan sekä mahdollisimman luonnonmukaisia että omavaraisia. Keväisin meillä on ollut tapana tilata luomuhevostilalta palanutta hevosenlantaa, mutta muuten ajatuksenamme on palstan sisäinen kiertotalous.

Me kompostoimme kaiken puutarhajätteen palstalla, josta se palautuu ajan kanssa maahan. Palstan antimet syömme, ja niistä jääneet tähteet – kuoret ja varret – palautuvat muiden biojätteidemme tavoin biojätekompostorin kautta palstalle katekompostina. Maan ravinteet siis kiertävät, sen sijaan, että niitä pumpattaisiin vain ulos ja tilalle kannettaisiin mahdollisesti muualta louhittuja ravinteita.

Maan kalkitsemisessa olemme käyttäneet pikkumökin takanlämmityksessä syntyvää lehtipuuntuhkaa. Puuntuhka on nopeavaikutteinen kalkitusaine, joka sisältää myös mukavan määrän kaliumia sekä roppakaupalla eri hivenaineita. Kalkitusaineet levitetään palstalle mieluiten syksyllä. Kätevintä on harata ne kevyesti pintamullan kanssa sekaisin. Olen aikaisemmin kalkinnut maata kertarykäyksinä ja harvoin, mutta luonnonmukaisessa puutarhanhoidossa suositellaan kalkitsemista usein ja pieninä kerta-annoksia.

Käytämme lannoituksessa myös laimennettua pissaa – tiesitkö, että Riippumaton puutarha -kirjan mukaan yhden ihmisen vuotuisella virtsalla kasvattaisi jopa 250 kiloa viljaa? Virtsa on kuitenkin hyvin typpipitoista, joten sitä ei kannata käyttää monivuotisille kasveille enää syksyllä, jotta kasvien tuleentuminen, eli talvilepoon valmistautuminen, ei häiriinny.

Sen sijaan katekompostia voi levittää palstalle ihan joka paikkaan myös syksyllä. Näin teimme myös nyt, kun kompostori alkoi täyttyä. Levitin katekompostit perustamiini perennapenkkeihin. Keväällä siis toivon mukaan näemme taian, jossa jätteet puhkeavat kukkaan!

Puutarha saa pudonneista lehdistä suojaavan talvikatteen

Luonnonmukaisessa kateviljelyssä otetaan mallia luonnosta, jossa kukaan ei käy haravoimassa lehtiä tai repimässä viime kesän heinikkoja irti, vaan kaikki kasvanut aines jää niille sijoilleen, monivuotisten kasvien rinnalle. Kateviljelyssä paljas kasvualusta siis peitetään samalla ajatuksella: joko elävällä kasvillisuudella tai kuolleilla kasvinosilla.

Kasvukauden aikaan palstalle levitetty orgaaninen kate – kuten vaikka suosikkini järviruokosilppu – auttaa palstaa ja sen hoitajaa monin tavoin. Mutta talvella kate on aivan yhtä tärkeää. Sen sijaan, että haravoisin pudonneita lehtiä pois, haravoin lehtiä sieltä täältä metsästä ja tuon ne palstalle.

Puunlehtikate lämmittää ja auttaa näin maan pieneliötoimintaa jatkumaan mahdollisimman pitkään. Sen lisäksi se suojaa syksyn ajan maata rikkaruohoilta ja tarjoaa pieneliöille talvehtimispaikkoja. Talven tullen kate suojaa maata pakkaselta ja tiivistymiseltä. Keväällä maatuessaan lehtikate muhevoittaa ja rikastuttaa maata.

Me saimme tällä kertaa lehdet kasaan nopeasti, kun Kivinokan kartanopuistossa puhallettiin lehtiä ja siirrettiin niitä metsänpohjalle. Me saimme kantaa muutamat säkilliset valmiiksi kasattuja lehtiä meille palstalle. Luin vasta myöhemmin, että vaahteranlehdet maatuvat hitaasti (tätä ennen olemme käyttäneet pääasiassa koivun ja pihlajan lehtiä), mutta tokkopa tuo haittaa. Jos jotain on vielä keväällä istutusvaiheessa jäljellä, siirtelen katetta vain sivuun taimien tieltä. Ihan kuten olen tehnyt keväällä levittämieni katteiden kanssa.

Kevään sipulikukkien istutukset ja viljelyvälineiden pesu

Kevään sipulikukkien kanssa olen tässä vartonut ilmojen viilenemistä. Ostin jo jättimäisen korillisen kukkasipuleita, niiden jo edellisvuosina istutettujen rinnalle. Kevään ensimmäiset kukkaset aikaansaavat ne kaikista suurimmat onnenpurskahdukset, joten ajattelin varmistaa ensi kevääksi monen monta kukkaista purskahdusta.

Samalla istutetaan maahan myös talvivalkosipulit.

Palstan kesävesi suljetaan reilun viikon kuluttua, joten siihen mennessä palstan syyspuuhien olisi hyvä olla mahdollisimman valmiina. Nyt pesin jo kesäkukkaruukkuja, mutta viimeisenä pestään, huolletaan ja siirretään talvisäilöön puutarhatyökalut.

Meillä on ollut koko palstaelomme ajan apunamme yhteistyökumppanini Fiskarsin Xact™ -sarjan työkalut haravoista istutusvälineisiin. Tänä vuonna arsenaali täydentyi kätevillä kasaan taittuvilla Ergo pop-up puutarhasäkeillä, joista on ollut apua kateviljelijän keväästä syksyyn jatkuvassa katteiden keräilyssä ympäröivästä luonnosta.

Kun on laadukkaat ja aikaa sekä käyttöä kestävät työvälineet sekä aarin verran palstaa, on parhaassa tapauksessa loppuelämä aikaa opetella puutarhanhoidon salaisuuksia.

Lähteet: Marie-Luise Kreuter: Luonnonmukainen puutarhanhoito. Riikka Kaihovaara: Riippumaton puutarha.