On kulunut reilu kuukausi siitä, kun sain masennusdiagnoosin ja aloitin lääkityksen. Ja kyllä, kuten niin moni sanoikin, kyllä se siitä alkaa helpottaa.

Ensimmäisenä huomasin muutoksen tilanteissa, joissa aikaisemmin ahdistus on humahtanut päälle kaiken nielevänä. Tunnistin ne tilanteet, osasin olla varuillaan, jännitin kehoni ottamaan pakokauhuaallon vastaan. Mutta mitään ei tullutkaan, korkeintaan pieni ärsytys.

Olo oli pölmistyneen tyyni.

Uskaltauduin kävelemään sisään keittiötarvikkeita myyvään erikoisliikkeeseen. Pari viikkoa aikaisemmin olin koittanut ostaa sieltä rikkimenneen pressopannun tilalle uutta. Tuolloin hyllyjen välissä iski kuitenkin paniikki: ihmisiä oli liikaa, en löytänyt hyllyiltä etsimääni pannua ja ajatus myyjältä kysymisestä kauhistutti. Juoksin liikkeestä ulos kadulle sen näköisenä kuin olisin juuri varastanut jotakin.

Nyt kysyin oikeaa pannua, jutustelin myyjän kanssa vielä niitä näitä ja kävelin liikkeestä ulos sisäisesti tanssahdellen. Saisin keitettyä aamukahvini ilman säätämistä, mutta ennen kaikkea olin sosiaalinen, tavallinen minä. Ilman pinnistelyä, siitä vain ohimennen.

Huomasin pelkoni sosiaalisia tilanteita kohtaan jo keväällä. Koronaeristäytymisten ja etäkokousten jälkeen tuntui kerta kaikkiaan mahdottomalta ajatukselta, että tapaisin vielä joskus yhteistyökumppaneita kasvotusten. Että voisin astella tuonne jonnekin kertomaan, miksi heidän kannattaisi satsata rahaa juuri minun osaamiseeni. Tai että haastattelisin asiantuntijoita kasvotusten. Tai että nousisin lavalle isomman yleisön eteen puhumaan. Ei ikinä.

Tunsin oloni mörrimöykyksi, jolla ei ollut enää minkäänlaisia sosiaalisia taitoja – tai edes haluja niiden hallitsemiseen.

Kesän lopussa ystävienkin näkeminen alkoi ahdistaa. Puolison täyttäessä 40 vuotta, hän kutsui naapureita synttärikahveille kotikerrostalomme pihaan. Minä en pystynyt mennä, keho painoi kuin päälleni olisi puettu lyijystä valettu haalari. Kurkin verhojen raosta pihalle kuin noh, mielipuoli. Avoimesta ikkunasta kantautui naurunpyrähdyksiä. Yritin pakottaa itseni ulos, edes käväisemään – jumalauta nainen, puolisosi nelikymppiskahvit! Mutta tuntui, että saatan kuolla, jos nyt joudun ihmisten keskelle, tuttujenkin.

Kun puoliso sitten kantoi kahvittelujen jälkeen likaisia kuppeja kotiin posket ilosta punoittaen, minua hävetti. Olin niin pettynyt itseeni, että en noloudeltani pystynyt edes itkeä.

Olen miettinyt, kuinka paljon sosiaalisten tilanteiden pelko on masennuksen aikaansaamaa, kuinka paljon koronan. Meidän arkemme, meidän elämämme, perustuu sille, että ympärillä on ihmisiä. Sitten yhtäkkiä vapauden mahdollistaneesta kaupunkikodista tuli vankila, kanssakulkijoista potentiaalisia kulkutautisia. En tiedä kumpi rikkoi sisustaani enemmän; sosiaalisten lasten sosiaalisten kanssakäymisten kieltäminen vai se, että yhtäkkiä piti pärjätä niin kovin yksin.

Ihminen on laumaeläin, ja varoittamatta meidät oli eristetty laumastamme häkkeihin. Näimme kaltereista toisemme, mutta emme saaneet koskettaa, auttaa, olla aidosti läsnä.

Parantumiseni kannalta onkin ollut olennaista, että nyt on voinut taas nähdä ystäviä ja tuttavia, avata elämä kodin ulkopuolelle. Olen mennyt pelkoa vastaan, tavannut ihmisiä ja – voi hyvänen aika – nauttinut niin paljon, että tuntuu kuin jokainen keskustelu ja halaus olisi noussut onnelliseksi hiprakaksi päähän.

(Muuten en mitään päihdyttävää olekaan nauttinut sitäkään vähää kuin ennen. Nyt tosin ajattelin – jos siltä tuntuu – viikonlopun illallisella nauttia myös viiniä, sen verran paremmissa kantamissa jo ollaan.)

Masennusdiagnoosi on auttanut jaksamaan arkea ja etenkin töitä. Sain syyn tyhjentää kalenteria, ottaa rennommin. Kun en alkuun asettanut itselleni tavoitteeksi muuta kuin aivan pakollisten hommien tekemisen, kaikki siihen päälle tuntui saavutukselta. Ensimmäisten viikkojen aikana saattoi olla, että tein lopulta ihan täyden ja aikaansaavankin työpäivän, mutta jos olisin asettanut sen tavoitteeksi aamulla, olisin rusentunut ahdistuksen alle.

Puhelimeni muistiinpanoissa on peräkanaa kaksi huomiota työnteosta. Toisessa fiilistelen sitä, miten tuntuu kuin olisin yhtäkkiä saanut vuorokauteen lisää tunteja. Että vaikka en tunne itseäni tehokkaammaksi kuin ennen, päiviin mahtuu enemmän ja to do -lista lyhenee ilman kiireentuntua.

Ja sitten toisessa muistiinpanossa mietin, miten edelleen käytän kaikkeen tekemiseen aivan valtavan määrän aikaa. Pohdin, miten tuntuu kummalliselta, että jotkut ihmiset saavat työpäivän verran asioita aikaan parissa tunnissa, kun itselläni sähköpostitkin laahaavat pari päivää jäljessä, vaikka kuinka naputan ja naputan.

Päivät eivät olekaan toistensa kaltaisia (kuten eivät päivien säätilatkaan, mihin löyhästi sidon tämän postauksen kuvituksen, jossa uin samassa rannassa, kahtena tunnelmaltaan ihan erilaisena päivänä). Joinakin päivinä olo on niin hyvä, että mietin, olenko yksinkertaisesti vain liioitellut ja aloitinko lääkkeetkin nyt ihan turhaan. Ja sitten toisena päivänä mustuus nousee kitalakeen asti.

Niin ne lääkkeet. En saanut niiden aloituksesta oireita, vaikka kuulemma yleensä aina on jotain. Päätä kyllä särki etäisesti ja koin ohimeneviä kuvotuksen aaltoja, mutta mistä näitä tietää.

Mutta sen huomaan, että kiinnityin lääkkeisiin ensimmäisestä päivästä lähtien. Varmasti myös fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Lääkkeet ovat konkreettinen kädessä pidettävä todiste siitä, että olen ottanut askeleen kohti paranemista. Ne ovat lupaus siitä, että helpottaa. Voi olla, että lumelääkekin olisi auttanut alkuun. Tärkeintä oli se, että aloin uskoa, että olo on parempi.

Puhuin kuitenkin heti toisella tapaamisella psykiatrin kanssa siitä, että pelkään jo nyt, miten vieroitus lääkkeistä tapahtuu. Psykiatri otti huoleni huomioon ja muistutti että lääkkeillä mennään vain pahimman yli. Psykoterapian aloittamista varten pitää olla voimia.

Onkin oikeastaan onni, että viikkojen kuluessa aloin huomata mielialalääkkeiden sivuvaikutuksia. On sitten helpompi päästää lääkkeistä aikanaan irti.

Kuukautiskiertoni mukaan elävä himo tasaantui littanaksi, ja jos yleensä tunnen ovulaation, nyt yhteys on katkennut. Libidoni laskee. En välttele seksiä, mutta ajatus siitä ei myöskään saa vatsanpohjaa kouraisemaan odottavasti. Seksistä tulee minulle vähän samanlainen asia kuin televisiosta. Se ei pyöri mielessäni juuri koskaan ja jos pyörii, keksin sata muuta mielenkiintoisempaa asiaa tehtäväksi. Mutta kun minut saa houkuteltua television pariin, innostun ja nautin.

Orgasmit ovat ilotulituksen sijaan kuin yksi ilmaan ammuttu kissanpieru. Piu. Ihan kuin hikinen ja hallitsematon eläimellisyys olisi pyyhkäisty pois, ja jätetty tilalle vain rationaalinen ihmisyys.

Olen alkanut kärsiä uniongelmista, joita ei ennen ole ollut. Herään usein kahden-kolmen aikoihin yöllä vatvomaan ihan mitättömiä asioita. Ja kun sitten ehkä useampaakin tuntia myöhemmin lopulta nukahdan uudestaan, vaivuin vain kummalliseen horrostilaan, jossa näen unta nukkumisesta, vaikka samalla olen tietoinen, että en oikeastaan kunnolla nuku.

Vuosien valvominen pikkulapsiaikana jätti kehoon muistijäljen. Nyt yksikin huonosti nukuttu yö tuntuu siltä kuin minut olisi valettu elävältä betoniin. Jätän pois illan rauhoittavan yrttihaudukkeen, että en ainakaan herää pissahätään. Herään silti, harva se yö, eikä koskaan illalla tiedä, minkälainen yö on edessä. Pelottaa, että pian olen samassa tilanteessa, jossa vuosia sitten olin: en uskalla mennä nukkumaan, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule.

Luin Hesarista artikkelin, jossa kerrottiin, että masennus ei aiheuta unettomuutta, mutta että unettomuus aiheuttaa masennusta. Helvetin nurinkurista, että sitten juuri masennuslääkkeet unettomuutta kuitenkin aiheuttavat.

Valvoessani tajuan yhä selvemmin, että vaikka tämä on ensimmäinen masennusdiagnoosini, olen kärsinyt ihan samoista oireista ennenkin. Vaikka olen aavistanut jonkun olevan pielessä ja jälkikäteen ymmärtänyt kaikkien oireiden mätsäävän masennukseen ja uupumukseen, en ole aikaisemmin ymmärtänyt tilanteeni vakavuutta. Olen ollut niin väsynyt. Olen laittanut väsymyksen piikkiin kaiken sekoilun, unohtelun, ahdistuksen ja mustan sumuisuuden.

Oli miten oli, nyt kaikkineen ero ihan vain kuukauden takaiseen on jättimäinen.

Ihan kuin edessäni avautuvalta näyttämöltä olisi ensin yhden kohdevalon sijaan laitettu päälle kaikki valot. Sitten vain raollaan olevaa esirippua alettiin hiljalleen vetää sivummalle. Pieneen pisteeseen keskittynyt katseeni laajeni. Sitten takaseinäkin irrotettiin. Näin yhtäkkiä horisonttiin, joka oli ollut mustan seinämän takana niin kauan, että en ihan hahmota milloin mielelläni on viimeksi ollut näin paljon tilaa.

Oman navan ympärille keskittynyt hätäinen pyöriminen on hidastanut tahtia ja pystyn taas paremmin avartamaan keskittymistäni ja ymmärrystäni myös muihin ihmisiin ja eliöihin. On taas näkymä kauas, tulevaisuuteen ja haaveisiin.

Mutta silti edelleen: minä olen vasta matkalla, minä olen mielenterveyskuntoutuja.

Jaa: