Kieltämättä olo on vähän pölmähtänyt. Jos äitiysvapaan alku ei olisi lukenut kalenterissa, en olisi sitä edes tajunnut. Minimen aikana en koskaan ehtinyt viralliselle äitiysvapaalle, kun lapsivedet jo losahtivat lattialle. Jotenkin olin kuvitellut, että tässä vaiheessa olisin jo höttöisessä vauvakuplassa hehkuen odotuksen onnea, vauvanvaatteet lipastoon silitettyinä. Tämän päivän piti myös olla rajapyykki, jonka jälkeen saan Kelan turvin keskittää ajatuksiani oikein töiden sijaan enemmän projekteihin, joista elantoa tulee vasta niiden onnistuessa.

Hah. Todellisuudessa panikoin tänään edelliskauden kirjanpidon ja kuittisavotan kanssa, jota en vain ole ehtinyt ja jaksanut hoitaa alta pois. Ja vaikka en aio lopettaa töiden tekoa kokonaan vapaiden ajaksi, lievähköä ahdistusta aiheuttivat myös keskeneräiset työt, joiden suunnitelmieni mukaan olisi pitänyt olla jo valmiina. Pää on sekaisin kuin lapsen lelukoppa. Ostettu kesäteatterilippu jäi käyttämättä, sillä parkumisesta punaiset silmät eivät kestä ulkoilmaa. Unohdin saunavuoron, jota sekä lapsi että minä niin odotimme. Aaltomaiset kivut ruoskivat alaselkää.

Vai kuuluuko sen ollakin tällaista? Ehkä raskauden loppuaikojen paniikilta ja sekoamiselta ei vain voi välttyä – tälläkään kertaa? Ei vaikka kuinka olisi tähän asti tuntenut olevansa kaikesta epävarmuudesta ja pelostakin huolimatta seesteinen toisen lapsen odottaja, joka luulee tietävänsä, mitä tekee.