Vauva painaa nelivetona kotia ristiin rastiin ja könyää itsensä seisomaan jokaista esinettä ja huonekalua vasten, jolle vain ulottuu kätensä laittamaan. Kops. Kontinkontin. Kops. Taaperokärryä vasten, joka lähtee alta. Kops. Lattiavalaisinta vasten, joka kaatuu päälle. Kops. Tuolia vasten, joka on niin korkea, että taidot eivät ihan riitäkään. Kops. Lelukoppaa vasten, joka rojahtaa kumoon. Kops.
Kun esikoinen aikoinaan tuumaili tovin jos toisenkin ennen minkäänlaista kiinnostusta itsenäiseen liikkumiseen, tuskailin asiaa ystävilleni. Sain kuulla, että nauti kuule nyt, sitten lapsen perään pitää olla koko ajan katsomassa, kun se lähtee liikkumaan ilman minkäänlaista päänsisäistä tutkaa tai järkeä. Muistan selvästi, kuinka Elsa ihmetteli, miten meillä voi olla aina leikkokukkia pöydällä – kunnes muisti, että vauvamme ei vielä liiku. Olen nainen, jonka mielestä leikkokukkia on ostettava kotiin ainakin joka perjantai, joten suorastaan järkytyin saadessani kuulla, että ne ajat loppuvat lapsen alettua konttia.
Esikoinen oppi konttimaan 11-kuisena ja kävelemään kunnolla vuoden ja neljän kuukauden iässä. Ja voi kuulkaa, se oli kaiken sen odottamisen arvoista. Kireän pinkeä napanuora alkoi hellittää edes muutaman sentin, kun lapsi pystyi tutkimaan maailmaa myös itsekseen. Emme hankkineet ainuttakaan ovilukkoa kodin kaappeihin tai edes viritelleet kuminauhoja kahvoihin. Sen kun tutkit kaikki kaapit ja pärötät alas niiden sisällöt, kunhan saan hetken olla muutakin kuin sinua varten, ajattelin innoissani.
Kaapeista mielenkiintoisimmat olivat keittiön säilytysrasiakaappi sekä minun vaatekaappini, josta etenkin sukkalaatikon inventoiminen oli pitkään esikoisen lempipuuhaa. Kirjat vedettiin alas pöydiltä ja pistorasioihin teki mieli tunkea pikkuruisia sormia. Kerran tai pari lapsi taisi tulla sohvalta alas muksahtaen, mutta siinä se. Onneksi en hankkinut niitä huonekalujen teräviin kulmiin laitettavia pehmusteita ennakkoon, sillä ei niille olisi ollut mitään tarvetta. Levysoitin sai olla lapsen ulottuvilla, eikä maanrajassa säilytettäviä albumeita tarvinnut nostaa ylös. Leikkokukkia olen ostanut olohuoneen pöydälle edelleen ainakin joka perjantai.
Mutta nyt olen alkanut epäillä, että tulemme päätymään toviksi elämään, jossa pöydillä ei ole leikkokukkia. Eikä kylppärin lattiakaivossa kantta, sillä sen saa pienillä sormilla kaivettua ylös viemärin tarkempaa tutkiskelua varten. Kaikki vedetään alas, kaadetaan ja lopulta tungetaan suuhun – etenkin jos kyseessä on vessaharja.
Vauva syöksyy seikkailuihin pää edellä sen kummemmin miettimättä, ja kallo kolisee samaa tahtia. Kops, kops, kops. Mies on jo ihan tosissaan ehdottanut, että pitäisi hankkia konttauskypärä tai vähintään teipata pierutyynyt otsaan ja takaraivoon. Hänen ylivarovaisuuteensa on tosin ihan ymmärrettävä syy. Mies oli hiljan kotona kahdestaan vauvan kanssa, ja onnettomien sattumien seurauksena vauvan pää kopisi silloin siihen malliin, että ilta päättyi Lastenklinikalle.
Jotenkin mulla on fiilis, että jätkän kanssa tullaan valitettavasti vierailemaan vielä useasti ensiavussa. Lungina kaverina hän tuntuu ottavan kaikki asiat rennosti ja ajattelevan, että eihän tässä mitään nyt satu. Että vihellellen jyrkänteeltä alas vaan. Kypärää ei kuitenkaan olla hankittu, sillä rapatessa roiskuu ja opetellessa kopisee. Joka päivä vauva on ketterämpi liikkeissään ja hallitsee kehoaan paremmin. Ja kai tuo jossain vaiheessa oppii varomaan, kun tarpeeksi monta kertaa kolahtaa. Futonin päältäkään ei enää ihan aina tulla nenälleen alas.
Ja leikkokukat, ne nostin kaapin päälle.
Jos yhtään lohduttaa: Meillä lapsi oppi nousemaan seisomaan ennen kuin osasi istua. Lapsi oppi aiemmin konttamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan kuin hiffasi, että ihan itsekin voi päästä istuma-asentoon. Tästä oli seurauksena se, että lapsi nousi seisomaan jatkuvasti, mutta ainoa tapa tulla alas oli tösähtää maahan takaraivo edellä. Oli muuten jokseenkin hermoja raastavaa aikaa, koska ilman valvontaa lapsi ei olisi tehnyt muuta kuin iskenyt päätään takaraivoon lattiaan minuutin välein.
Näin kahden pojan äitinä kuulostaa ERITTÄIN tutulta.. Juuri tuossa iässä revin hiuksia, että eikö tässä päivän aikana muuta ehdi, kuin ottamaan koppeja joka ikisessä paikassa seisomaan nousevasta laskeutumiskyvyttömästä?! No sitten koitti se aika, että en muuta ehtinyt, kuin pitämään silmällä kiipeilyintoilijaa.. mutta niin kuin hyvin tiedetään, aina on jokin vaihe menossa ja kaikki ne on ohimeneviä, ennemmin tai myöhemmin.
Ja näillä nuorimmaisilla kun on se idoli-isoveli/sisko, jonka jokainen juttu täytyy apinoida, riitti taidot tai ei! Ja vaikka meillä pojat on olleet ihan reippaita, niin enemmän pitäisin tätä persoonallisuus/temperamenttikysymyksenä.
Auts! Mutta siinä sitä oppii. Muistan kanssa esikoisen kanssa ne kommentit että ”ole onnellinen / vielä odotat tätä aikaa kun lapsi ei vielä osaa liikkua” ja voin rehellisesti sanoa, että kertaakaan en ole odottanut, koska ne ensimmäiset puoli vuotta lapsi oli kiinni minussa tai isässään, ei todellakaan yksin missään matolla tai sitterissä. Voin vaan kuvitella mitä oli odottaa tuota liikkumisintoa pidempään, muistan edelleen sen yhden illan ryömimään oppimisen jälkeen kun yhtäkkiä tajusin että lapsi ei ole ollut aivan koko päivää sylissä! Tsemppejä tuohon vahtimiseen, kyllä sitä varmasti kopiseekin mutta onneksi nuo lapset ovat kestävää tekoa. 🙂
Meillä nuorimmainen nousi seisomaan ennen kuin oppi istumaan, viikko ennen 6kk päiväänsä. Meille hommattiin konttauskypärä hetkeksi käyttöön kun koko ajan kopisi ja poika itki ja pää kuhmuilla. Tasapaino ei ihan riittänyt kaikkeen. Kauaa tuo ei onneksi käytössä ollut. Nyt ikää on 9kk ja ensimmäiset itsenäiset askeleet otettu, joka päivä mennään jo hieman pidemmälle, apua!
ei meilläkään ole ollut mitään ylimääräisiä turvaportteja esim keittiön ovella, ainoastaan rappusissa. ei ikinä mitään lukkoa kaapeille, tai vessanpöntön kannelle. meillä on saanut kiivetä ruokapöydälle, ja kerranpa kuopus oli kiivennyt ja nukahtanut sinne keskelle pöytää kun mä olin vessassa 😉
meillä kyllä samalla tavalla tapahtuu tytöille myös, ehkä ne on ottaneet veljestään oppia.
just mietin että mitä (kohta kahden) pojan äitinä yleensä ostelen kaupasta: no lenkkareita&tennareita, polkupyörän sisä&ulkokumeja ja pyöräilykypäröitä ja lippiksiä. koska ei tuon vauhdissa mikään kauaa kestä ehjänä..
Jollekin ylempänä kommentoinneelle, että ei tämä ole tyttö-poika-juttu, vaan lapset on erilaisia. Meidän tyttö muistutti minimetä seuran tarpeessa ja vaativuudessa, mutta minihetä siinä että liikkeelle oli päästävä (4kk iässä ryömittiin valtavalla kiukulla). Tosi vaativa aika oli tuo pystyynnousemisaika (meillä about 8kk-11kk välillä), meillä mies oli silloin kotona ja käytännössä vietti päivät olemalla valmiina koppaamaan meidän tytön ennen kolahduksia, oli kuulemma tosi raskasta ja siltikin pää kolisi. Mutta kyllä ne taidot siitä karttuu…
Kuvailit just aika täydellisesti mun poikaa! Nyt se on 2,5 -vuotias ja vielä hengissä, vaikka ei koskaan mitään konttauskypärää ole käytetty! Jotain mystistä taitoa niissä muksahduksissa on, niin että mitään vakavaa ei ole koskaan sattunut. Kerran soitin hädissäni terveysneuvontaan kun tyypin pää alkoi muksahduksen jälkeen turvota, johon langan päässä lakonisesti todettiin vain että ”niin, hänellä on siis kuhmu päässä, ei hätää”. 😀
Pari viikkoa sitten tyyppi tippui hiekkalaatikon reunalta selälleen ja veti siitä vielä takaperin kuperkeikan asfaltille, minä olin jo juoksemassa ottamaan huutavaa lasta syliin, mutta sieltä kuului vaan että ”hyvin kävi, ei se äiti haittaa”. <3
Rupesin miettimään, että onko tämä murre-kysymys vai mitenköhän se oikeaoppisesti kirjoitetaan: konttimaan vai konttaamaan? 🙂
Kopsahtelut kuulostaa tutulta. Meillä esikoinen oppi ryöminään 9kk iässä ja seisomaan tukea vasten 10kk. Vaikka oli siis enemmän ikää, ja varovaisuutta, niin kaikki kopsahtelut tuntuivat hänestä musertavilta. Äidin sydäntä taisi siis koskea useaan kertaan se itku, mikä kopsahtelusta seurasi. Kuopus taas on ollut kaikessa nopeampi oppimaan ja käveli jo 9,5kk, pää edellä meni joka paikkaan, kopsahteli milloin mistäkin. Mutta häntä eivät pienet tai vähän isommatkaan kolhut hetkauttaneet. Oli äidilläkin helpompi sietää sitä kopsahtelua. Ja onneksi se järkikin tulee kuvioihin suht nopeasti sen jälkeen kun uuden taidon oppii.
On murrekysymys! Minusta on ihanaa lukea konttimaan! Sukujuureni kun ovat Etelä-Pohjanmaalta.
Ihana kuulla että Minime lähti vasta noin myöhään kävelemään. En muistanut tuota seikkaa kun siitä on niin kauan kun olen lukenut noista ajoistasi. Oma lapsi on nyt reilun vuoden ja tuntuu että kaverit ympärillä ovat lähteneet kävelemään ja juoksemaan jo melkein kaikki, mutta oma painaa vaan nelivedolla. Kyllä sitä ehtii 🙂 Tosin meillä on kepit laatikon kahvojen läpi ja vessan kaappi pussinsulkijalla kiinni kun jokapaikkaan pitää päästä vaikka ei kävelekään. Ehkä se on jopa ihan hyvä että lähtee taapertamaan vasta kun on edes himppusellinen enemmän järkeä päässä.
Hih, minäkin kiinnitin huomiota tuohon konttia-verbiin! Aika hassu omaan korvaani, enkä ollut sellaista koskaan kuullutkaan. Minä puhun konttaamisesta.
Itselläni ei ole lapsia, mutta meidän perheen lapset olivat todella kovia menijöitä: itse vanhimpana opin kävelemään 10 kuukauden iässä, sisareni yhdeksänkuukautisena ja veljeni juuri ennen kuin täytti kahdeksan kuukautta (siis periaatteessa voisi sanoa, että seitsemän kuukauden iässä…). On siinä ollut varmaan vanhemmilla juoksemista! Monesti kai sanotaan, että jos oppii aikaisin liikkumaan, alkaa puhe hitaammin tms. En ole kuullut tällaista meistä kerrottavan, mutta pitääpä tarkistaa vanhemmilta, miten se meni. Oppiko teillä tyttö puhumaan nopeammin kuin aiemmin kävelemään ryhtyneet ikätoverinsa?
Kiitos muuten taannoin Mádara-vinkistä! Onko kyseinen kampanja aina kesän alussa?
Kuulostaapas täysin mun tän hetkiseltä arjelta. Olen jopa löytänyt itsenikin pohtimasta sitä kypärää tosissani, vaikka aiemmin olen vain huvittuneena miettinyt, että voi hyvän tähden mitä hössötystä. Esikoinen nousi tukea vasten seisomaan 8,5kuisena eli ei mitenkään myöhään hänkään, mutta selkeä ero on löydettävissä seitsenkuisena aloittaneeseen mitä tulee tukevuuteen ja tasapainoon. Nyt onneksi jo hieman paremmalla onnella mennään vaikka edelleenkään ei tyttö osaa alas fiksusti tulla. Ja kuvaus lungista kaverista joka ottaa asiat rennosti osuu niin hyvin tähän ikätoveriin. 😀
T: se äiti, jonka vauva on päivälleen samanikäinen Kättärillä syntynyt
mullakin pisti ”konttimaan” silmään 😀
Kuulostaa melko tutulta, tosin toi mun 1v 7kk olis varmaan sitä kypärää vailla vieläkin, päivittäin kopisee edelleen vaikka meno on jo juoksua. Milloinlohan niitä järjenhitusia alkais siunaantumaan?
Jenni
Minulle riitti että poikani sai vauvana hiusmurtuman päähänsä, juuri seisomaan opetellessaan. Kaatui ja löi päänsä. Huomasin asian vasta muutaman päivän päästä. Konttauskypärä oli hyvin tarpeellinen varuste hänelle vielä vuoden iässä kun kiipeili sohvalle ja pöydälle. Muilla lapsilla käytin sitä pari kertaa.
Ennen niin rauhallinen isosisko seurasi mielenkiinnolla pienemmän puuhia, ja otti mallia. ( Joskus näinkin päin!) Hellan nupit väännettiin päälle, jääkaapin alaosa tyhjennettiin lattialle, kukkaruukusta kaivoivat lusikalla multaa.
ja jos ei muuta niin valoja oli hauskaa vilkuttaa. Nyt ovat jo koululaisia.
Vähän aikaa ja välillä käytin meidän huimapäällä tavallista rättiä päässä (sidottuna vähän niin kuin side otsan yli). Auttoi pahimpaan kolinaa, eikä maksanut mitään 🙂
Meillä ihan sama meininki tulossa. 7kk neito pyörii vielä häkkyränä ja peruuttaa itsensä jumiin pöydän jalkoihin tai sohvan alle. Hauskinta on seistä tuettuna. Kikattaa ja kiekailee. Aamulla meinasi tulla alas sitteristä kun yritti saada varpaistaan kiinni. Isoveli oli paljon varovaisempi ja käveli vasta pitkälle yli 1-vuotiaana.
Hieman OT: ihana haalari pienellä, mistä?
Sara
Joo, kuulostaa tutulta 🙂 Onneksi jo vähän mennään myös pyllylleen tai kontilleen tullessa alas.
Apua joo, sitten kun vauva tosta hokaa kiipeilyn, huihui, en kyllä uskalla edes ajatella vielä!
Enpä tosiaan minäkään kertaakaan esikoisen aikana kaipaillut aikoja, kun lapsi ei vielä osannut liikkua. Niin paljon elämä helpottui vauvan kanssa, joka ei tuntenut oloaan hyväksi kuin sylissä!
Oho, no hänellä on kiire! Mä toivon, että meidän minityyppi malttaa vielä hetken jos toisenkin opetella tasapainoa ihan vain paikallaan seisoen 🙂
Ai niin, en edes muistanut / tajunnut, että keittiöihin ja jopa vessanpönttöihinkin on turvalukkoja. Saas nähdä, olenko sitten kuitenkin hetken päästä ostamassa niitä – ja sitä konttauskypärää 😀
Joo, temperamenttikysymyshä se on. Mielenkiintoista on se, että vaikka meillä likka on selkeästi rämäpäisempi, hän on myös varovaisempi. Poika taas on lungi, mutta painaakin sitten menemään sen kummempia pohtimatta.
On noi lapset kyllä mahtavia. Ihan omia tyyppejään, eivätkä paljoa välitä, miten perheessä on ennen asiat tavattu tehdä 😀
Noi lapset ovat tosiaan onneksi taipuisaa ja kestävää sorttia, myös päästään 🙂
Viljelen näemmä molempia, murreversiota ja sitä kieliopillisesti oikeaa 🙂
Mä en edes tajunnut kirjoittaessani, että viljelin mukaan myös murretta 😀 Ihana tietää, että juuret eivät ole ihan täysin hävinneet puheesta, kun murretta tulee välillä mukaan myös vahingossa 🙂
Kyllä sitä ehtii todellakin! Nyt kolmevuotiaana joka paikkaan juostaan, aina 😀
Konttia on tosiaan murretta suoraan Pohjanmaalta, ihan huomaamatta käytin kirjakielellisen version lisäksi myös sitä 🙂
Vanhemmillasi on tosiaan varmasti ollut vahtimista pienten vipeljäjien painaessa menemään, voin kuvitella! Mäkin olen kuullut, että puhe ja liikkuminen olisivat jotenkin suhteessa toisiinsa, että molempia isoja asioita ei kykene samaan aikaan oppimaan. Itse en ole tätä teoriaa omassa arjessa huomannut 🙂
Ja kiva, että Mádara-vinkistä oli iloa! Noi kamppikset ei mun mielestä ole mitenkään tiettyyn aikaan vuodesta, mutta varmaksi en osaa sanoa.
Lungiutta on vissiin ollut Kättärillä ilmassa meidän vauvojen syntyessä 🙂 Parissa kuukaudessa ehtii kyllä tulla paljon tasapainoa – ja toivottavasti sitä järkeäkin.
On noi lapset melkoisen joustavasta materiaalista tehtyä. Itse jos menisin ja kopisisin samalla mallilla, oltaisiin jo kanttu vei tai vähintään sairaalassa.
Auts! Kävipä kurjasti. Saas nähdä, pitääkö meilläkin ottaa käyttöön lukkoja ja alahyllyjen tyhjäämistä lasten ulottumattomiin.
Vauvaninja! 🙂
Sitteri jouduttiin meillä jättämään pois jo pari kuukautta sitten, kun meinattiin tosiaan tulla kuperkeikalla alas. Haalari on Vimman, ihan oma lempparini vauvan vaatteista 🙂