Nyt se on alkanut. Perheemme nuorimmainen tyyppi on sitä mieltä, että seitsemänkuisen elämännälkää ja kokemisen tarvetta ei konttaaminen riitä tyydyttämään. Ensin hän alkoi nousta polviensa varaan tukea vasten, sitten siitä seisaalleen. Kops. Kontinkontinkontin. Kops.

Vauva painaa nelivetona kotia ristiin rastiin ja könyää itsensä seisomaan jokaista esinettä ja huonekalua vasten, jolle vain ulottuu kätensä laittamaan. Kops. Kontinkontin. Kops. Taaperokärryä vasten, joka lähtee alta. Kops. Lattiavalaisinta vasten, joka kaatuu päälle. Kops. Tuolia vasten, joka on niin korkea, että taidot eivät ihan riitäkään. Kops. Lelukoppaa vasten, joka rojahtaa kumoon. Kops.

Kun esikoinen aikoinaan tuumaili tovin jos toisenkin ennen minkäänlaista kiinnostusta itsenäiseen liikkumiseen, tuskailin asiaa ystävilleni. Sain kuulla, että nauti kuule nyt, sitten lapsen perään pitää olla koko ajan katsomassa, kun se lähtee liikkumaan ilman minkäänlaista päänsisäistä tutkaa tai järkeä. Muistan selvästi, kuinka Elsa ihmetteli, miten meillä voi olla aina leikkokukkia pöydällä – kunnes muisti, että vauvamme ei vielä liiku. Olen nainen, jonka mielestä leikkokukkia on ostettava kotiin ainakin joka perjantai, joten suorastaan järkytyin saadessani kuulla, että ne ajat loppuvat lapsen alettua konttia.

Esikoinen oppi konttimaan 11-kuisena ja kävelemään kunnolla vuoden ja neljän kuukauden iässä. Ja voi kuulkaa, se oli kaiken sen odottamisen arvoista. Kireän pinkeä napanuora alkoi hellittää edes muutaman sentin, kun lapsi pystyi tutkimaan maailmaa myös itsekseen. Emme hankkineet ainuttakaan ovilukkoa kodin kaappeihin tai edes viritelleet kuminauhoja kahvoihin. Sen kun tutkit kaikki kaapit ja pärötät alas niiden sisällöt, kunhan saan hetken olla muutakin kuin sinua varten, ajattelin innoissani.

Kaapeista mielenkiintoisimmat olivat keittiön säilytysrasiakaappi sekä minun vaatekaappini, josta etenkin sukkalaatikon inventoiminen oli pitkään esikoisen lempipuuhaa. Kirjat vedettiin alas pöydiltä ja pistorasioihin teki mieli tunkea pikkuruisia sormia. Kerran tai pari lapsi taisi tulla sohvalta alas muksahtaen, mutta siinä se. Onneksi en hankkinut niitä huonekalujen teräviin kulmiin laitettavia pehmusteita ennakkoon, sillä ei niille olisi ollut mitään tarvetta. Levysoitin sai olla lapsen ulottuvilla, eikä maanrajassa säilytettäviä albumeita tarvinnut nostaa ylös. Leikkokukkia olen ostanut olohuoneen pöydälle edelleen ainakin joka perjantai.

Mutta nyt olen alkanut epäillä, että tulemme päätymään toviksi elämään, jossa pöydillä ei ole leikkokukkia. Eikä kylppärin lattiakaivossa kantta, sillä sen saa pienillä sormilla kaivettua ylös viemärin tarkempaa tutkiskelua varten. Kaikki vedetään alas, kaadetaan ja lopulta tungetaan suuhun – etenkin jos kyseessä on vessaharja.

Vauva syöksyy seikkailuihin pää edellä sen kummemmin miettimättä, ja kallo kolisee samaa tahtia. Kops, kops, kops. Mies on jo ihan tosissaan ehdottanut, että pitäisi hankkia konttauskypärä tai vähintään teipata pierutyynyt otsaan ja takaraivoon. Hänen ylivarovaisuuteensa on tosin ihan ymmärrettävä syy. Mies oli hiljan kotona kahdestaan vauvan kanssa, ja onnettomien sattumien seurauksena vauvan pää kopisi silloin siihen malliin, että ilta päättyi Lastenklinikalle.

Jotenkin mulla on fiilis, että jätkän kanssa tullaan valitettavasti vierailemaan vielä useasti ensiavussa. Lungina kaverina hän tuntuu ottavan kaikki asiat rennosti ja ajattelevan, että eihän tässä mitään nyt satu. Että vihellellen jyrkänteeltä alas vaan. Kypärää ei kuitenkaan olla hankittu, sillä rapatessa roiskuu ja opetellessa kopisee. Joka päivä vauva on ketterämpi liikkeissään ja hallitsee kehoaan paremmin. Ja kai tuo jossain vaiheessa oppii varomaan, kun tarpeeksi monta kertaa kolahtaa. Futonin päältäkään ei enää ihan aina tulla nenälleen alas.

Ja leikkokukat, ne nostin kaapin päälle.

Jaa: