Tänään on tasan puoli vuotta jouluaatosta ja tasan puoli vuotta jouluaattoon. Jussi juhlii nimipäiviään ja joissakin maissa keskikesän juhlaa, juhannusta, vietetään edelleen katollisen perinteen mukaisesti tänään. Me olemme Pohjanmaalla, ja täällä on satanut tänään jo yli 40 milliä vettä. Kesäinen meininki.

Ja tiedättekö mitä? Äskeiseen lausahdukseen ei sisältynyt kuin aavistus kollektiivista mutinaa suomalaisista kesäsäistä. Jos vanhempieni elanto täällä ei olisi yhdeltä osalta mansikkapellossa kiinni ja säätilojen varassa, pisaroiden ropina peltikattoa vasten ei haittaisi juurikaan.

Kyllä, edelleen toki odotan toiveikkaana, että voidaan lampsia perinteitä kunnioittaen ostamaan Kumpulan maauimalan kymppikortti – todetaksemme kesän lopussa, että ei taaskaan tullut polskittua ihan niin paljon. Mutta onhan tuossa sateessakin puolensa. Kun vettä tulee tarpeeksi, kuten tänään, se on kuin pihin perheen maauimalareissu.

Lapset jaksaisivat räisköttää mummilan pihaan muodostuneissa uima-altaissa vaikka koko päivän. Ohjelmatoimiston ei tarvitse keksiä tekemistä, kun toinen konttaa riemusta räkistäen vesipotista toiseen ja toinen kantaa tärkeänä astioissa vettä lätäköiden välillä. Itsekin unohdin ajankulun hyppiessäni lammikoissa ja rakentaessani hiekkalaatikolla täydellisen kostuneesta hiekasta jättimäistä linnaa.

Kun kuopus oli siirtynyt mummilauimalan vaatteidenvaihtopisteelle märkine varpaineen (mistä saa lätäkön kestäviä jalkineita konttaavalle?), me siirryimme esikoisen kanssa vaativampiin vesitoimiin. Kävimme plunailemassa ojassa ja sekoitimme kuravelliä. Kaivoimme kantapäillä maahan minikokoisia puroja eli luruja, joita pitkin juoksutimme vettä lätäköistä ojaan. Ala-asteaikoina mulla ja kavereilla oli tapana kaivaa koulun pihaan kokonaiset verkostot luruja, mutta en edes muista, koska olisin viimeksi moista tehnyt. Se on sääli, sillä niitä rakennellessa luiskahti melkeinpä meditatiiviseen tilaan.