Olin asunut reilut kuusitoista vuotta elämästäni maalla, kun pakkasin ensimmäistä muuttokuormaani tehdäkseni pesän lähikaupunkiin. Ajattelin, että en ikinä enää muuta paikkaan, jossa tarvitaan autoa elääkseen, jossa keväisin ulkona kuivuvat pyykit ottavat itseensä aromin pelloille levitettävästä paskasta ja jossa illallinen lähiravintolassa tarkoittaa einesmuusia ja raastesalaattia huoltoasemalla.
Reilun kymmenen vuoden ja viiden kaupungin jälkeen olen kuitenkin ylpeästi maalainen, ehta alkuperäinen juntti Pohjanmaalta, ei siinä. Kun on odottanut muutaman kerran päivässä kulkevaa rämisevää linjuria lumisella pellonpientareella hytisten, ymmärtää miten naurettavaa on kirota seuraavan sporan tulevan vasta kuuden minuutin kuluttua. Tai miten hölmöä on ärsyyntyä siitä, että 24 h Alepa ei olekaan auki itsenäisyyspäivänä, kun tahtoisi tehdä vietnamilaisia rullia. Tai siitä että ravintolan brunssilta on tuorepuristettu appelsiinimehu loppu ja kuohuviinikin on asteen liian lämmintä.
Maalle on ihana tulla käymään, mutta sitä ihanammalta tuntuu palata takaisin kotiin kaupunkiin. Mutta nyt mutsiuduttuani olen saanut itseni välillä kiinni ajattelemasta, että onhan siinä maalla asumisessa puolensa. Maalla on varaa antaa kodin neliöitä kuraeteiselle, eikä levittää rapaisia ja märkiä ulkovaatteita kuivumaan muutaman neliön vessa-kylpyhuoneeseen ja jaloissa kulkeutuvaa mutaa ja hiekkaa olohuoneenkin puolelle. Maalla beben voi pakata rattaisiin jo sisätiloissa, eikä ensin rahdata tavaroita ja vauvaa hissittömän talon ylimmästä kerroksesta monen oven taakse pyöräkellarissa säilytettävien rattaiden luo. Maalla vauva nukkuu sikeät unet pihalla sillä aikaa kun mutsi saa touhuta omiaan sisällä. Kaupungissa unet pihalla ovat monesti yhtä pitkät kuin jaksamiseni kiertää lähimetsiä.
Olemme kuitenkin liian kaupunkilaistuneita maalla asumiseen. Sen huomaa aina muutamassa päivässä, kun tulemme käymään Minimen mummilassa ja mummulassa, kuten nyt. Ihan hävettää, kun puhisen harmituksesta lähikaupan ruokavalikoiman edessä. Ei avokadoja, ei tuoretta korianteria, ei edes lempibrietä! En kehtaa kertoa käyneeni kiireessä syömässä lähikaupungin Amarillossa, tai ainakaan myöntää, että heidän valmispaholaisenhillonsa oli oikeastaan aika hyvää. Mikä hemmetin kaupunkijuppi musta on tullutkaan. Sekä lapsi että minä alamme kitistä muutaman päivän jälkeen tylsyyttä. Pihasta ja laajasta markista ei vielä vauvan kanssa tekemistä irtoa. Tahdomme äksöniä! Tahdomme, että nähtävää ja koettavaa löytyy nurkan takaa, kävely- tai korkeintaan ratikkamatkan päästä.
Olen myös aidosti sitä mieltä, että se pieni selväjärkisyyden puolella pitänyt nipstaakeli päässäni olisi napsahtanut, jos olisin joutunut viettämään vauvavuoteni maalla. Mulle oli pelastus, että pääsin ahdistavina hetkinä vauvoineni hetkessä lounaalle ihmisten kanssa, joilla oli musta poiketen päällään silkkipusero ja silmissään maskaraa. Että sain tilattua ylihintaisen kaakaon kahvilassa, jossa musiikkia soittaa DJ hipsterilasit nenällä keikkuen. Ja silti pystyin reippailla myös takapihalta alkavalle luonnonsuojelualueelle tai pällistelemään laiduntavia lehmiä.
Vaikka itse olen iloinen ja onnellinen, että olen saanut viettää lapsuuteni maalla, en ajattele sen olevan parempi. Erilainen varmasti. Kerrostaloasukki ei voi yöpyä vanhan ja käppyräisen omenapuun alle pystytetyssä teltassa tuosta noin vain. Kaupunkilaislapsen ei onnistu helposti (kielloista huolimatta) mennä pomppimaan (vaaralliseen) heinälatoon. Mutta heille leikit (ja kielletyt leikit) ovat sellaisia, joista minä en vielä tiedäkään. Jotain sellaista, joita maalaislapset eivät pääse kokemaan. Mutta yhtä lailla sekä maaseudun että kaupungin kasvatti voi polkea pyörällä kalastamaan, rakentaa lumilinnan, laskettaa mäkeä ja sotkea vaatteensa möyriessään pihaleikeissä.
Lapseni on stadilainen, jolle tulee olemaan normaalia se, että harrastusmahdollisuuksia on paljon, eikä tarvitse tyytyä siihen, mitä on. Hänelle on normaalia, että lastentapahtumatarjonta on laajaa ja että niihin pääsee metrolla. Hänellä on ihan arkipäivää, että ikäistään seuraa on paljon ja että kavereille mennäkseen voi kiertää kellaritilojen kautta lähirappuun. Kasvaessaan hän ei ole riippuvainen vanhempiensa autosta kulkeakseen kauempana oleviin menoihin. Jos tahtoa ja kykyä riittää, kouluissa ja työpaikoissa on mistä valita. Ehkä siksi hänen ei tarvitsekaan muuttaa yli satojen kilometrien päähän meistä.
Olen kuitenkin onnellinen, että hikisen metromatkan, neljän tunnin junamatkan ja ahtaan automatkan päässä ovat Minimen mummila ja mummula, jonne mennä pysähtymään. Vaikka menoa ja meininkiä himoitsevina meistä ei olekaan kävyillä leikkijöiksi, on ihanaa pystyä antamaan perspektiiviä paljasjalkaiselle kaupunkilaislapselleni. Näyttää ne molemmat puolet elämästä, jotka ovat hänen vanhemmistaan tehneet sen, mitä he ovat.
Ja kun pian työt jouluksi seisahtuvat ja lentokoneet sekä junat tuovat loput perheenjäsenet perille tänne maalle, ei enää tarvitakaan kaupungin sykettä. Silloin äksöniksi riittää takkatuli, vuosien saatossa haalistunut Monopoly-peli, lakeuksille laskeutuva sininen hämärä ja tunne siitä, että tässä on kaikki ja jokainen, joita tarvitsemme.
Koska stadilainen ei vielä osaa kävellä ja täten arvostaa pihaleikkejä, kuvat ovat alkuperäisjuntin lapsuudesta.
Ihana kirjoitus! Tuli tippa linssiin, joku jouluherkkyys iskee taas.
Mullakin oli tuollanen häntähattu, nyt se on meidän lapsilla naulakon päällä.
Minä olen viettänyt kolmannen vauvavuoteni maalla ja tää kysyy hermoja :/ en tiedä jaksaisinko enempää, kaksi ensimmäistä lasta vietti ihan pikkulapsiaikansa turussa.
Ehkäpä meidän ei tarvitse loppuelämää täällä asua 😉
Kiitos! Jouluherkistely on kyllä ovela, se iskee aina huomaamatta ja oudoissa paikoissa.
Hattu on kyllä mainio! Pitäisi olla tallessa täälläkin, vaan ei ole vielä ullakko sen olinpaikkaa paljastanut.
Mä luulen, että jahka Minime oppii kävelemään ja ymmärtämään pihaleikkien päälle, maaseutuelämästä tulee ihanaa. Mutta vauvavuosi näissä maisemissa, puuuh, ei vaan oikeasti olisi kyennyt. Sun pitäisi kirjoittaa ”vertailu” aiheesta, kun sulla on molemmista kokemusta!
Tuo karvalakki toi heti nostalogiset muistot mieleen. Kuka uskaltaisi enää laittaa lapsellee kuollutta kettua, tai muuta eläintä päähän? Mut onhan ne lämpimiä. Tuo maallaolo… itse olen kaupunkikasvatti, mutta minulle huippuhetkiä olivat kesät mummolassa maalla. Olin tosin aktiivinen muksu eli aikuisille se on varmasti olut henkisesti raskasta, mutta itsehän nautin vielä murkkunakin (vaikka piti toki ottaa murkkusytöt kun keskelle ei-mitään paikkaan piti lähteä), kun sai käyskennellä luonnossa, lukea kirjoja ja opetella ihan vaan olemaan sinut itsensä kanssa.
, Nadja
Ps. Käpylehmistä ei tietoa, mutta itsetehdyt lumimajat <3
Vaikka hattu onkin ehta kasari, se on kuitenkin tekoturkista. Mutta muistaakseni lämmin kuitenkin – aina oli niska hiessä, kun teki muun muassa niitä lumimajoja hih!
Kiva kuulla, että kaupungin kasvatti on tykkäillyt vielä teininäkin mummolavierailuista maalle! Mäkin toivon ja uskon, että Minimen huippuhetkiä tulevat olemaan kesälomat mummilassa ja mummolassa maalla. Vauva ja maaseutu -kombo ei mun pirtaan sovi, mutta taaperon kanssa meininki tulee mummilavierailuilla olemaan varmasti ihan eri.
Vastaa
Kuinka tuskaa on kun bussi kulkee kerran tunnissa ja edes sinne amarilloon on 16km ainakin-eli piirun vajaan tunnin matka sillä bussilla.
Oli ihanaa ennen sopia kahvit, napata vauva liinaan ja pysäkille ja samantien miltei perilläkin. Täällä tarvitsee ne rattaat jo siksi että reissu on vähintää 3h aina, ja en ala ruokaostoksia käsin kantamaan.
Tänävuonna ei edes tullut muskariryhmää..
No itseppä on valittu, ei taida itkut auttaa 😀 täällä voi päästää lapset yksin ulos jne, varmasti lapset pitää tästä mua enemmän.
Mäkin vietän vauvavuotta landella, mutta itsepä läksin… Toivottavasti päästään vielä joskus pois, tää ei oo mun juttu yhtään. Lähin Amarillo on varmaan 60 kilometrin päässä. 😛 Kahville jos mielii, niin tarvii melkein hankkiutua sinne huoltoaseman baariin.
Tuntuu vaikealta lähteä kokeilemaan edes mitään perhekahvilatoimintaa tms., kun en suurin surminkaan ole jäämässä tänne. Mä en vaan sopeudu tänne – enkä oikeastaan edes halua.
Täällä toinen alkuperäisjuntti, joka kasvattaa stadilaista lasta. Nytkin ollaan lomalla mummulassa ja 2-vuotiaan mielestä tää on ihan paras paikka ikinä. Itse kiroilin teininä pimeyttä (lähimmät katuvalot kilsan päässä, niitäkin siellä vain muutama), huonoja linja-autoyhteyksiä (huom. ei bussi, heh) ja sitä, kuinka piti hakea puita talon lämmittämistä varten. Aika kultaa muistot todellakin, koska nyt haen puita aivan onnellisena ja pimeässä kävely on suorastaan rauhoittavaa. Tää onkin mun suosikkilomakohde lapsen kanssa. En tosin kielllä, etteikö noin viikon jälkeen olisi kiva palata omaan kerrostalokotiin, jossa kirjasto ja lähikauppa ovat noin 50 metrin päässä.
Täällä linja-autot eivät kulje kuin muutaman kerran päivässä, mutta sentäs vielä edes kulkevat. Tiedän siis fiiliksen.
Ois kyllä ihanaa pystyä Minimen varttuessa päästää hänet yksinään ulos leikkimään. Ei tulis nykykodissa kaupungissa vielä vuosiin kysymykseenkään. Että on siinä maalla asumisessa monia hyviä puolia sitten, kun vauva taaperoituu.
Äh kurjaa, jos ei uusi kotiseutu ei tunnu kodilta. Mut mä melkein voisin veikata, että homma helpottuu, jahka vauvavuosi on ohi, ja minityypin kanssa voi alkaa puuhailla paremmin esimerkiksi ulkosalla. Jos siis sinne asti jaksaa. Koska voin vain niin kuvitella. Mä olisin tullut hulluksi. Oikeasti.
Kiva kuulla että ministadilaiselle maalaiselo maistuu! Ja joo, kummasti sitä aivan hihkuen nykyään vanhempiensa luona leikkaa nurmikkoa, haravoi, perkaa kasvimaata ja tekee lumitöitä. Ja matkustus muutaman kerran päivässä kulkevalla linjurilla läpi peltojen (juu ei bussilla) on jo melkein elämys. Mutta joo, lomailuna kivaa, mikä tarkoittaa sitä, että maalaisloman jälkeen on kiva palata kotiin kaupunkiin.
Ihania retrokuvia!
Kun omat juuet on vähän all over the place, ja on ainakin yks maaseutupaikka ja yksi pikkasen pienempi kaupunki missä on sukua ja muuta väkeä, ja sinne tulee reissattua useamman kerran vuodessa, niin musta kuulostaa aina hassulta kun umpistadilaiset kaverit ei koskaan matkusta minnekään Suomessa.
Että on ystäviä, jotka on reissanneet ympäri maailmaa muttei koskaan minnekään Helsinki-Vantaata pohjoisemmaksi Suomessa!
Jouluntoivotukset.
Joo, mä en jotenkin edes ennen tajunnut, että sellaisia maailmanmatkaaja ihmisiä, jotka eivät ole Helsinki-Vantaana pohjoisemmaksi matkustaneet on tosiaan olemassa. Tällainen maalainen kun olen hahah! Mutta löytyyhän niitä, ihan omasta tuttavapiiristäkin.
Ihanaa, miten erilaisia me ihmiset olemme! Itse näen asian aivan päin vastoin: asun maalla, minulla on aina aivan älyttömästi tekemistä, voin juosta pihan poikki kalsarisillaan naapuriin kahville ja ajatus lähtemisestä ”oikeaan” kahvilaan notkumaan on lähinnä tuskastuttava. 😀 Odotan jo innolla, että esikoisemme syntyisi ja pääsisin hänelle esittelemään metsää, eläimiä, koneita, käsillä tekemistä, leivinuunin lämmittämistä jne jne. Mutta niinhän se on, ihminen on hyvin sopeutuvainen ja en epäile etteikö lapset olisi! Oppivat varmasti tykkäämään juuri siitä ympäristöstä, jossa elävät. 🙂
Hipsu