Lapsi iski Stockmannin kaikista kymmenistä sukkahousuista silmänsä vaaleanpunaisiin. Hän halusi ne, ehdottomasti. Vaikka lapsi saa valita itse vaatteensa tiettyjen reunaehtojen sisällä (ja meidän vanhempien hienovaraisella ohjauksella), nyt huomasin tiukasti kieltäytyväni vaaleanpunaisten sukkahousujen ostamisesta. Sanoin, että ne eivät sopisi valittuun juhlamekkoon lainkaan. Vaikka mistä minä tiedän, sopisivatko sittenkin. Lapsi on ennenkin yllättänyt yhdistämällä upeita kokonaisuuksia vaatteista, joita minä en olisi keksinyt mätsätä yhteen. Ja kuluuhan noita sukkahousuja. Jos ne eivät sopisi juhlamekon kanssa, niitä voisi pitää muuten.
Mutta minä en halunnut ostaa sukkahousuja, koska ne olivat vaaleanpunaiset. Eivät edes neonväriset, pinkit tai raidalliset, vaan ihan reilusti vaaleanpunaiset, jossa roikkui satiinirusetteja – vaaleanpunaisia tietenkin. Yritin saada lapsen ihastumaan muihin sukkahousuihin, mutta ne olivat rumia. Vain vaaleanpunainen oli prinsessa ja kaunis. Hyllyjen välissä huuto yltyi.
Episodi sai miettimään sekä omaa että lapsen käytöstä. Miksi ihmeessä minulle värejä rakastavalle ihmiselle juuri tuo tietynlainen vaaleanpunainen on kiellettyjen värien listalla? Miksi hailakka roosa ja marjapuuron sävy ovat kauniita, mutta possuvaaleanpunainen suorastaan ruma? Miksi pieni määrä jotain vaaleanpunaisen sävyä on ok, mutta suurilla pinnoilla se tuntuu halvalta? Miksi vaaleanpunainen yhdistyy mielikuvissani jopa tietynlaiseen tyhmyyteen? Mitä vaaleanpunainen on tehnyt ansaitakseen huonon maineen? Ja etenkin, miksi vien tuota värirasismia eteenpäin lapselleni, jolle se on yksi kaunis väri toisten joukossa?
Mielenkiintoinen kysymys on myös se, miksi tuntuu olevan hyväksytympää ällötä esimerkiksi kokomustaa pukeutumista tai kokovalkoista sisustusta, mutta jos et tahdo vaaleanpunaista vaatekaappiisi sen kummemmin kuin muuallekaan kotiisi, olet leuhka värinatsi? Miksi mua pelottaa myöntää, että en pidä vaaleanpunaisesta kuin tarkasti harkittuina annoksina ja sävyinä? En oikeasti tiedä.
En myöskään osaa ihan tarkasti sanoa, milloin esikoisen rakkaus vaaleanpunaiseen roihahti kunnolla liekkeihin. Monet sanovat, että se tulee päiväkodin aloituksen myötä, mutta niin ei meillä ole käynyt. Voiko se olla kollektiivinen rakkauskokemus, joka tulee tuossa 3–4-vuoden iässä? Onko se joku geeneissä oleva nipstaakeli, joka napsahtaa päälle, kun saa tarpeeksi ulkopuolista yllykettä?
Vaikka omista väriennakkoluuloista huolimatta tahdon lapseni rakastavan kaikkia maailman värejä, huolestuin että sukkahousukommenttien perusteella hänelläkin vaaleanpunaiseen sisältyy jo merkityksiä. Hänelle se väri on kaunein, se tekee hänestä kauniin. Lapsen puheesta pystyi helposti poimimaan ajatuksen, että vain vaaleanpunaiseen verhottuna hän on riittävä. Kun yllä on vaaleanpunaista, hän on tarpeeksi.
Se pysäytti. Se pysäytti niin paljon, että istumme lapsen kanssa sylitysten pohtimaan sitä lattialle, sinne sukkahousuhyllyjen väliin. Juttelimme siitä, miten hän on kaunis ja upea valloittava itsensä vaikka minkälaisissa vaatteissa ja väreissä. Kerroin, että ihmiset saavat pukeutua omanlaisesti ja kaikkiin maailman väreihin. Väri tai vaatteet eivät määrittele ihmistä ja hänen kauneuttaan, vaan ihminen itse siellä vaatteiden sisällä – se miten hän on ja mitä hän tekee. Olimme samaa mieltä siitä, että olisipas tylsää, jos kaikki pukeutuisivat vain vaaleanpunaiseen tai vain mustaan.
Nyt kun vielä itse osaisi elää kuten opettaa. Kaikkien hienojen puheiden jälkeen nimittäin poistuimme kaupasta harmaiden rusettisukkahousujen kanssa. Molemmat olivat lopulta tyytyväisiä, mutta silti. Sentään mekossa ja kengissä on muiden värien lisäksi myös ripaus vaaleanpunaista.
Meillä asuu 4,5-vuotias prinsessa joka ei tykkää pinkistä. Vaaleanpunainen menettelee joskus mutta sitä hän ei itse yleensä valitse. Värit jotka hän vaatteisiinsa valitsee ovat turkoosi, vihreä ja musta. Minä itse tykkään pinkistä ja sitä minulla on paljon. Ehkä hän on saanut tarpeekseen siitä väristä. 😉 Noh, onneksi tyllihameita saa myös mustina ja ompelevana äitinä voidaan ommella juuri sellaisia prinsessavaatteita kuin hän haluaa.
Sellaisiakin prinsessoja siis on 🙂 Meillä asuva tykkää myös etenkin turkoosista, keltaisesta, violetista, punaisesta, sinisestä ja vihreästä – ainakin. En nyt muista yhtään väriä, mitä mini ei tahtoisi päälleen laittaa, vaikka harmaa neuletakki ei erityisemmin miellytä. Muissa vaatteissa harmaa on taas ihan ok, tämän hetken lempimekkonsakin on harmaa. Että onneksi monenlaiset värit menevät, vaikka tuo vaaleanpunainen on selkeästi nyt nostanut päätään. Ja hörselöhelmat! 🙂
Tuo on jännä tunne, kun itse yrittää olla kovinkin laajakatseinen ja salliva, ja sitten jää itselleen kiinni rajoittuvuudesta jossain asiassa… Eli vähän kuten kuvasit tuota omaa suhtautumista vaaleanpunaiseen. 🙂 Meillä on poika, joka on niiiin poika kun voi olla, ja vaikka itse en edes haluaisi ostaa mitään kuvapaitoja (tyyliin auto, juna, …) niin ne hän itse valitsee jos sellaisen näkee tai jos on lahjaksi saanut niin tulee takuuvarmaksi suosikiksi. En tiedä onko tuo poikamainen kiinnostus noihin kuviin vähän samantyyppinen kuin tyttöjen into vaaleanpunaiseen. Olen joskus vuosikausia sitten lukenut Terra Cognita-sarjan kirjan Olennainen ero, pitäisi lukea se nyt uudelleen. Muistan että siinä kuvattiin tutkimuksia, joita oli tehty pienille vauvoille ja seurattu reaktioita esim. pärisevään ääneen tai suloiseen eläimeen. Aivojen rakenteella selitettiin sitä eroa, joka pienillä vauvoilla oli jo näihin suhtautumisessa. Sorry, karkasi vähän aihe, mutta aloin miettiä että mistä tuo usein huomattava into tiettyihin asioihin on lähtöisin…
Joo, äläpä, se on jännä tunne. Tämä meillä asuva vaaleanpunaisesta tykkäävä tyttö pitää kyllä myös kuvapaidoista, mutta kieltämättä tahtoo niihin autojen ja junien sijaan vaikka niitä suloisia elämiä. Mä en ole koskaan kuullut tuosta kirjasta ja kieltämättä tuli noiden sun esittelemien väitteiden jälkeen sellainen olo, että paskat, ei muuten mene noin. Pitäisi lukea koko opus, ja katsoa sitten, lähdenkö meuhkaamaan asiasta ja mihin suuntaan 😀
Jes, kirja löytyi kirjastosta ja laitoin sen varaukseen!
Meillä asuu 1v 8kk typy, joka rakastaa pinkkiä. Tyyppi ei ole ollut päivääkään päiväkodissa, on puettu syntymästä saakka kaiken värisiin vaatteisiin vaaleanpunaista lähinnä vältellen ja tyttökaveritkin ovat hyvin sukupuolineutraalisti puettuja. Silti noin pari kk sitten alkoi vaihe, missä pinkki takki on ihana ja sinisten lenkkareiden päälle pukemiseen tarvitaan huomattavia puhelahjoja äidiltä. Olen lapsosen kanssa aina silloin, kun hän ei ole isovanhempiensa tai isänsä kanssa, enkä voi ymmärtää, mistä pinkki on meille tiensä löytänyt. Kummitytölle kävi klassinen päiväkotivalaistuminen pinkin suhteen, mutta meillä tämä rakkaus väriin on jotenkin sisäsyntyistä.
Pinkki oli ennen muotia aatelisherrojen keskuudessa. Myös poikalapset puettiin ennen ”voimakkuutta” ilmaisevaan vaaleanpunaiseen ja tytöt hailakan ”viattomaan” siniseen. Ajan myötä asiat muuttuivat ja sinisestä tulikin poikien väri ja punaisesta tyttöjen. Trendi on ehkä taas kääntänyt kelkkaansa ja miehet uskaltavat pitää nykyisin voimakkaita värejä, myös sitä pinkkiä pelkän mustan ja harmaan lisäksi.
On jännä kuinka tavoilla on oma kaarensa, niin myös värien käytöllä ja suosimisella. Ensin joku tyyli on trendikäs pienen piirin keskuudessa. Sitten tapa yleistyy ja lopulta muuttuu halveksittavaksi ja liian tavanomaiseksi. Tulee uusi trendi tilalle, mutta lopulta vanha trendi nousee pinnalle uudestaan ehkä eri yhteydessä 🙂
Pidin pinkistä pienenä paljon, vaikka käytin paljon serkkujen vanhoja ”poikakuosisia” vaatteita…Pinkki oli nolo väri teininä, koska se oli liian ”tyttöväri”. Piti vihata tyttöväriä, koska ei halunnut olla vain se kiltti ”kana-aivoinen” tyttö, mitä söpö vaaleanpunainen monesti edusti. Nykyään tykkään pukeutua erisävyisiin punaisiin sävyihin, mutta myös tietysti myös muihin väreihin 🙂 Pinkki on hyvä väri siksi, koska se tuo minulle mieleen vahvan ja itsevarma naisen, joka ei kaihda näyttää naiseuttaan. On myös upeaa nähdä, kun toisen sukupuolen edustaja uskaltaa pukeutua pinkkiin.
Ehkä juuri pinkki on se väri, joka provosoi ja rikkoo rajoja, kun sopiva hetki koittaa 🙂 Pinkki on väri, joka herättää tunteita, koska on värinä voimakas ja huomiota herättävä. Lauantaina Pridin kunniaksi aion sonnustautua pinkkiin erilaisuuden rikkauden ja ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta:)
Tulipas pitkä avautuminen 😀
Kävin kanssa ennen sisäistä taistoa pinkkiä vastaan, vaikka itse muistan myös RAKASTANEENI sitä skidinä. Asiaa pari vuotta päässäni vatvottua pääsin samantyyppiseen johtopäätökseen, että ärsytys sitä kohtaan johtui nimenomaan siitä, että mielestäni tytöt rinnastavat sen omaan olemiseensa kauniita, eli pinkki päällä olet nätti ja sitä kautta hyväksytty. Ja kauneuden kautta hyväksynnän hakeminen on aiheuttanut koko pienen tytön elämän ajan ahdistusta, koska se on luonnollisesti väärä lähtökohta elää elämäänsä niin pienenä kuin isonakin.
Koska oma tyttö on reipas & rohkea (prinsessa), aloin kuitenkin miettiä, että onko kuitenkaan kysymys ulkonäöllä hyväksynnän hausta. Tuli tulokseen, että kärjistetysti tytöillä usein on estetiikan taju 'parempi' kuin pojilla, eli he yksinkertaisesti saattavat nauttia enemmän kauniista asioista. Mukaan lukien omat mekot ja hörhelöt.
Kaiken tän tuloksena, koitan hyväksyä pinkkirakkauden osana pienen tytön estetiikkaa, en niinkään haluna hakea hyväksyntää. En tiiä, olenko oikeassa vai väärässä, mutta oikeasti lapset tuntuvat keskittyvän siihen, kuinka ihana jokin pinkkihirvitys mekko on tai kuinka hienolta se näyttää päällä, eivät siihen, näyttävätkö HE nätiltä vai ei.
Koitan antaa tytölle mahiksen rakastaa sitä pinkkiään, ihan siinä määrin kun haluaa. Väri siinä on kaunis, ei tyttö (vaikka on sekin).
Meidän kolmevee on myös löytänyt vaaleanpunaisen. Ihan itse, koska minä en todellakaan sitä hänelle esitellyt ja hän on edelleen kotihoidossa. Hän aloittaa päiväkodissa elokuussa. Olen jo pitkään puhunut kaikenlaisia asioita päiväkotiin liittyen ja eilen otin puheeksi värit. Kerroin, että monien ihmisten mielestä on tyttöjen värejä ja poikien värejä. Lapsi alkoi miettiä, että tyttöjen värejä on sininen ja vaaleanpunainen – hänen lempivärinsä ja onhan hän tyttö! Poikien värejä voisivat olla musta, vihreä ja ruskea.
Mulla oli tytön vauva-aikana pinkkiangsti. Mutta nyt 3v. tyttösen kanssa en stressaa enää. Lapsi on pukenut (ja valinnut vaatteet itse) jo pitkään (toki aikuinen on diktaattori sää/tilannesopivuuden suhteen) ja vaatekaapista löytyy kaikenmaailman värit – myös sitä pinkkiä, vauvanvaaleanpunaista ja neonpinkkiä ja kaikkea niiden väliltä. Kaikki missä on rusetteja, kimalletta, ”timantteja” tai pinkkiä tuntuu olevan ihanaa (mutta myös hulmuhelmat, kivat kuosit jne), mutta silti vaatekaapista valikoituu päälle monenvärisiä asuja. Prinsessat on pop (lapsi osaa tunnistaa Disneyn prinsessat kuvista, minä en, pk:sta opittu taito :)). Oma kompastuskiveni on Hello Kitty inho – mutta siitäkin koitan päästä eroon (Hello kitty pikkarit ja sukat ovat lapsen rakkaimmat aarteet). Tunnustan kyllä vieläkin ettei pinkki olisi mun eka valinta ja ehdottelen eri vaihtoehtoja, mutta tuollainen tilanteessa jossa lapsi olisi iskenyt silmänsä johonkin itsestään mahdottoman ihanaan, olisi meidän perheessä kassalle marssittu niiden vaaleanpunaisten sukkisten kanssa.
Mietin myös pitkään, kun lapseni alkoi toivoa barbie-nukkea…tätä toivottiin tosi pitkään ja mä mietin etten halua ostaa lapselle barbieta….kunnes muistin että lapsuudessani mun omat lempileikit oli legot, my little ponyt ja juuri ne barbiet…ja en koe sen tehneen itselleni pahaa. Niinpä lapsi sai barbien (äiti sensuroi toki pahimmat horo-barbiet minareineen, mutta söpö ballerina-barbie on ihan kiva).
Niin joo ja päiväkotiin liittyen, meillä käydään useinkin keskusteluja että ei ole tyttöjen ja poikien leikkejä (kaikki voivat leikkiä mitä leikkiä haluavat) ja ei ole tyttöjen ja poikien värejä. Näillä 3-4 lapsosilla tuntuu olevan aika isossa roolissa tytöt-pojat erottelu, joten koitetaan sit ainakin kotona teroittaa lapselle tasa-arvoa (tyyliin Ryhmä Hau ei ole vain poikien ohjelma ja pojat voivat pitää hametta…onneksi tässäkin voi kertoa esimerkkinä että lapsen eno viiletti pienenä poikana hameessa ja pitkässä tukassa).
Minä olen useinkin miettinyt, mitä vaaleanpunainen väri -parka on tehnyt ansaitakseen inhonsa. Aika moni tiedostava tyttövauvan vanhempi julistaa, että minun lapselleni ei koskaan!! Esim. Isyyspakkauksen iskä ja tämänkin postauksen kommenteissa moni. Jostakin melko syvältä tyttölapsessa se vaaleapunaisen rakkaus kumpuaa ja jossain kohtaa se menee myös ohi. Omat tyttäreni (nyt jo 15v ja 13v) ovat kautensa eläneet ja omat polkunsa löytäneet. 15v tykkää edelleen ja esim. huoneensa sisustuksessa väriä on käytetty runsaasti. Ei tyttö silti väriin luotujen ennakkoluulojen vangiksi ole jäänyt – on sm-tason urheilija ja koulussa ikäluokkansa ehdotonta parhaimmistoa. Reipas ja ihana. Pikkusiskonsa on taas tyttömäisin tyttö, jonka tunnen. Hyvässä ja pahassa. Ja lempiväri on turkoosi. Itse ajattelen, että todellista värineutraaliutta on se, että lapsi saa mennä viuhtoa juuri niissä releissä ja väreissä, jotka omimmalta tuntuu. Ja sit vaikka siinä vaaleanpunaisessa Disneyn prinsessakoltussa kiivetä puunlatvaan tai tehdä mutavelliä tms. Yhteen lapseen mahtuu niin monta puolta!! Ps. Tytöillämme on myös 8v pikkuveli, jonka syntymä romutti kaikki luuloni siitä, että ymmärtäisin jotain lastenkasvatuksesta. Niin on erilainen toi pojan maailma. Mutta ihana sekin.
Hei! Tämä kommentti ei liity mitenkään tähän postaukseen, vaan on suoranainen toive postausaiheesta (oma lehmä ojassa). Olet aikaisemmin kirjoitellut (silloin kun asia on ollut ajankohtaista) kestovaipoista. Olisiko aiheesta mahdollista saada jonkinlainen selkeä tiivistys. Millaisia on olemassa ja mitä kannattaa ottaa huomioon, millaiset teillä ovat toimineet. Ensimmäisen odottajalle kestovaippamaailma näyttäytyy todella monimutkaisena. Vaippoja tuntuu olevan jos jonkilaista ja jossain vaiheessa toimii toisenlainen kuin toisessa vaiheessa ja puuh. Joillakin ei toimi mikään ja yöksi pitää kuitenkin laittaa kertsi jne. Keskustelupalstoilla uppoaa suohon eikä lopulta saa mitään käsitystä siitä, mitä ei ainakaan pidä hankkia tai mitkä olisi varmoja, millainen on paras ihan pienelle, muuttuuko vaatimukset lapsen kasvaessa ym. aio:t tuntuu tuhlaukselta, jos koko paketti pitää aina laittaa pesua odottamaan. Siis niitähän pitäisi olla kymmeniä!
Minulla on ollut aina suuri ällötys vaaleanpunaista kohtaan. Ehkä siksi, että nykyään kaikkialla tytöille tunnutaan tarjoavan VAIN sitä pinkkiä ja hörhelyä. Raskausaikana kammoksuin sitä ajatusta, jos saan tytön ja sille puettaisiin vaaleanpunaisia vaatteita. En itse muista lapsena olleeni niin tällaisten hörhelöprinsessa-asioiden perään, joten ihmettelen miksi leluissa ja vaatteissa ei vähän voisi olla variaatiota.
Mutta sitten syntyi tyttölapsi, ja hänellä on kyllä käytetty kaikkia maailman värejä. Myös vaaleanpunaista, jota on saatu lahjavaatteissa. Olen jopa itse ostanut joitain hyvin tyttömäisiä ja pinkkejä vaatekappaleita. Nyt lapsi on siis vajaan vuoden. Olen lapsen synnyttyä alkanut myös ajatella tätä pinkki-kammon toista puolta. Vaaleanpunainen mielletään kulttuurissamme tyttömäisyyteen ja hempeyteen. Haluanko opettaa tytölleni, että tämänlainen tyttömäisyys ja vaaleanpunainen on pahasta? Haluanko mieluummin väen vängällä pukea kaikkea muita värejä kuin sitä vaaleanpunaista (pääasiassa muista värejä kaapissa lähinnä onkin) ja kertoa, että tällaisessa kulttuurissamme määritellyssä tyttönä olossa on jotain pahaa? Että ollakseen jollain lailla uskottava tyttö pitää mieluummin olla kiinnostunut sukupuolineutraaleista väreistä ja pallopeleistä kuin nukeista ja leipomisesta, vaikka niistä sattuisikin tykkäämään? Samalla lailla, jos minulla olisi poika, joka haluaisikin leikkiä nukeilla ja pukeutua vaaleanpunaiseen, en näe väärää, jos tyttönikin joskus haluaa näin tehdä. Ja muistin myös itse lapsuudessani rakastaneen barbejani, my little poneja sekä kotileikkejä. Kuin myös turkoosia väriä, kirjoja, puissa kiipeilyä ja pyöräilyä. Eikä minustakaan tämän vinoutuneempaa tullut 🙂 Joten pyrin olemaan mahdollisimman avoin sille, mistä lapsi tykkää. Helppoa ei varmasti tule olla erottaa mikä on oikeaa halua ja mikä ulkoatullutta normia, näin tyttöjen pitäisi olla ja tehdä, varsinkin kun päiväkoti ja koulu astuvat kuvioihin. Ei kai auta kun parhaansa mukaan yrittää kannustaa niin sanotusti löytämään se oma juttu ja olemaan ylpeä itsestään. Joku tuolla aiemmin ihanasti sanoi: ”Ehkä juuri pinkki on se väri, joka provosoi ja rikkoo rajoja, kun sopiva hetki koittaa”. Ei vaaleanpunaiseen pukeutuminen välttämättä tarkoita alistumista prinssiään odottavan pikkuprinsessan rooliin, vaan se voi myös olla aktiivisen tytön valinta olla näkyvillä ja toisaalta lapselle vain yksi kaunis väri muiden joukossa.
Mä huomasin joskus teini-ikäisenä, että just toi perus vaaleanpunainen sopii mulle väreistä kaikkein parhaiten. Ja olin aika häkeltynyt, koska sehän mielletään juurikin pikkutyttöjen väriksi. Jotenkin mystisesti vaaleanpunainen saa kalvakan naamani näyttämään paremman väriseltä ja päivittyneemmältä. Olen sitten opetellut sitä käyttämään. Yleensä multa löytyy vaatekaapista muutama sen sävyinen paita.
Meillä muuten juhlavaatteista yleensä nousee se isoin vaatekriisi. Musta tuntuu että lapsi aistii, että nyt on äidillä enemmän pelissä kuin muuten ja kun pitäisi juhlavaatteet pukea päälle, niin yhtäkkiä halutaankin jotain ihan muuta ja arkista ja vaikka mitä. Ei ainakaan niitä äidin valitsemia. Kai se on sitä oman tahdon ja voiman näyttämistä ja kokeilemista. Ei niinkään hinkua tiettyihin vaatteisiin.
Mun korvaan tämä kaikki, sessiot Stockan lattialla ja värien aiheuttamat tunteet, kuulostaa kovin hengästyttävältä. Ehkä pojan kanssa näissä asioissa pääsee helpommalla? En muista, että olisimme koskaan poteneet värien kanssa.
Poikani kanssa käymät kelpaanko ja riitänkö -keskustelut ovat liittyneet oikeastaan aina harrastuksiin ja niissä suoriutumiseen. Ehkä kulttuurimme on sellainen, että tyttöjä/naisia arvioidaan enemmän ulkonäön perusteella ja poikia/miehiä suoritusten perusteella.
Meidänkin (poika)lapsi on aina pitänyt vaaleanpunaisesta. Osittain ihan luonnostaan, luulen. Onhan se iloinen väri. Muutkin lempparit ovat aina olleet samaa osastoa: oranssi, keltainen, kirkkaanpunainen ja kirkas violetti. Mutta osittain varmasti sekin vaikuttaa, että joka toinen vastaan tuleva lapsi pukeutuu vaaleanpunaiseen, joten väriä vaan kerta kaikkiaan näkee enemmän kuin mitään muuta. Pakostihan se vaikuttaa mieltymyksiin. Meilläkin lapsi saa itse vaikuttaa vaatteidensa väreihin, joten vaaleanpunaista sitten on kaapissa reilusti, vaikkei se meidän vanhempien suosikkiväreihin kuulukaan.
Anteeksi sivusta huutelu, mutta kaksi lasta kestottaneena heri kommentoin tuohon vikaan lauseeseen, että kyllä niitä pitää olla kymmeniä, jos joka päivä ei halua pestä niin 30-40 kpl on ainakin meillä ollit hyvä kierto. Vauvan malli muuttuu kasvaessa javiimeistään liikkeelle lähtiessä joten aiemmin hyväksi todettu vaippamalli voikin hetken päästä olla se huonoin. Suosittelen liittymään fb:ssä Kestovaipat ja kantovälineet kiertoon -ryhmään, sieltää saat varmasti ja asiantuntemuksella vastauksia kaikkiinkestoiluongelmiin /pohdintoihin. Tällä en tarkoita etteikö Lähiömutsi olisi aivan yhtä pätevä antamaan neuvoja, mutta tässäkin asiassa se mikä on toiselle vauvalle sopiva ei pakosti ole toiselle.. 🙂
Suvi tuossa ylempänä osui lähelle sitä, miksi värijaottelu ainakin minua tympii. ”Ehkä kulttuurimme on sellainen, että tyttöjä/naisia arvioidaan enemmän ulkonäön perusteella ja poikia/miehiä suoritusten perusteella.” Varmasti on, ja nostakaas nyt käsi pystyyn kenen mielestä on se on ok… Pieniä tyttöjä ja poikia kohdellaan jo vauvasta saakka eri tavalla ja heille asetetaan erilaisia odotuksia riippuen heidän sukupuolestaan. Lapset takuuvarmasti sisäistävät nämä mallit koska ovat yhteiskunnan jäseniä. Ja sitten ollaan jossain vaiheessa valitsemassa harrastuksia, opiskelupaikkoja, työpaikkoja ja etenemässä uralla, ja joka vaiheessa käsitys siitä mikä on oikein/hyödyllistä/sallittua/toivottavaa minulle tyttönä/poikana vaikuttaa valintoihin. Ja sitten ihmetellään miksi ne naiset aina hakeutuvat matalapalkka-aloille jne.
Sukupuolirooliin kasvaminen on valtavan monitahoinen asia, mutta nykyään lasten sukupuolen korostaminen on valtavan voimakasta. Vanhemmat etsivät vauvapalstoilta pojalle sopivia pussilakanoita tai tyttöväristä syöttötuolin pehmustetta (oikeasti! Itse valitsisin nämä tuotteet sen perusteella, mikä sopii sisustukseen). On ihan mahdotonta keskustella omasta lapsesta vieraan ihmisen kanssa, ennenkuin vieraalle on selvinnyt lapsen sukupuoli. Kannattaa kokeilla joskus 🙂 Kaikki lapsiin liittyvä tavara on jaoteltu sukupuolen mukaan, ja kirkas enemmistö näistä tuotteista akselilla sininen/vaaleanpunainen. Eli oma vastenmielisyyteni vaaleapunaista kohtaan ei liity itse väriin (se on ihana ja sopii useimpiin ihonväreihin todella hyvin!) vaan siitä, miten lapsi roolitetaan automaattisesti ulkoapäin kun hänet on puettu siihen vaaleanpunaiseen.
Ja se, että vaaleanpunaisen tykkääminen olisi jotenkin sisäsyntyistä niin höpöhöpö. Ei se lapsi missään purkissa elä, vaikka olisi kotihoidossa. Kuten jo totesin, värijaottelua ei pääse pakoon missään, jos ikinä näkee muita lapsia tai aikuisia tai kauppoja tai mainoksia. Lisäksi aikuisilta tulee täysin luonnostaan ja huomaamatta esim. tyttölasten ulkonäköä kehuvia kommentteja (”onpas sinulla ihana mekko”) ja poikalasten reippautta (tekemistä tai luonnetta) kehuvia kommentteja, näillä on meidän kaikkien lapsia pommitettu ihan pienestä saakka. Lapset eivät ole tyhmiä, kyllä he huomaavat hyvin pian millä asioilla saa huomoita ja miten pitää olla että olisi ihana.
On muuten jännä, minkälaisia harhautuskikkoja päätyy käyttämään, että saa lapselle puettua jotain, mikä ei sillä hetkellä miellytä (ulkohousut, jotka peittävät hartaudella valitut legginssit yms.).
Joo, pinkin historia on tuttu ja onkin jännää, miten vahvasti se ja sininen ovat sukupuolittuneita edelleen. Pelkkä sininen lippalätsä (näkyy edellisessä postauksessa kuopuksen päässä) esikoisella aikoinaan sai aikaan olettamuksen, että kyseessä on poika. Nyt olen itse huomannut, että mietin paljon enemmän, minkä mielikuvan vaaleanpunainen tytöllä antaa, kun taas pojalle puen kaikkia värejä miettimättä asiaa sen kummemmin. Jännä ihmiskoe tämä lasten pukeminen itsellekin.
Mä luulen, että rakkaus ja silmä estetiikkaan on enemmän persoonasta kiinni. Mä en esimerkiksi itse lapsena välittänyt vaatteista juurikaan ja muistan vieläkin, miten inhottavana koin, kun juhlia varten piti pukeutua mekkoon ja kinnaaviin sukkahousuihin. Ja sitten taas oma lapseni on kiinnostanut vaatteista ja jos voisi, pukeutuisi vaikka paukkupakkasilla vain juhlahörselöihin ja lakerikenkiin – noin kärjistetysti 🙂
Mutta siitä olen ihan samaa mieltä, että mäkin haluan antaa lapsieni rakastaa ihan mitä värejä / asioita / harrastuksia yms. tahansa. Aikaisemmin en ole huomannut vaaleanpunaiseen liittyviä merkityksiä esikoisen puheista, joten nämä kaupassa esille tulleet oli selkeästi napattu jostain kaverikeskustelusta. Päiväkodissakin oli tuossa keväällä aikamoinen kollektiivinen hörselövaihe meneillään.
Mielenkiintoinen keskustelu! Mä olen huomannut näiden väri-ihastusten lisäksi nyt vaiheen, jossa erojen tekeminen tyttöjen ja poikien välille tuntuu olevan tärkeää. Se on iso osa kasvamista ja ihan normaalivaihe, mutta huomaan, että mulle se on äitinä hankala. Kun tahtoisin tehdä selväksi, että sillä haarovälillä ei ole tai ainakaan pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, minkälainen ihminen on tai minkälainen . Kun on tyttö, se ei luo mitään ennakko-odotuksia tai rajaa mitään. Kun on poika, se ei luo mitään ennakko-odotuksia tai rajaa mitään. Kinkkistä, mutta samalla itsellekin kasvattavaa.
Joo, tunnustan, että mulla oli vauva-aikana myös pinkkiangsti. Mutta mulla nyt oli angsti liittyen kaikkeen perhe-elämässä. Onneksi nyt (pinkki) pipo ei ole enää niin kireällä 🙂
Just näin. Todellista värineutraaliutta ja tasa-arvoa on aintaa lapsen vihtyä menemään just niissä väreissä, joista hän pitää – sukupuoleen katsomatta. Siinä on itselläni vielä vähän nieleskeltävää. Huomaan, että pojan kanssa en kiinnitä väreihin huomiota, mutta tytön kanssa pyrin huomaamattanikin välttelemään juurikin tuota poloista vaaleanpunaista.
Tämä on kaikista toivotuin aihe Lähiömutsissa – ja edelleen tekemättä. Mä yritän sen saada aikaiseksi tässä pian, mitä tosin olen tainnut lupailla jo monta vuotta. Suosittelen kans tuota toisen anonyymin vinkkaamaa FB-ryhmää ja lisäksi itselläni auttoi materiaalien yms. viidakossa Vaippailmiö-niminen kirja.
No sepä, en tahdo tunkea lapsen päähän omia (ja ympäröivän yhteiskunnan) ennakkokäsityksiä vaaleanpunaisesta. Se on ihana väri muiden ihanien värien joukossa. Mutta tietoista vaaleanpunaisuusneutraaliutta se itseltäni vaatii. Apunani mulla on siinä ajatusleikki, jossa mietin, olisiko tämä ookoo, jos se olisikin pojalle. Koska jostain syystä vaaleanpunainen pojalla on alitajuntani mukaan ihan fine, mutta tytöllä se luo heti merkityksiä tyhmyydestä ja alistumisesta.
Ah, mä tunnistan itseni lapsena tuosta juhlavaatekriisistä. Vihasin niitä hörselömekkoja ja kutittavia sekä kinnaavia sukkahousuja. Ja sitten nyt oma tyttöni rakastaa hörselöitä eikä malta odottaa, että jalkansa kasvaisi sopivaksi mun vanhoihin lakerikenkiin (joita itse ällösin) ja kopsuttelee niillä menemään aina kun voi, vaikka kengät eivät ole pysyä jaloissa.
Aikaisemmin minäkin olen tällasia keskusteluja käynyt vain tekemiseen liittyvistä asioista, kuten siitä, että on ihan ookoo, ettei vielä tahdo laskea korkeimmasta vesiliukumäestä, vaikka kaverit jo siitä menevätkin. Siksi tämä värikeissi pysäyttikin. Puheesta pystyiä selkeästi nappaamaan ajatuksen siitä, että vain vaaleanpunainen väri ei ole se kaunis, vaan että väri tekee ihmisenkin kauniiksi.
Joo, mä olen ainakin lähipiirissä huomannut, että rakkaus vaaleanpunaiseen ei ole niinkään sukupuolesta kuin tuosta tietystä iästä kiinni. Se, että lähteekö vaaleanpunainen valtaamaan lapsen vaatekaappia, onkin luultavasti paljon kiinni siitä, miten pojan tai tytön vanhemmat tuohon värirakkauteen suhtautuvat.
Mä kuten varmasti suurin osa vanhemmista pyrkii siihen, että lapsi saa olla juuri sellainen kuin on ja häntä kannustetaan siihen suuntaan kuin hän haluaa. Oli sitten tyttö tai poika. Meillä sekä tyttö että poika ovat puheissa esimeriksi reippaita, ihania, suloisia, rakkaita ja kauniita. Ja juuri siksi tämä väri-inhoni vaaleanpunaista kohtaan saikin mietteliääksi. Miksi pojallani vaaleanpunainen on ihan ookoo, mutta tytön en tahtoisi pukeutuvan moiseen alentavaan ja tyhmyyttä alleviivaavaan väriin.
On totta, että moni lapsen tuote on sukupuolitettu värien perusteella, mutta se riippuu ihan kaupasta. Itse en ole kokenut ongelmalliseksi löytää petivaatteita, leluja tai vaatteita, joita ei olisi kuorrutettu joko vaaleanpunaiseen tai vaalenasiniseen. Oman tuttavapiirikuplani sisällä myös vältetään tuollaista erottelua tyttöjen ja poikein juttuihin, joten kai siksi itse koen, että verrattuna entiseen, nykyään lasten sukupuolta ei mitenkään erityisesti korosteta, mutta ei toisaalta myöskään häivytetä.
Mä en tiedä kävikö tekstistäni ilmi, että tarkoitin tuon sisäsyntyisen rakkauden vaaleanpunaiseen koskevan siis ihan tyttöjä ja poikia. Mutta olisikin toisen pohdinnan paikka, miksi se kuitenkin näkyy / miksi sen annetaan näkyä yleensä vain tyttöjen päällä.
Hei hyvä teksti! Musta on jotenkin huojentavaa kuulla, etten ole ainoa, jonka päässä haalean vaaleanpunainen linkittyy tyhmyyteen. En ymmärrä, mistä se ajatus tulee. Pinkistä mä kyllä tykkään pieninä annoksina ja etenkin tyttäreni rakastaa kaikkia punaisen eri sävyjä. Vaikka mielestäni me ei olla kasvatettu näitä lapsiamme mitenkään sukupuolittuneesti (saavat olla omia herkkiä rämäpääitsejään molemmat), niin silti vain toinen heistä rakastaa hörhelöitä ja vaaleanpunaista. On se varmaan joku geeni, joka me ollaan saatu napsautettua päälle.
Jos vaaleanpunainen linkittyy omassa päässä tyhmyyteen ja muuhun negatiiviseen, eikö olisi aika vallata ko. väri takaisin fiksujen ja reippaiden tyttöjen väriksi? Ei kai se lapsi siitä tyhmäksi muutu, jos sillä on jotain väriä päällä? Juuri tästä syystä annan omien tyttöjeni pitää juuri niitä värejä joita haluavat. Jos 4v on sitä mieltä, että hän on kaunis pinkissä, niin miksi estäisin? (Näitä keskusteluja on siis käyty myös meillä.) Haluanhan itsekin mieluummin olla kaunis kuin ruma, jos valita saa, joten miksen antaisi lapselleni samaa kokemusta? Jos siihen riittää vaaleanpunainen vaate, niin en rupea vastustamaan.
Perustan nämä ajatukset siihen, että vaikka en ole ollenkaan pynttäytyjä-tyyppiä itse, meikkaan kyllä ajoittain, laitan tukkaani, sheivaan karvoja ja käytän juhlissa korkokenkiä. Tämä kaikki siksi, että haluan näyttää ”kauniilta” – siis paremmalta versiolta luonnonmukaisesta itsestäni. Koska tämä asia on kuitenkin itselleni ihan ok, en näe mitä hallaa siitä voisi seurata, jos lapseni haluaa myös välillä olla hieno, laittaa mekon päälle ja kimallusta. Tiedämmehän kaikki, miten ihanaa on olla ihailun kohteena – miksei sitä kokemusta voisi suoda lapsellekin? Eihän ulkonäkö poista älyä tai päättäväisyyttä. Jos joku alikehittynyt kanssaihminen tekee sen johtopäätöksen, että vaaleanpunaiseen pukeutunut ei voi olla vakavasti otettava, on mielestäni paljon parempi vaihtoehto osoittaa oletus käytännössä vääräksi, kuin vaihtaa eri väriset vaatteet.
Entä jos lapsi haluaa vetää rooliöverit? Oma tyttöni halusi pienenä käyttää mekkoa aina, ja kysyi että sopiiko että olen tänään prinsessa ja poni ja keiju samaan aikaan. Vaaleanpunainen oli välillä suosikki, välillä sitten punainen, sitten tumma violetti. Annettiin maila, siitä tuli heppa. Annettiin autoja, ne keskusteli ja perusti perheen. Toisaalta ei nuketkaan niin kiinnostaneet vaan eläimet. Varmaan välillä tulee ohjattua sukupuolittuneesti, mutta monessa tyyppi tuntuu itse valitsevan mitä tahtoo olla. Ja välillä lapsi ei tosiaankaan pääse lähellekään kauppaa jos äiti oikeasti haluaa valita sävy sävyyn asun. Vieläkään:)
Pienen pojan äitinä en osaa kommentoida tätä aihetta, mutta sen sijaan esitän postaustoivomuksen: Käytetäänkö teillä edelleen kestovaippoja? Jos käytetään kertiksiä joskus, mitkä olisivat kaikkein ympäristöystävällisimpiä? T. wanna-be-hippi
^pidin tästä kommentista tosi paljon.
Aikuiset naiset pukeutuvat vaaleanpunaiseen keskimäärin aika harvoin. Heillä on jo naiseus puhjennut kukkaan ja he korostavat sitä muilla keinoin.
Pinkki on tytön orastava portti tuohon upeaan maailmaan. Siksi minusta pinkki ei ole vaihe, jota odotan (kauhulla) saapuvaksi, vaan juuri se hauska lapsuuden aika, jolloin lapsi on vielä lapsi, pistäytymässä vaattein välillä aikuisen maailmassa.
Minun pinkkikammoni nimenomaan lapsen vaatteissa juontaa oman tulkintani mukaan siitä että nykyään tuntuu olevan niin että kaikki päiväkodin tytöt pukeutuvat päästävarpaisiin pinkkiin. Tai vähintään jotain pinkkiä tai vaaleanpunaista pitää olla päällä. Pihalla viipottaa talvisin pinkkien ja vaalenapunaisten haalarien armeija. Itse en pidä pinkistä, mutta ei se minua muuten muiden päällä häiritse kuin tuolloin kun sitä on päästä varpaisiin ja kaikilla.
Kielsinkin kaiken pinkin vaatteen antamisen lapsille ja loin itselleni todella jyrkän mielipiteen siitä että meidän tyttö ei sitten pue mitään pinkkiä tai vaaleanpunaista niin kauan kun minä päätän. Neuvola sitten lahjoitti kaikille vasta syntyneille lapsille pipot. Arvatkaas oliko tytöille pinkkin ja pojille vaalenasininen *grl#¤R!!r*br. En edes tajunnut kiittää piposta kun olin niin pöllämystynyt paitsi muutamaa päivää aiemmin syntyneestä esikoisesta ja valvotuista öistä, myös siitä että meikke kehdattiin tuoda PINKKI vaatekappale! Jopa pinkit onnittelukortit saivat minut näkemään… No… Pinkkiä.
Nyt kun lapsi on vuoden ja hormonimyllerrys tasaantunut ja elämä asettunut uomiinsa eikä meille ole tullut kasapäin pinkkejä vaatteita niin tuo neuvolasta saatu pipo on paras okainen pipo mitä meillä on ollut. Pysyy hyvin päässä ja on mukava. Lisäksi yksi vaaleanpunainen neuletakki löytyy kun kaipailin juuri sellaista ja kaverilta sai ilmaiseksi. En edelleenkään itse ostaisi pinkin tai vaaleanpunaisen sävyjä, koska se ei vaan miellytä omaa silmää, mutta jos lapsi tytkästyy niin saa niitäkin kaapissa olla. Siinä kohtaa saatan kyllä asettua vastahankaan jos neii tahtoo asustaa itsensä kokonaan ja pelkästään tällä värilläjoku päivä. Mutta paha sanoa kun omatkin mieltymykset ja inhot vähän elävät ja muuttuvat. Tällä hetkellä tuo reilun vuoden ikäinen iskee silmänsä aina kaikkiin pinkkeihin asioihin ja tahtoo saada ne heti ja justiinsa itselleen…
Jos tuntuu pahalta että lapsi haluaa pukeutua pinkkiin, niin tuntuuko pahalta blogata äitiysblogia?
Avaanpa tätä vähän.
Äitiysblogeja ja vaaleanpunaista vaatetta yhdistää montakin asiaa. Kröhöm, näin minä suihkussa just äsken päättelin.
Molemmat ovat naisten ja tyttöjen juttuja. Vain harva menestyy niissä, ja Suomessa ani harva bloggaaja tienaa lääkärin palkan verran. Vain harva pinkkiin pukeutuva tyttö lopulta naisena tienaa lääkärin palkan verran esim. mallina.
Molempiin harrastuksiin kuuluu jonkinlaista palautetta, joka liittyy ulkoisten tekijöiden ihasteluun. Ei ehkä blogissa, mutta näkemäni mukaan Instagram on tätä täynnä: ”voi miten suloinen itsetehty mobile <3 <3". Ei näihin kommentteihin vastaamisesta varmaan saa paljon rahaa, ja silti siihen kuluu paljon aikaa - kuten meikkaamiseenkin. Molempia joku mies saattaisi pitää turhana.
Mitä sinä Lähiömutsi ajattelet tästä? Minusta tyttöily ja söpöstely on ihan yhtä ok kuin äitiysbloggaaminen. Kumpikaan ei Suomessa vie Forbesin listalle äveriäimpien joukkoon, kummastakaan ei tule kemian Nobelia, kumpaankin kuuluu asioiden ihastelu. Veikkaan silti – itse en bloggaa – että saadusta huomiosta, ystävistä, kommenteista, saa niin paljon pääomaa että se rikastuttaa henkisesti.
Ja näin paljon äitiysblogeja kuluttavana minusta äitiysblogit ovat ihan yhtä arvokkaita kuin fysiikan Nobel, ihan yhtä tärkeitä minulle kuin kuukausipalkka. Näistä asioista syntyy hyvä elämänlaatu ja ilo elää. En mitenkään näe että nämä tekisivät minusta tyhmän, vaikka näitä luenkin enkä näistä erityistä substanssiosaamista kerrytä.
-Kaislakerttu vielä toistamiseen
Joo, et ole häpeällisen väriennakkoluulosi kanssa yksin.
Voi kyllä, olisi tarve vallata se takaisin fiksujen, reippaiden ja ihan just omanlaistensa lasten väriksi. En vain tiedä, onko mulla rohkeutta lähteä sitä taistelua edes omalta osaltani tekemään. Mutta yritän kyllä opetella pois tästä värirasismistani ja antaa lapsen toteuttaa itseään (myös) vaaleanpunaisen rakastamisessa.
Kaislakerttu, enemmän pahalta musta siis tuntuu oma reaktioni vaaleanpunaiseen kuin se, että lapseni väristä tykkää. Mutta saan kyllä ajatuksestasi kiinni.
Mä jouduin taistella itseni kanssa pitkään oman ammatti-identiteettini kanssa. Tein alkuun uutispainotteista sanomalehtityötä, koska vain uutiset ovat arvostettua ja sitä oikeata journalismia. Ne olivat tärkeitä oppivuosia, mutta en oikein milloinkaan kokenut uutistyötä omakseni. Ehkä työnantajat tajusivat jo ennen minua, että oma juttuni on enemmänkin tarinankerronnallinen, sillä aloin yhä enemmän tehdä tapahtumajuttuja, henkilöhaastatteluja ja viikonvaihteen isompia juttukokonaisuuksia. Silloin tajusin, että myös kovaa faktauutista kevyemmillä jutuilla voi vaikuttaa ja että niillä on merkitystä. Ymmärsin, että ihan puhdas viihdekin on tarpeellista, opettavaista ja etenkin uskottavaa ammattitaidolla tehtynä. Silläkin voi muuttaa maailmaa. Mikä parasta, viihteen ja asian voi myös yhdistää. Tämän oivalluksen jälkeen muutin Helsinkiin ja aloin nykiä aikakauslehtien ovia. Parhaita päätöksiäni koskaan. Aikakauslehtiajat ovat taas vaikuttaneet paljon kirjoittajaminääni, mikä taas näkyy blogissani.
Toivottavasti siis opin näkemään vaaleanpunaisenkin kauneuden, viisauden ja ehkä jopa tärkeyden sieltä ulkopuolelta tulevien ja itse asettamieni ennakko-oletusten seasta.
Rooliöverit on just hyvä, jos multa kysytään! Ja mahtavaa mielikuvitusta sun lapsella. Mä tuun aina hyvällä mielelle, kun näkee lasten luovan leikkejään saatavilla olevista asioista ja esineistä, ilman että leikkejä varten on hankittu juuri niitä leikkejä varten kohdennetut pelit ja vehkeet.
Käytetään joo kestoja, mutta öisin ja reissussa kerttiksiä. Mä en osaa sanoa, mitkä ovat kerttiksistä ympäristöystävällisimpiä, mutta esikoisen aikaan käytettiin Natyn maissivaippoja ja siirryttiin nyt kuopuksen kanssa suosimaan Suomessa tehtyä Muumi-vaippaa. Muumilla on pohjoismainen ympäristömerkki, ne ovat hajusteettomia sekä kloorittomia ja kuulemma myös biohajoavaa matskua. Eihän niistä ekoa tietty saa oikein millään, mutta niillä mennään kestottomina hetkinä.
Kirppareilla välillä huomaa tuon sataprosenttisen pinkkiyden, kun joissain pöydissä ei ole minkään muun värisiä vaatteita. Onhan sitä tosiaan vain mustiinkin pukeutuvia ihmisiä, mutta silti, joku siinä vaaleanpunaisessa kokovartalokuorrutuksessa tökkii, vaikka kuinka yrittäisi olla neutraali.
Myönnänkin välillä johdattelevani lasta valitsemaan kaapista toisenlaista vaatekokonaisuutta, jos hän meinaa kiskoa päälleen samaan aikaan ne kaikki pinkit asiat. Lapsella on kaapissaan esimerkiksi pinkit sukkahousut, vaikka postauksessa kerronkin draamaa syntyneen saman värimaailman sukkahousuista. Nyt kun kyse oli siitä, että kasasimme asukokonaisuutta, jossa oli jo valmiiksi aika isokin annos sekä pinkkiä että vaaleanpunaista.
Moikka! Joku jo yllä mainitsi, etteivät lapset missään kuplassa elä, vaan kulttuuri ja kaikki ympärillämme nähty, kuultu, koettu ja tarjottu vaikuttaa. Itse seitsemänkymmentäluvun lapsena muistan, että kaikki lastenvaatteet olivat joko kirkkaita perusvärejä tai sitten niitä seitsemänkymmentäluvun murretumpia ruskeita, keltaisia, oransseja ja vihreitä, beessiäkin. Itse rakastin keltaista ja sinistä, inhosin punaista. Mustaakaan ei tuolloin lasten vaatteissa eikä välttämättä aikuistenkaan arkivaatteissa suosittu. Vaaleanpunainen ja pinkki tulivat laajemmin (tyttöjen) vaatteisiin vasta kahdeksankymmentäluvulla.
Niinpä! Yön yli nukuttua lisäajatus: olen koettanut päätyä siihen, että kun lapsi saa valita, niin hän todella saa, minun on sitten elettävä niiden juttujen kanssa. Ja joskus äiti vaan päättää. Usein toki neuvotellaan.
Kolmeveen kanssa voi käydä jo monia hyvin mielenkiintoisia keskusteluita, kuten varmasti itsekin tiedät :). Ja eiköhän keskustelut tästä vain parane, kun ikää tulee lisää! Saa itsekin vaivata omaa päätään ja haastaa omia jo ehkä luutuneitakin käsityksiä asioista.
Mä olen aina vähän kapinoinut tätä sukupuolen mukaan menevää värien jaottelua vastaan. Esikoispojan ekat vaunut oli kukalliset (kaikki vastaantulijat kyseli _tytön_ ikää), värimaailma vaatteissa laidasta laitaan, samoin kuopuksella. Vauva-aikana jäi moni lahjaksi saatu possunpunainen vaate todella vähälle käytölle… Pojan lempivärit on punainen, keltainen ja oranssi, tytön vihreä, keltainen ja pinkki, possunpunainen ei käy vaan pitää olla pinkki. Salaa oon tästä oudosti ylpeä ja tytön ihastus pinkkiin on helpompi kestää kun se jää ainakin vielä vihreälle toiseksi…
Minä olen inhonnut sukkahousuja lähes koko elämäni. Vasta tuossa vajaa vuosi sitten vaarini hautajaisissa koin ahaaelämyksen. Sukkahousut pysyivät jalassa eivätkä valuneet ja olleet ihan kamalat!!! Niitähän olisi voinut vaikka pitää!! Tai no, nyt puhutaan ohuista juhlasukkiksista. Lapsena olin kyllä ihan sukkahoususankari ja viipotin menemään niin kotona kuin päiväkodissakin sellaisissa paksummissa sukkiksissa.
Meillä oli muuten hyvin selvää veljen kanssa kumpi sai siniset ja kumpi punaiset lelut tai liukurit. Minä vanhemman sisaruksen oikeudella omin kaikki siniset ja veli sai tyytyä pinkkeihin ja punaisiin 😉 Vaatteissa kelpuutin kyllä pinkin, mutta en varsinaisesti pahemmin kiinnittänyt huomiota siihen mitä päällä oli (paitsi pukuleikeissä).
Toinen ääripää nykyään on se että enää ei esim. Ruotsissa päiväkodeissa puhutan että on ”han” ja ”hun”. Nykyään on ”hen”, joka on neutraali muoto (muistinkohan nuo sanat oikein?). Eli ei saa edes ilmaista lapselle kumpaa sukupuolta hän on. Minusta se menee aika oahasti yli. Lapsi saa olla tyttö tai saa olla poika tai saa olla jotain siltä väliltä ja sen saa ja pitääkin opettaa. Mutta siinä miten tietyt asiat on erikseen tyttöjen juttuja tai poikien juttuja voisi yrittää jättää opettamatta. Jos tytöillä onkin sisäsyntyisesti vahve,pi hoivavietti (yleistys) ja pojilla kiinnostus teknisiin laitteisiin (toinen yleistys) niin sitten mennään sen mukaan, mutta ei asioita tarvitsisi leimata.
Meidän tytöllehän ostettiin haalari joka kaupattiin nimellä, ”kurahaalari pojille”. Oli sininen jossa vihreitä ja vaaleansinisiä palloja. Tyttöjen malli olisi ollut punainen ja vaaleanpunaisia ja vihreitä palloja. Voi nyyh, nyt meidän neiti on kontannut ympäriinsä POIKIEN haalarissa.
Eikös muumeissa ole biohajoavaa vain se pakkauskääre, ei vaipat?
Kiitos rehellisestä pohdinnasta. Mitä jos kirjoittaisit jatko-osan tälle postaukselle aiheesta ”Synnynnäinen inho vaaleanpunaiseen?”
Mä en käsitä tätä joidenkin inhoa pinkkiä kohtaan. Se on vain väri. Jos pikkutyttö haluaa pinkin vaatekappaleen niin mitä pahaa siinä on? Oon huomannut et nykyään on trendinä se et meillähän ei tyttöä/poikaa pueta pinkkiin/siniseen,tai jos puetaan niin pojalle pinkkiä ja tytölle sinistä. Tämä ok,mutta jos tällaisen ihmisen lapsi (vaikka nyt se tyttö) haluaa pukea pinkkiä päälleen niin sitä kauhistellaan ja koitetaan johdatella ettei näin tekisi. Miksi näin? Jos lapsi tuntee itsensä kauniiksi pinkissä niin miksi sitä tunnetta ei voi hänelle suoda? Ja kun saa valita itselleen vaatteen niin miksi ei ottaisi sitä omasta mielestään kauneinta,pitäisikö valita sitten ihan vaan joku mistä ei välttämättä edes pidä koska se on ok pukeutua ihan mihin vaan kunhan se ei ole pinkkiä?
Mä muistan ite pienenä ku olisin halunnut pukeutua juhliin just tosi tyttömäisesti ja vaalenpunaseen väriin niin äiti sanoi ei,sinä et kulje pinkissä hyi mikä väri ja antoi mielikuvan et pinkki on just joittenkin bimbojen ja aivottomien kanojen väri ja hänen tyttärensä ei todellakaan ole sellainen. Nyt vanhempana pidän pinkistä edelleen,vaikken siihen kokonaan pukeudu mutta useat asusteet ovat sen värisiä ja sopivat mun mielestä mulle.
Mua on jo pitkään mietityttänyt tää asia ja nyt pääsin avautumaan 😀 en nyt tarkoita et pikkutytöt pitäisi kuorruttaa sillä pinkillä mut mä en tajua miks sitä pitää niin kamalasti kammoksua,varsinkin tytöillä,pojilla se taitaa olla ok mutta heille ei sitten missään nimessä vaaleansinistä…
http://blogbook.fi/helenaeronen/ei-pinkki-tyttoa-pahenna-jollei-tytto-pinkkia/
”söpö ballerina barbie” vs. ”horo-barbiet”.. surullisen kuuloista luokittelua. En toki itsekään ostaisi näitä minihame barbieita lapselleni, mutta en myöskään kliseistä ”kilttityttöimagoa” edistävää ballerinaa. Mielestäni esim. lääkäri barbie tai toimistobarbie olisi paljon parempi vaihtoehto osoittamaan lapselle mielikuvia hänelle mahdollisista tulevaisuuden ammateista, sekä mahdollisuuksista elämässä.
Meillä on molemmilla lapsilla ollut vaaleanpunainen kausi, ensin esikoispojalla ja sen perään kuopustytöllä. Tyttö perikin sitten veljeltään yhtä jos toista vaaleanpunaista asustetta. Pojan vaaleanpunainen kausi meni nopeammin ohi, kiitos vain päiväkodille ja niille tädeille, jotka eivät välittömästi puuttuneet kiusaamiseen, vaan alkoivat vain lässyttää, kuinka kyllä poikakin voi… nyt kuusivuotias tyttö on halunnut esimerkiksi luistelupukunsa turkoosina, vaikka yhdessä vaiheessa kaiken piti olla vaaleanpunaista.
Yhä edelleen meillä lapsi seisoo paljon äitiään innokkaammin peilin edessä keimailemassa ja ihastelemassa itseään ja asuaan. Ei tulisi mieleenkään alkaa selittää, kuinka hän kelpaa ihan minkälaisissa vaatteissa hyvänsä. Siitä lapsi vain vetäisi sellaisen johtopäätöksen, että kelpaamisen ja ulkoisen olemuksen välillä on jokin yhteys, kun sen kieltäminen on äidille niin tärkeää.
Kun pinkki niin selvästi mielletään tyttöjen väriksi, usein varsinkin lasten itsensä mielestä, tuntuisi minusta kauhealta kieltää tyttöä pukemasta pinkkiä/vaaleanpunaista. Eikö se olisi vähän sama kuin sanoisi, että tyttöys on huono asia. Ei lapselle voi minusta myöskään mennä selittämään, että tyttöys on ihan jees, mutta pinkit tytöt ovat tyhmiä ja kauniita. Kun ne vaatteet nyt ei ihan oikeasti vaikuta älykkyysosamäärään mitenkään. Jokainenhan haluaa olla omasta mielestään kaunis. En mä ainakaan tarkoituksella pue rumimpia kaupasta löytämiäni vaatteita, esimerkiksi. Ei se silti tee musta alistuvaa tai tyhmää. Mieskin pyrkii pukeutumaan omasta mielestään kivasti. Eipä se häntäkään tyhmistä.