Tänä vuonna on tapahtunut kummia. Ensin oli kaunein syksy naismuistiin, mitä seurasi nyt päällä oleva pimeä mutakausi. Olemme kieltämättä vähän selailleet kaukomaiden lomakohteita marraskuisia perinteitä noudattaen, ei siinä. Mutta on huojentavaa tajuta, että silti juuri tässä on nyt hyvä. Kuravaatteineen kaikkineen, kietoutuneena samettiseen pimeyteen.

Tänään oli Helsingissä joulukadun avajaiset, ja imin tunnelmaa kaikilla aisteillani lämmöksi jonnekin vatsan ja sydämen väliselle seudulle – sinne, jossa itselläni tuntuvat niin ilo, suru, onni kuin ahdistuskin. Kuuntelimme kuoron laulamia joululauluja ja paketoimme suklaalevyjä pikkujouluyllätykseksi isovanhemmille. Aurajuusto ja piparit saivat viimeistään liikutuksenkyyneleet silmäkulmiin. Olen niin odottanut joulunaikaa ja sen lempeyttä.

Kun Aleksille sytytettiin jouluvalot, oli se jonkinlainen taitekohta omaan syksyyni. Ruuhkavuosikriisin ja siitä seuranneen vähemmän töitä -projektin jälkeen olin varma, että jo marraskuussa helpottaa. Mies on hymähdellyt lausahduksilleni, joissa huokailen, että ensi viikolla pitäisi helpottaa. ”Noin sä olet sanonut jo monta viikkoa putkeen.” Kai tarvittiin kuukauden siirtymävaihe, mutta nyt oikeasti luulen, että joulukuussa helpottaa.

Yhtäkkiä tosiaan on jouluaika. Mihin oikein hukkasin tämän syksyn? Kai jonnekin tietokoneen tiedostojen syövereihin, kalenterimerkintöjen taa ja kirjanpitokuittejen pinoihin. Tänään heitin ilmoille ensimmäistä kertaa kysymyksen, mitä teette uutena vuotena. Se on ihan absurdia, juurihan oli kesä ja päivät, jolloin tärkeintä oli päättää, otetaanko kesäkahvilassa mehujätski vai kermatuutti.

Mutta ehkä tarvitsin tämän sumuisen kolmen kuukauden vaiheen isikesän jälkeen. En ehkä olisi kokeilematta uskonut, että kahden pienen lapsen äiti ei voi olla täydellinen kaikilla elämänsä osa-alueilla. Luulisi, että se olisi jo oppinut, mutta pitipä taas käydä kierimässä tilassa, jossa on lopulta kaikki tuntuu hajoavan. Etenkin oma pää. Kun ystävät alkavat toistella puheissaan sanoja burnout ja työnarkomania, vastaa se sellaista kovan luokan karatepotkua ysärilamakausilapsen palleaan. Ne ovat sellaisia sanoja, joita en tahdo ottaa minuun asumaan. Niitä en tahdo viedä minussa kotiimme.

Siksi otan tämän alkutalven pimeyden mielelläni ympärilleni. Tämä on armollista aikaa, kun ei tarvitse kyetä mihinkään ylimääräiseen. Haaveilen neulepuikkojen kilkkeestä ja paksuista romaaneista. Vielä en ole päässyt sinne asti, mutta välillä metrossa yksin istuessani neulon muutaman kierroksen. Sytytän kynttilöitä ja nautin sohvamme pehmeydestä. Ihan kuin tuntisin kaiken vahvemmin, villasukkien lämmön ihoa vasten ja glögin tuoksun nenässä. Edelleen vastoinkäymiset saavat stressipallon laajenemaan kurkussa ja hermojeni sytytyslanka on lyhyt. Mutta tuntuu, että alan pikkuhiljaa saada oman kehoni ja mieleni takaisin kiireeltä, jonka kaluttavaksi ja riepoteltavaksi olen ne antanut.

Esikoinen näki tänään joulupukin ja täpinöi niin, ettei tiennyt mihin olisi sännännyt. Kuopus tuijotti haltioituneena suu auki jouluvaloja ja sanoi ”ka”. Mies nauroi sitä ihanaa nauruaan, jonka kuuntelusta suorastaan juovun. Näimme ystäviä. Näihin hetkiin minä tahdon keskittyä ja pysähtyä. Tahdon haahuilla ostoskeskuksissa joulurallien soidessa, sillä ne ovat minulle osa lapsuusjouluja. Tahdon kahvia kanelilla ja havunneulasten tuoksua kotiin. Tahdon mennä ajoissa nukkumaan ja nukkua jalat solmussa rakkaiden kanssa. Tahdon tehdä töitä, kohtuudella, onnellisena ja innoissani.

Tahdon taas voida hyvin ja olla hyvin. Ja uskon, että kun itse tiedostan tilanteeni ja tahdon muuttua, se on mahdollista. Täällä pehmeässä kaamoksessa on hyvä kerätä voimia.