Tänä maanantaina pötköttelen läppäri sylissäni sohvalla, jalat sykeröllä saman viltin alla olevan kuumeisen lapsen kanssa. Työpäivä, kalenteri, suunnitelmat ja iltamenot pitää kääntää uusiksi, kun aamulla syliin kiipeää lämpöä hohkaava lapsi.
Aina jonkun sairastuessa ähkii, että miksi juuri nyt, mutta tällä kertaa juuri nyt on ihan ookoo. Tarvitaan vain minimimäärä säätöä ja maksimimäärä lepoa sekä läheisyyttä. Ja sitä paitsi, jos kuluneen tautikauden aikana perheessämme on sairastettu vain yksi kepeäksi jäänyt flunssa ja yksi yhden oksennuksen ihmevatsatauti, tämä äänikirjoilla, päiväunilla ja pusuilla hoidettavissa oleva kuumeilu siihen päälle vain alleviivaa epätodennäköistä torjuntavoittoamme pöpösodassa.
Yllättäen ilmaantunut rötväilypäivä tekee hyvää myös minulle. Viime viikolla katselin metron liukuportaiden viereen kiinnitettyjä mainoksia, joissa flunssainen potilas makaili surkeana houkuttelevan muhkeiden valkoisten peittojen keskellä. Huomasin haaveilevani, että saisinpa olla tuo tyyppi tuossa. Olisinpa niin kipeä, että saisin vain olla yksin yksin ja levätä!
Vaikka olisi terve, terveen merkki ei ole se, että haaveilee olevansa niin kipeä, että olisi kykenemätön tekemään muuta kuin olemaan yksin valkoisten lakanoiden keskellä maanantaina kello 13.23.
En tiedä, miksi viime aikoina on taas ollut niin voipunut ja väsynyt olo. Työpäivien to do -listalla olevat asiat ahdistavat niin että välillä pitää vetää tasoittavat itkut. Ihan kuin lisääntynyt valo ja ilmassa leijuva selkeä lupaus keväästä olisivat saaneet energiavarastot romahtamaan. Tuntuu, että keho on sinnitellyt jollain itsehuijauskeinolla pimeimmän yli ja sitten rojahtanut uupuneena selvittyään kevääseen.
Nyt on energiaa olla väsynyt, joten hoidahan homma pois alta. Vähän kuin silloin, kun vauvavuosien pahimpien valvomisten jälkeen alkoi helpottaa, rojahti väsymys päälle raskaana ja kyltymättömänä. Mitä nyt nykyään oikeasti nukun kunnon yöunia.
Tai sitten se on tämä vuodenaikojen välissä oleva siirtymä, joka vaatii keholta uudelleenasettelua. Etenkin keväisin se aiheuttaa ristiriidan.
Tulee se aamu, kun tajuan, että pyörään ei ole tarvinnut enää toviin sytyttää valoa, kun startaamme ennen kahdeksaa matkaan. Aurinko loimottaa keltaisen terävänä ja voimakkaana, kun sen terävin kärki ei ole vielä pehmennyt kesän oranssiin lämpöön. Työhuoneessa pitää vetää kaihdinta kiinni, ja ilman aurinkolaseja kaupungilla kulkiessa silmiä alkaa särkeä.
Eilen kävimme luistelemassa, ja vaikka tuleviksi viikoiksi on luvattu pakkasta, se luultavasti oli viimeinen kerta luistimilla tälle kaudelle. Jäähän oli sulanut keväänmentäviä aukkoja, joista pilkisti hiekkaa. Oli pakkasta, mutta valoisaa vielä lähempänä kello kuutta.
Keho on samaan aikaan, että jes ja että mitä helvettiä tämä nyt taas olikaan. Menee tovi löytää tasapaino; keho kaipaa aikaa etsiytyä kohdilleen uudenlaisessa ympäristössä. Ihan kuin olisi jetglag, mutta aikaeron sijaan keho tarvitsee aikaa tasatakseen vuodenaikojen eron.
Tai sitten olen vain yksinkertaisesti väsynyt, eikä jokaiselle energiatason notkahdukselle tarvitsisi hakea syytä kuukautiskierrosta, jooga-asanoista, veriarvoista, aamushoothien koostumuksesta ja unianalyysista. Voisi vain yksinkertaisesti nukkua pidemmät yöunet. Että aha, jos ei kahdeksan tuntia just nyt piisaa, laitetaan yhdeksän.
Sillä samalla yksinkertaisella kaavalla aion tänään asiaa sen kummemmin analysoimatta nukkua päiväunet. Lakanat eivät ole valkoiset, enkä ole yksin, mutta päiväunet mahdollistava syy on ihana, pörröpäinen ja toivottavasti parissa päivässä taas oma terve ja energinen itsensä.
Ihanaa kun joku muukin on väsynyt! Tai siis ei tietenkään ihanaa mut lohdullista. Ite oon just miettinyt viime viikon, että miten voin olla näin väsynyt vaikka valoa on enemmän eikä muutenkaan pitäisi olla näin raskasta. Päädyin sit kans syyttämään kevättä. Se on rankka vuodenaika!
Joo, sitä tulee ihan vihaiseksi, kun on että mitä hemmettiä, nyt on valoa, kevätsäpinää ja muutenkin pitäisi kaiken olla ihanaa ja energistä, mutta sitten onkin vain kiukkuinen ja väsynyt mörökölli.
Hei lepää! Vähennä töitä. Mulla on krooninen väsymys ja uupumus johtuen saman tyyppisistä syistä kuin sinulla, ainakin blogitekstien perusteella, toki aina eroja varmasti on. Mutta olen sellainen yliaktiivinen pöhöttäjä jonka pitää aina olla kaikessa mukana ja joka on kiinnostunut kaikesta. Lopetin yrittäjänä koska halusin tasaisemman arjen. Vähän aikaa se menikin niin, ja elämän peruspalikat kuten unen määrä tuli kuntoon. Töitä 8-16, iltaisin ulkoilua, harrasteita ja klo 22 mennessä nukkumaan. Sit aloin kärsiä tunteesta että Hei mulla ois annettavaa vaikka mihin. Aloin tehdä sivutoimena laskutuspalvelun kautta töitä, aloin kerätä erinäisiä projekteja joissa olla mukana ym. Piristyin ja on arki sai sisältöä. Kunnes eilen taas heräsin hirvittävään väsymykseen, migreeniin ja sydämen tykytykseen. Tajusin että jos en itse lopeta tätä kierrettä, se ei ikinä lopu. Tekosyyt on vaan lopetettava. Omia rajoja kuunneltava. Ikinä en ole ollut niin rahan tarpeessa että oma jaksaminen pitäisi laittaa koko ajan äärirajoille että saisi laskut maksettua. Tasapainoinen ruuhkavuosiarki on tylsempää mutta kaikkeen ei tarvitse tunkea itseään mukaan. Uupumus ei ikinä parane jos ei itse vaan kerta kaikkiaan tee asialle jotain. Toivottavasti et ota tätä kritiikkinä. Puhun lähinnä itselleni. Mutta tilanteeni tuli mieleen kun tätä luin. Itsehän syksyllä HARMITTELIN kun emme ole lapsen kanssa sairastaneet 1,5 vuoteen. Että oisinpa kipeä niin saisi levätä. Ei oo tervettä ei.
Juu, kun on perusluonteeltaan kaikesta kiinnostunut ja innostunut, pitää olla tosi tarkkana sen kanssa, milloin se kaikki ekstrakiva alkaakin ottaa enemmän kuin antaa. Koetut uupumukset ovat myös jättäneet kehoon jäljen, enkä koskaan ole enää se vanha itseni. Keho alkaa kokemuksistaan oppineena nopeasti vetää hätäjarrua pohjaan, mikä tavallaan on lohdullistakin.
Kuluneet kuukaudet työtehtävälistalla ovat painaneet kohtuuttomasti yritystoimitaan liittyvät kiemurat, kun vaihdoin toiminimen osakeyhtiöksi. Meno on ollut välillä ihan absurdia, kun kohdalleni on osanut ongelmia, joista erään kohdalla verottajan asiakaspalvelijakin totesi ”no enpä ole ennen moista nähnyt”. Mutta nyt, lähes viisi kuukautta prosessin aloituksesta, alkaa vihdoin näyttää siltä, että tämä tästä alkaa sujua. Jäisi työpäivistä ja aivoista tilaa muullekin kuin osakeyhtiöpanikoinnille.
Hyvä kuulla, että olet herännyt tilanteeseesi ja vetelet tiukasti omalle ajankäytöllesi rajoja. Ja ihana, että silti sivussa pidät muistuttamalla huolta myös minun jaksamisestani <3
Uhhh, mulla on niiiin sama. Miten voi olla näin väsynyt!?Olenkin joskus nauranut ihmisille, jotka jauhavat kevätväsymyksestään…miten keväällä voi muka masentua ja olla niin väsynyt vaikka valo on lisääntynyt ja kesä taas nurkan takana?HAH!
Ei paljoa naurata enää.
Joo, mä olen kans silmät ymmyrkäisinä kuunnellut, kun jengi kertoo kevätväsymyksestä ja siitä, miten lisääntyvä valo saa mielen matalaksi. Kun itse on ollut ihan vieterinä kaikesta valosta, energiasta ja parhaista parhaiden vuodenaikojen edessä olemisesta. Ja nyt sitten väsyttäääääää.
Mulla myös vetää tämä valon määrä aivot ihan ylivireeseen, ja sit väsyttää. Ihan ku ois ottanu vähän liikaa kirkasvaloa o.O
Odotan kyllä niin tota, että päästäis semmosiin normaaleihin sairastelu lukemiin kun lapset kasvaa. Kuopus meni tänä talvena päiväkotiin ja voi taivas, miten meillä onkaan sairastettu! Koko helmikuu mm. meni influenssan ja sen jälkitautien hoidossa koko sakilla. Mut nää kokemukset isompien lapsien vastustuskyvystä antaa toivoa! 😀
Mä käytän edelleen joka päivä myös kirkasvaloa, pitäisköhän lopettaa :DDD En tajua ollenkaan, mitä mun keho nyt brakailee, kun parhaista parhaimmat ja energisimmät ajat ovat edessä, toivottavasti 😀
Lasten kanssa sairastelu on kyllä jotain niin hirveää. Meillä nämä ovat menneet vähän arvalla. En kyllä muista, että päiväkodin aloitus olisi mitenkään näkynyt sairastelun lisääntymisenä. Mutta sitten viime talvi oltiin kipeänä koko perhe koko ajan. Marraskuussa lapset olivat poissa päiväkodista yli kaksi viikkoa ja itsekin sairastin ainakin oksennustaudin ja influenssan. Ja työt tietty kulkivat ihan normaalisti siinä mukana. Vähän oli hankaluuksi löytää arjesta onnenpalasia siinä vaiheessa. Mutta eikös tilastojen mukaan teillä pitäisi tosiaan helpottaa, jahka vastustuskyky päiväkodin aloituksesta tokenee!
Tiedän tunteen. Kuopus neljättä päivää ”selittämättömässä kuumeessa” (lääkärin diagnoosi). Ja ihan koko ajan iholla. Ja mä haluaisin vaan itsekin nukkua. Ja seuraavat kolme päivää joka ilta menoja, tänään ja huomenna sekä miehellä että mulla. Toinen joutuu joustamaan koska tänään ainoa hoitoavuksinpääsevä omissa harrastuksissa ja ei ehdi ajoissa meille kotiin ja sovittiin paikaksi kirjasto, vaan eihän kuumeista viedä kirjastoon. Tragikoomista on että toista kertaa kuukauden sisäön tälläiset suunnitelmat ja edellinen peruuntui kun keskimmäinen oli kipeä. Huomenna sit pitäs onnistua kun hän tulee meille hoitamaan. Tosin huomisen päivän perhekerhon ohjaus peruuntuu (taas) sairastelun takia.
Joo, perheellisenä sairastaminen / jonkun sairastuminen on sellaista palapeliä, kun uusiksi menevät ihan jokaisen perheenjäsenen aikataulut, ainakin vielä tässä vaiheessa, kun lapset eivät voi itsenäisesti kulkea. Mä olen myös selkeitä aikatauluja rakastavana ihan hurjan huono sietämään sitä sekoilua ja epävarmuutta, mitä sairastumisista aina seuraa töihin ja muihin menoihin.
Mulla tämä toistuu joka marras- ja maaliskuu. Marraskuussa ymmärrettiin lähteä etelään, mutta maaliskuuhun en taaskaan varautunut .. Vappua odotellessa.
Tää maaliskuun suorittama taklaus on mulle ihan uusi juttu! Normaalisti tämä on sitä aikaa, kun alan herätä talvihorroksesta samaa tahtia luonnon kanssa (ja tänään tuli sopivasti takatalvi haha!). Ehkä kehon pitää vaan saada kokea tämä droppaus, kun se jäi jonkun itsepetoksen kautta kokematta pahana marraskuussa.
Minulle kevät on aina ollut otollisempi aika uupua ja masentua kuin syksy vaikka voisi kuvitella olevan juuri toisin päin.
Tavallaan sen ymmärtää, etenkin jos on mahdollisuuksia lomailla ja levätä kesällä. Sitten on syksyllä paljon energiaa uuden edessä – ja joku ehkä vetää kesäauringolla jopa sen itselleni kinkkisen marraskuunkin. Mutta keväällä alkaa kone jo piiputtaa.
Tähän kohtaan sopii Bo Carpelanin runo Vain vähän kipeä (suom. Kaarina Helakisa):
Olisi vain vähän kipeä
makaisi vuoteessaan
yöpöydällä puolukkamehua
saisi lukea jännittävää kirjaa
eikä piittaisi mistään muusta,
torkahtelisi tämän tästä, tämän tästä
kuuntelisi hajamielisenä
putoavan lumen ääntä,
hidasta, ulkoa.
Tsemppiä ja lempeää suhtautumista väsymykseen!
No niin sopii <3
Ja paradoksihan on se, että vain vähän kipeänä ei voisi vaan torkahdella ja lukea jännittävää kirjaa. Ja jos olisi oikeasti ihan kamalan kipeä, olisi se todellisuudessa ihan paskaa (etenkin kun huollettavana on oman itsen lisäksi lapsia). Että sitä epäterveempiä nämä vahingossa mieleen pulpahtelevat haaveet kipeänä olemisesta ovat.
Ja kiitos. Lempeys suhtautumisessa omaan itseen on yleensä ja muutamalla poikkeuksella aina suotavaa.