Lahiomutsi Sairastupa Olohuone Koti-4418

Tänä maanantaina pötköttelen läppäri sylissäni sohvalla, jalat sykeröllä saman viltin alla olevan kuumeisen lapsen kanssa. Työpäivä, kalenteri, suunnitelmat ja iltamenot pitää kääntää uusiksi, kun aamulla syliin kiipeää lämpöä hohkaava lapsi.

Aina jonkun sairastuessa ähkii, että miksi juuri nyt, mutta tällä kertaa juuri nyt on ihan ookoo. Tarvitaan vain minimimäärä säätöä ja maksimimäärä lepoa sekä läheisyyttä. Ja sitä paitsi, jos kuluneen tautikauden aikana perheessämme on sairastettu vain yksi kepeäksi jäänyt flunssa ja yksi yhden oksennuksen ihmevatsatauti, tämä äänikirjoilla, päiväunilla ja pusuilla hoidettavissa oleva kuumeilu siihen päälle vain alleviivaa epätodennäköistä torjuntavoittoamme pöpösodassa.

Yllättäen ilmaantunut rötväilypäivä tekee hyvää myös minulle. Viime viikolla katselin metron liukuportaiden viereen kiinnitettyjä mainoksia, joissa flunssainen potilas makaili surkeana houkuttelevan muhkeiden valkoisten peittojen keskellä. Huomasin haaveilevani, että saisinpa olla tuo tyyppi tuossa. Olisinpa niin kipeä, että saisin vain olla yksin yksin ja levätä!

Vaikka olisi terve, terveen merkki ei ole se, että haaveilee olevansa niin kipeä, että olisi kykenemätön tekemään muuta kuin olemaan yksin valkoisten lakanoiden keskellä maanantaina kello 13.23.

En tiedä, miksi viime aikoina on taas ollut niin voipunut ja väsynyt olo. Työpäivien to do -listalla olevat asiat ahdistavat niin että välillä pitää vetää tasoittavat itkut. Ihan kuin lisääntynyt valo ja ilmassa leijuva selkeä lupaus keväästä olisivat saaneet energiavarastot romahtamaan. Tuntuu, että keho on sinnitellyt jollain itsehuijauskeinolla pimeimmän yli ja sitten rojahtanut uupuneena selvittyään kevääseen.

Nyt on energiaa olla väsynyt, joten hoidahan homma pois alta. Vähän kuin silloin, kun vauvavuosien pahimpien valvomisten jälkeen alkoi helpottaa, rojahti väsymys päälle raskaana ja kyltymättömänä. Mitä nyt nykyään oikeasti nukun kunnon yöunia.

Tai sitten se on tämä vuodenaikojen välissä oleva siirtymä, joka vaatii keholta uudelleenasettelua. Etenkin keväisin se aiheuttaa ristiriidan.

Tulee se aamu, kun tajuan, että pyörään ei ole tarvinnut enää toviin sytyttää valoa, kun startaamme ennen kahdeksaa matkaan. Aurinko loimottaa keltaisen terävänä ja voimakkaana, kun sen terävin kärki ei ole vielä pehmennyt kesän oranssiin lämpöön. Työhuoneessa pitää vetää kaihdinta kiinni, ja ilman aurinkolaseja kaupungilla kulkiessa silmiä alkaa särkeä.

Eilen kävimme luistelemassa, ja vaikka tuleviksi viikoiksi on luvattu pakkasta, se luultavasti oli viimeinen kerta luistimilla tälle kaudelle. Jäähän oli sulanut keväänmentäviä aukkoja, joista pilkisti hiekkaa. Oli pakkasta, mutta valoisaa vielä lähempänä kello kuutta.

Keho on samaan aikaan, että jes ja että mitä helvettiä tämä nyt taas olikaan. Menee tovi löytää tasapaino; keho kaipaa aikaa etsiytyä kohdilleen uudenlaisessa ympäristössä. Ihan kuin olisi jetglag, mutta aikaeron sijaan keho tarvitsee aikaa tasatakseen vuodenaikojen eron.

Tai sitten olen vain yksinkertaisesti väsynyt, eikä jokaiselle energiatason notkahdukselle tarvitsisi hakea syytä kuukautiskierrosta, jooga-asanoista, veriarvoista, aamushoothien koostumuksesta ja unianalyysista. Voisi vain yksinkertaisesti nukkua pidemmät yöunet. Että aha, jos ei kahdeksan tuntia just nyt piisaa, laitetaan yhdeksän.

Sillä samalla yksinkertaisella kaavalla aion tänään asiaa sen kummemmin analysoimatta nukkua päiväunet. Lakanat eivät ole valkoiset, enkä ole yksin, mutta päiväunet mahdollistava syy on ihana, pörröpäinen ja toivottavasti parissa päivässä taas oma terve ja energinen itsensä.

Jaa: