Vuosia sitten kirjoitin Evita-lehteen artikkelia kiitollisuudesta. Silloin ajatukseni lähti siitä, että kiitollisuuden ympärille tuntui mielestäni kehittyneen kultti, jossa uskotaan kiitollisuuden olevan vastaus kaikkeen olennaiseen. Se oli mielestäni raivostuttavaa. En ole kovin negatiivinen ihminen ja lausun kiitos monta kertaa päivässä, joten en ymmärtänyt, miten kiitollisuus voisi muuttaa minun elämääni. Uteliaana ihmisenä halusin silti testata kiitollisuuden tietoista harjoittamista – ja samalla tehdä henkilökohtaisesta tutkimusmatkastani osan työtäni lehtijutun muodossa.

Tietoinen kiitollisuus on ollut mielessäni viime aikoina, kun yöimetyksen lopettamisen myötä olen tuntunut kärsivän elämäni pahimmasta hormonikrapulasta. Yöimetyksen ylläpitämät hormonitasot laskivat äkisti ja sillä samalla vauhdilla lasketteli myös mielialani. Suunnittelimme kevään reissuja – paskaa. Mietin tulevia töitä – paskaa. Haaveilimme tulevasta kesästä – paskaa. Se oli tällaiselle peruspositiiviselle muijalle pysäyttävä kokemus. Etenkin kun kaikkien paska-ajatusten keskelläkin muistin edelleen hämärästi, miten onnellinen olen. Mutta vaikka kuinka yritin pinnistää ajatellakseni kivoja asioita, takaraivosta ajatusten päälle tunki ruskeaa mönjää. Nyt alan saada itseni takaisin, mutta kurkistus toiselle puolelle mielenmaisemaa oli hurjaa.

Kuluneiden viikkojen aikana olenkin yrittänyt kiinnittää onnellisten ja ihanien asioiden sijaan huomiota siihen, mistä olen kiitollinen. Kun mieli on musta, on helpompi olla kiitollinen tiskikoneesta kuin miettiä, miten onnelliseksi minut tekevätkään ihana, kauniit ja puhtaat astiat, joita saan tiskikoneesta kaappien hyllyille nostella. Onnellisuusfiilistely tulee minulta normaalisti luonnostaan ja puskematta, mutta nyt olen tietoisesti keskittynyt vain olemaan kiitollinen. Se on helpompaa.

Kun on kiitollinen, onnellisuus seuraa kyllä perästä. Kun haastattelin Evitan juttua varten onnellisuusprofessorina tunnettua psykologian professori Markku Ojasta, hän muistutti, että onnelliset ihmiset ymmärtävät olla kiitollisia. Ja toisinpäin. Kiitollisuus kitkee itsekkyyttä, sillä silloin ihminen ymmärtää, että ei pärjää yksin. Ei kai siis ihme, että olen viime aikaisten pohdintojeni keskellä kirjoittanut tukiverkkojen tärkeydestä ja siitä, miten rakkautta on tasa-arvoinen vanhemmuus.

Mitä kiitollisuus sitten on? Onnellisuusprofessorin mukaan se on täysin vastakkaista vaihtamiselle ja kaupankäynnille. Se on havahtumista siihen, että maailmassa voi olla silkkaa hyvyyttäkin. Puhdas kiitollisuuden kokeminen syntyy siitä, että saa jotain enemmän kuin on odottanut. Mä havahdun siihen tunteeseen usein. Niin usein, että siitä tulee melkein jo positiivinen ongelma. Olen niin paljosta kiitollinen, että välillä tuntuu, ettei näin paljon hyvää voi tapahtua yhdelle ihmiselle, ilman että pian tapahtuu jotain pahaa. Miten olenkaan voinut ansaita kaiken tämän?

Kiitolliset ihmiset pitävät huolta ja arvostavat itseään niin paljon, että pystyvät luovuttamaan arvostusta myös toisille. Tämä on se kaava, jolla mä toivon voivani jakaa eteenpäin saamani hyvän ja kiitollisuuteni siitä. Olikin kamala huomata, miten lyhyessäkin mielialanotkahduksessa kaikki muuttui. Kohtelin itseäni huonosti keskittymättä kuuntelemaan kroppani viestejä. Söin huonosti ja join pannukaupalla kahvia taltuttamattomaan väsymykseeni, vaikka sydän tärisi kofeiinihorkassa. Ja olin huonompi äiti kuin koskaan. Huusin, raivosin ja itkin, vaikka samalla käsitin, että en tahdo käyttäytyä näin ja että tällä tilanne ei ainakaan parane. Minulla ei riittänyt arvostusta jaettavaksi itselleni saati muille.

Psykologian professori Markku Ojasen mukaan kiitollisuutta kokevilla ihmisillä masennusriski on huomattavasti pienempi. Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen taidot -kirjasta taas opin hiljan, että masentunut ihminen ei kykene unelmoimaan. Vaikka masennuksesta tuskin kohdallani voidaan puhua, lyhyt mutta syvä mielialasukellus antoi perspektiiviä siihen, että ei tosiaan oikein jaksa miettiä tulevaa. Eteneminen päivä kerrallaan ei ole vain selviytymismuoto, vaan ainut mahdollinen keino kulkea eteenpäin.

Onneksi kiitollisuutta ei tarvitse vain odottaa saapuvaksi takaisin, vaan sitä voi tietoisesti lisätä itse. Sitten kun siihen on voimia. Opin tämän, kun Evitan jutun kirjoitusprosessin aikana mursin pahasti nilkkani ja voivottelin kohtaloani jalka paketissa. Matka Sri Lankaan peruuntui ja olin liikkumisessani muiden armoilla. Mindfulness-kouluttaja ja erityistason psykoterapeutti Anneli Litovaara kertoi tuolloin häntä haastatellessani, että katkeruus sairastuttaa ihmisiä, joten siitä pitäisi pyrkiä pois. Myönteiset tunteet rauhoittavat ja tasapainottavat hermostoa. Kiitollisuus siis vaikuttaa hänen mukaansa jopa fyysiseen terveyteen. Aikamoinen väite, mutta huomaan sen pätevän itseeni täysin. Fyysinen kuntoni mukailee onnellisuuskäyrääni.

Litovaara muistutti, että kaikkien elämään kuuluu hankaluuksia, mutta silti voi nähdä hyviä asioita. Kun päättää olla enemmän läsnä tilanteissa, huomaa myös monien asioiden olevan hyvin, kaikesta huolimatta. Sen tajusin jo silloin vuosia sitten, ja yhä selkeämmin nyt monia elettyjä vuosia ja kokemuksia myöhemmin. Omaa mieltään voi muokata. Toki itselleni se on helppoa jo siksi, että hiton onnellinen muikkelihan minä olen, viime aikojen odottamattomista mielialasukelluksista huolimatta.

Siksi olen palannut arjen perusasioiden äärelle ja aloittanut taas läsnäoloharjoitukset ihan alkeista. Toisina päivinä tunnen syvää onnea siitä, että saan olla minä, toisina päivinä olen iltaan mennessä kaikkeni antanut. Mutta pikkuhiljaa keho ja mieli alkavat olla hormonisukelluksen jälkeen tasapainossa. Se tuntuu huojentavalta ja kevyeltä kuin oksennustaudin jälkeen. Ai tältä tuntuu normaali olo! Vähän vielä heikottaa, mutta elämä voittaa. Hitto miten kiitollinen voikaan olla siitä, että olo on ihan tavallinen.

Jaa