Me olemme nyt perillä Balilla. Tuntuu levolliselta, että tällä kertaa on aikaa odottaa vielä matkalla haahuilevaa sieluakin saapumaan perille. Ei ole halua tehdä, nähdä ja kokea kaikkea sellaisella tahdilla että hengästyttää. Huomennakin on aikaa. Ja ensi viikolla, ensi kuussa ja keväämmällä.

Nyt on juuri sellainen epätodellinen olo kuin vain voi olla yli vuorokauden matkustamisen jälkeen ja täysin erilaiseen maailmaan saapuvana. Tunnen lämmön ihollani jokaisella ihohuokosella, jota on kuluneina kuukausina haudottu vaatekerrosten alla, mutta viesti ei vielä tavoita sisintä. Että me ihan oikeasti olemme nyt täällä!

On lämmintä, kosteaa, kaunista ja hyväntuoksuista. Yritän painaa niiden kaikkien tuoman mielihyvän tarkasti kehooni, että en vain turru ja unohda olla niistä onnellinen. Ympärillä pursuileva vihreys ja värit saavat sydämen sykähtämään. Valo on erilaista. Pilvisellä säälläkin aurinko on keltaista ja iloista. Liekö se vain oma suomalainen mieleni, mutta minusta Pohjolan auringossa on keskikesälläkin pieni sinisen melankolinen sävy – tieto siitä, että tämä ei ole pysyvää.

Villamme sijaitsee riisipellon laidalla, pienen sivupolun päässä. Taustalle piirtyvät palmupuiden siluetit ja siellä täällä kohoavat talot punatiilisine kattoineen. Taustalla soi tauoton äänimatto ja samalla on ihan hiljaista. En muistanut, että luonnosta voi kuulua näin paljon ääniä. Sirkat sirittävät, sammakot kurnuttavat ja linnut vislailevat sekä säksättävät. Talossa asuu meidän lisäksemme ainakin laumallinen geggoja ja pari aikuisen miehen nyrkin kokoista sammakkoa, joista yksi taitaa asua rappusilla olevassa korissa. Siellä se nököttää ja pyörittelee mulkosilmiään uusille naapureilleen.

Pelloilla kuopsuttelee kanoja ja kukkoja, ja nyt ensimmäisenä aamuna heräsin kukkojen kiekaisuihin. Kaiken keskellä on silti niin hiljaista, että sitä on pakko pysähtyä kuuntelemaan ja ihailemaan.

En tiedä, matkaavatko lasten sielut nopeammin (ja toipuvat aikaerosta vähemmällä tahmalla), mutta he sujahtavat tähän kaikkeen kuin olisimme olleet täällä jo viikkoja. He käyvät suihkussa puolittain taivasalla kuin olisivat aina peseytyneet palmunlehtien alla. Sänkyjen ympärillä leijuvat hyttysverkot tekevät heidän ajatuksissaan sängyistä prinsessasänkyt. Esikoinen huokailee, miten hyvä päätös oli, että tulimme juuri Balille.

Hän taitaa olla ihan oikeassa. Eilen, ensimmäisenä iltanamme täällä, kävimme uimassa villamme pihassa olevassa pienessä uima-altaassa. Lapset ilahtuivat ja yllättyivät, kun minäkin tulin. Se saattoi johtua siitä, että aikaisemmin päivällä heidän ja miehen uidessa minä olin selvittänyt talon nettiyhteyksiä (ei todellakaan toimi, vaikka piti), mutta tunsin myös piston omatunnossa. En minä koskaan Suomessa käy heidän kanssaan uimassa. Ei ole aikaa ja halua käydä hytisemässä kylmissä altaissa ja kaikuvissa pukkareissa. Se on ollut miehen ja lasten oma juttu.

Mutta nyt tilanne on eri. Vesi altaassa on kermaista, vaikka se taitaa lämmitä vain ympäröivän ilman ja auringon teholla. Olemme vain me, eikä uikkareitakaan tarvita. Pulikoimme pitkään pimeän luonnon pitäessä ympärillä konserttiaan. Käännyin kellumaan selälleni ja ylhäällä näkyi tumma trooppinen tähtitaivas. Hassusti kallellaan oleva kuu on ihan keskellä taivaankantta kuin avaruuden napa.

Nukkumaan kävimme ihot iltauinnista viilentyneinä. Pujahdimme valkoisten lakanoiden alle, eikä yökkäreitä tai peittoja tarvittu. Väsy koetti painaa silmäluomiani kiinni, mutta yritin pitää unen vielä loitolla makaillakseni siinä hetkessä ja nauttiakseni vahvana säteilevästä onnesta. Nyt meillä on sitä kaikkein arvokkainta: aikaa. Sielukin ehtii mukaan matkalle.