Sen aisti ennen kuin se kuuli. Sen kuuli ennen kuin se näki. Olen nähnyt monia meriä ja rantoja, mutta koskaan en ole tuntenut niitä näin vahvasti kuin täällä Amedissa, jonne saavuimme eilen.

Kävelimme rannanviertä mutkittelevaa tietä. Ubudin tienvierustojen joogakoulut ovat vaihtuneet Amedin sukelluskouluihin. Snorkkeleiden ja räpylöiden täyttämät putiikit, suloiset kotimajoitukset ja pienet ravintolat täyttävät kapean tien, joka on rakennettu täyteen matalia punatiilikattoisia taloja. Merta ei tielle näkynyt, mutta sen tiesi olevan siellä jossain ihan lähellä. Sade rummutti tiellä velloviin lammikoihin ja hädin tuskin koossa pysyviin sateenvarjoihimme. Kaiken takana kuului kuitenkin jokin vahvempi ja isompi.

Tiedättekö elokuvateatterissa sen efektin, josta tietää suuren – ei ei – jättimäisen pedon olevan lähellä? Basso murisee niin matalalla, että sitä ei kuule, mutta sen tuntee leffateatterin tuoleissa löhöävässä kankussaan. Äänivalli tuntuu huokosissa ja heiluttaa hentoisia ihokarvoja. On pakko pidättää hengitystään aistiakseen paremmin, mikä tuon tunteen aiheuttaa.

Juuri niin kävi siinä tiellä kävellessä. Ensin sen aistivat ihohuokoset. Pian korvat jo kuulivat ihan selvän äänenkin. Matalan ja murisevan, kuin jättimäisen pedon huokailun. Pysähdyimme koko perhe kuuntelemaan. Aistit terävöityivät ja iho veti kananlihalle. Mikä tuo on? Voiko se olla? Onko tuo todella meren ääni?

Päätimme oikaista aution lentopallokentän poikki äänen suuntaan. Maassa lojui roskia ja kentän laidalla olevalla patiolla seisoi yksinäinen mönkijä renkaat vinossa. Siinä luki keltaisilla kirjaimilla police. Selkäytimiin menevä myörintä ja puhina voimistui. Tuntui kuin olisi keskellä leffakohtausta, jossa pitäisi jo tajuta juosta karkuun.

Aidan takana se vihdoin näkyi kaikissa voimissaan. Meri pyöri harmaina vaahtopäinä mustalla hiekkarannalla. Rantaa jatkui molempiin suuntiin silmänkantamattomiin. Tosin kovin pitkälle ei näkynyt, sillä sade ja merestä nouseva usva peittivät näkyvyyden. Taivas oli suolapisaroista sakeana. Rannalla ei ollut muita kuin me, muutama koira ja kanaemo tipuineen. Hullut vastasaapuneet turistit ja säihin tottuneet paikalliset.

Metelin perusteella odotin mereltä isompia aaltoja. Vasta meren seurailu sai ymmärtämään se voiman. Sen virtaukset pyörittivät isoja kiviä kuin keveitä marmorikuulia. Se hengitti raskaasti huokaillen ja nosti hädin tuskin parimetrisen aallon, joka kuitenkin paiskautuessaan rantaan kuulosti monikerroksisen tiilitalon murtumiselta. Mustat kivet pyörivät hietikolla rohisten kuin röpelöinen myllynkivi jättiläisen käsittelyssä.

Olemme olleet saarella yli kuukauden näkemättä merta. Nyt jälleennäkemisen riemussa ei silti tulisi mieleenkään lähteä uimaan. Alan ymmärtää, miksi balilaiset ovat perinteisesti karttaneet merta. Se edustaa heille arvaamatonta demonien valtakuntaa. Vasta Balin löytäneet ulkomaalaiset surffaajat ryhtyivät vapaaehtoisesti lepyttämään ja tanssimaan demonien kanssa. Balin isoimmat aallot ovat toisella puolella saarta, länsirannikolla, mutta Amedin pientenkin aaltojen voiman nähneenä ymmärrän, miksi Balin demonit vievät kokeneitakin surffaajia niin aaltojen ylle kuin alle.

Meren demonien vastapainoksi balilaiset uskovat jumalien asuvan tulivuorilla. Mitä korkeampi vuori, sen varmemmin se on pyhä. Amed on puristuneena meren ja korkeiden vuorien väliin. Vuoret piirtyvät valtavina vihreinä paaseina taivaanrantaan. Korkeimmat huiput ovat pumpulisen usvan peitossa.

Täällä me elelemme nyt reilun viikon, demonien ja jumalten välissä. Öisin voimme kuulla meren hengityksen majapaikkaamme ja aamuisi nähdä päivän nousevan vuorilta. Toivottavasti balanssi pitää.
Jaa: