Toisaalla mua väitetään ylisuorittajamutsiksi, joka on uhrannut minuutensa ja elämänsä äitiydelle kokkaamalla esiliinan helmat porkkanasoseessa kotitekoisia ruokia lapselleen, kantamalla tätä niska vääränä kantovälineissä ja pyykkäämällä kestovaippoja yöt läpeensä.
Toisaalla mä taas olen itsekäs äiti, joka ei välitä lapsensa tarpeista, vaan luuhaa kahviloissa sekä festareilla ja rahaa lapsipolonsakin mukaan niihin. Ja paskuudestaan huolimatta ylenkatsoo ja hiljaa rivien väleissä haukkuu muita mutseja, jotka ovat turvautuneet synnytyksessä epiduraaliin ja pukevat lapsilleen peruskuomat trendikkäiden kantotöppösten sijaan.
Toisaalla Lähiömutsin sanotaan kadottaneen alkuaikojen teränsä ja muuttuneen pehmeän höttöisäksi mammamateriablogiksi, joka ei herätä enää mitään keskustelunaiheita tai mielipiteitä. Toisaalla mua taas torutaan liian kärkkäistä mielipiteistäni ja kuulemma liiaksi perusvanhemmuuden polulta poikkeavasta tavasta olla äiti. Kiroilenkin kuulemma ihan liikaa.
Onkin mielenkiintoista, miten erilailla ihmiset lukevat ja tulkitsevat tekstejäni. Miten he luulevat tuntevansa minut. Miten he kokevat oikeudekseen ja velvollisuudekseen opettaa minut tavoille. Joku lukee vain pätkän postauksen alusta ja viimeisen lauseen, ja tekee niiden perusteella johtopäätöksiä. Piirtävät mielikuvistaan ihmisen, jota en enää itse blogiminäkseni tunnista. Pitävät mua ystävänä, joka innoissaan lähtee kahville ventovieraan lukijan kanssa aina pyydettäessä. Tai toisaalta kusipäänä, jonka kanssa eivät halua joutua yhtä aikaa yleiseen lastenhoitohuoneeseen. Mutta eniten mua ihmetyttää syyllistyminen.
Tuntuu, että teet sitten miten päin vain, kirjoitit mistä vain, aina joku kokee sen henkilökohtaisena vittuiluna ja syyllistyy. Sellaisissakin teksteissä, joissa mä en vain kerta kaikkiaan näe syytä lukijan itkupotkuraivareille. Toki vaikkapa alkusyksyn ruokapostauksessa otin tahallisen riskin ihmettelemällä, miten perheet eivät itselleen ruokaa tehdessä tee ruokaa samalla myös lapsilleen, vaan nostavat purkkiruokien kulutuksella Suomen yhdeksi johtavista lasteneinesruokamaista. Tämä hämmästelyni jaksetaan nostaa aina ja aina uudelleen suu mutrulla esille kommenteissa, kun jostain mun tekemisestä tai tekemättä jättämisestä on tullut paha mieli.
En tiedä, eikö aivoissani joku äitiyslohko ole koskaan aktivoitunut, sillä mä en syyllisty siitä, mitä toiset vanhemmat tekevät tai eivät tee. Mä luen muutamia äitiysblogeja, joissa asiat tehdään ihan toisin kuin meillä. Luen niitä mielenkiinnosta, en hakeakseni asioita, joista tuntea syyllisyyttä tai vaihtoehtoisesti äitiysitsetunnon pönkitystä.
Vaikka en ole täydellinen äiti, koen olevani hyvä äiti, itse asiassa parempi kuin osasin koskaan ajatella olevani. Toki mäkin koen välillä paskamutsifiiliksiä, kun en jaksa keskittyä olemaan lapsen leikeissä läsnä, vaan selailen samalla kännykkällä sähköposteja läpi. Tai kun lapsen kymmenennellä yöheräämiskerralla joudun laskemaan nopeasti kahteenkymmeneen, etten huutaisi epätoivoisena ”nyt saatana nuku”. Mutta en koe niitä fiiliksiä siksi, että joku muu on harjoitellut tietoisesti läsnäolemista lapsensa palikkaleikeissä tai on pää univelasta ja vauvanitkusta sekaisenakin aina tyyni kuin Neitsyt Maria ikonissaan.
Lisäksi mua kummastuttaa tapa, jossa toisia vanhemmuuden valintoja ei ole lupa kertoa ääneen tai ainakaan niitä hehkuttaen ilman että joku kokee paskamutsifiiliksiä, mutta toisin valinneiden on lupa piikitellä vastakkaisen ratkaisun tehneiden tapaa. Mä olen itse tullut vahingossa valinneeksi useammankin sellaisen vanhemmuuden tai äitiyden tavan, jotka kuulemma valitaan vain supermutsipisteitä kalastellakseen.
Ensinnäkin menin synnyttämään ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Mutta siitä pitää olla hissukseen, ettei sille heti synnytyssairaalan ovella epiduraalia huutaneelle tule paha mieli. En saa sanoa, että koin lapseni oikeudeksi syntyä maailmaan ilman pöhnää ja lisäksi halusin myös itse tuntea mitä tapahtuu ja kokea näin säilyttäväni kontrollin kehossani. Sen sijaan saisin kyllä huudella, että minähän otin kaikki puudutteet ja lääkkeet, mitä sai. Että kyllä ovat hulluja nuo, jotka kipua tahtovat ehdoin tahdoin kokea.
Kaikkien taistelutantereiden verisin on kuitenkin imetyssota. Minä täysimetin lastani puolivuotiaaksi, koska se oli mahdollista, mulle mielekästä sekä helpointa ja koska se on luonnollista sekä lapselle parasta. Mutta etenkään jälkimmäistä ei tietenkään voi sanoa ilman, että lisää heti, että korvike on sekin ihan ookoo, eikä tee äidistä paskaa. No tietty se on ookoo eikä tee äidistä paskaa, mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että äidinmaito on lapselle parasta. Mutta hys, niin ei saa sanoa, ettei joku menetä yöuniaan. Sen sijaan saa kyllä kertoa mielipiteensä siitä, miten hulluja ovat äidit, jotka suostuvat uhraamaan puoli vuotta elämästään olemalla lapsen käytettävissä aina vaadittaessa. Että tissitkin säilyy, toisin kuin niillä imettäjillä, joilla ei ole omaa elämää.
Tässä välissä on ehkä syytä muistuttaa, että koskapa lapseni on jo vuodenikäinen, alan pian olla otollista maaperää niille nettihenkilöille, joiden mielestä mun touhuja voi kutsua vapaasti kummallisiksi ja pervoiksi. Taaperoimettäjä!
Tissin ja pullon lisäksi melkein yhtä veristä taistoa käydään myös kestovaippojen ja kertakäyttöisten vaippojen välillä. Meillä käytetään pääsääntöisesti kestovaippoja, eikä siitä voi netissä puhua ilman, että joku ihmettelee näreissään moista hippien keulimista maailman parantamisellaan. Sen sijaan saisi sanoa, että ei ainakaan ole edes miettinyt moisien rättien käyttämistä, koska mieluummin käyttää pyykkikoneen päälle napauttamiseen käytetyn ajan villiin sekstailuun miehen kanssa. Ja suurin osa jengistä vain hymistelisi, ettei kertakäyttövaipan käyttäjälle tulisi paha mieli.
Ja sitten se kotiruoka. On jännä, että kun sanoo tekevänsä lapsensa ruuat suurimmaksi osaksi itse käyttäen siihen ehkä noin tunnin viikossa (nykyään toki syödään pääsääntöisesti ihan samaa ruokaa, joten extratunteja ei tule), on heti supermutsipisteitä kalasteleva äitipolo, joka on kadottanut minuutensa mutsilandiaan. Mä olen jopa lukenut jostain netin syövereistä tapani tehdä kotiruokaa lapselleni olevan ääriratkaisu ja ääri-ideologia. Kotiruuan puolesta puhumisen sijaan saisi kyllä reteenä huudella, että meillä syödään vain eineksiä, kun on muutakin tekemistä kuin höyryttää bataattia. Heti saisi virtuaalista nyökyttelyä ja olalle taputtelua osakseen.
Ja jos ihmettelee, miten Suomessa syötetään lapsille niin paljon eineksiä vanhempien syödessä edes suhteellisen tuoretta ruokaa, on suvaitsematon syyllistäjä. Mutta sitä saisi kyllä ihmetellä, miten jotkut supermutsipisteitä kotiruokaa tekemällä kalastelevat vanhemmat eivät tajua, että soseuttamista mukavampaa on iltaisin ottaa suklaarasia ja rötväillä sohvalla. Ja taas hymisteltäisiin virtuaalisesti ja ilkkuen naurettaisiin ihmisille, jotka tahtovat tehdä jotain niinkin kummallista kuin valmistaa lapsiensa ruuat itse.
Sama pätee myös esimerkiksi perhepetiin, kantamiseen, lapsen vaatteiden luomupuuvillaan, myrkyttömiin leluihin ja lapsen ihonhoitoon ekotuottein. Niistä puhuessaan pitäisi muistaa kertoa, että tämä on vain meidän tapa ja että jokainen muukin tapa on ihan yhtä hyvä. Ettei vain jollain mielensäpahoittajalla tule känkkäränkkä. Silloin tällöin blogin kuviin kannattaakin hivuttaa myös se muovihärpäkelelu ja Bepanthen-purtelo, että joku voi sitten parantaa pahaa oloaan naljailemalla anonyymina kommenteissa, että mistäs puusta tuo lelu on valmistettu ja kuinkas luomuekohippiä tuo rasva on.
Hämmennyksen kliimaksin koin ehkä tarjotessani juttuideaa erääseen perhelehteen. Siitä kyllä tykättiin, mutta terävin kärki olisi pitänyt hioa pois, ettei kukaan lukijoista vain syyllistyisi tai tuntisi jutun luettuaan huonommuutta.
Miksi ihmisillä, eritoten äideillä, on niin suuri taipumus syyllistyä muiden, tuiki tuntemattomienkin, tekemisistä? Miksi heidän äitiysitsetuntonsa on niin alhaalla, että pahaa mieltä oikein hakemalla haetaan muiden ihmisten sivulauseista? Miksi kaikkien lukijoiden tarkoituksena ei olekaan blogeissa viihtyminen vaan sen sijaan pakonomainen ahdistuminen? Ja onko tämä vain nettimaailmassa korostuva piirre, vai onko tuolla kaduilla rattaissa lapsiaan lykkivistä äideistä 87 prosenttia sitä mieltä, että kun joku tuntematon mutsi Herttoniemestä antaa lapselleen ruokajuoman lasisesta nokkamukista, on siitä aiheellista syyllistyä ja kokea paskamutsifiiliksiä, koska oma lapsi juo muovisesta nokkamukista?
No maailma on just tommonen, kuin kuvailit. Aina joku vetää herneen nenään ja välillä koko herneenpalon. Mutta jatka siltin samaan linjaan elämistä ja blogiin kirjoittamista. Itse olen vakilukijasi ja en ole koskaan herneillyt, pidän blogistasi ja kirjoitustyylistäsi. Kiitos sinulle arkeni piristämisestä! T: 7v., 6v. ja 3kk tyttöjen äiti
Oot kirjottanu sanoiksi sen mitä oon ajatellut jo ennen äitiyttä äitiydestä.oli sen verran loistava teksti että jaoin omalla Facebook seinällä että omassa lähi piirissä ihmiset vois tajuta miettii miks esim. Me kestoillaan tai haluan lapselle Sophie the giraffen ja oma tekemiä leluja Brion tai Ficher Pricen sijaan.Kaikki ei voi olla samanlaisia ja kaikki ei pidä samoja asioita tärkeinä,MUTTA miksi siitä loukkaantua jos toinen ei ajattele samoin kuin itse ajattelee.
Mä luulen, että noi syyllistymisen tunteet liittyy jotenkin siihen mitä itse haluaisi tehdä tai minkä tietäisi olevan ihan hyvää juttu, mutta jostain syystä ei jaksa/osaa/pysty/halua toteuttamaan. Vaikka nyt kestovaipat. Kaikki tietää mitkä jätemäärät kertakäyttövaipoista syntyy ja kuinka paljon kemikaaleja niissä on, mutta kaikki ei kuitenkaan käytä vauvallaan kestovaippoja. Että josko ne tunteet syntyisi siitä, mitä omassa idealistisessa maailmassa haluaisi myös tehdä mutta ei kuitenkaan tee? Täydellinen sauma ottaa nokkiinsa siitä että joku muu yltää siihen omaan ideaaliin. t. toinen mutsi samasta lähiöstä
Amen. Mutta hei, hämmennän soppaa – aika ihmeellinen tämä maailma kun jokainen meidän tekemisemme on poliittinen kannanotto jonkun asian puolesta.
Ja sitten toisekseen, kyllähän sitä väkisinkin vähän syyllistyy, toisaalta se pienehkö syyllisyydentunto on hyvä juttu, sillä kuka muuten aina jaksaisi ”tehdä parhaansa” noiden välillä ihmishirviöiksi heittäytyvien termiittien eteen?
Kiitos hyvasta kirjoituksesta! Olen itse kokenut juuri samanlaista kritiikkia blogissani (vaikka eri asioista kirjoitankin) ja ihmetellyt sita miten ihmiset eivat tunnu tajuavan etta blogi on kuitenkin yleensa hyvin omakohtainen tilitys eika sen tarkoitus olekaan miellyttaa kaikkia. Yksinkertaisinta on jattaa blogi lukematta jos se ei miellyta, turha siita on lahtea kauheaa kritiikkisotaa vetamaan. Arvostan rehellista otettasi blogissasi ja vaikka kaikkien asioiden kanssa en olisikaan samaa mielta, arvostan sinun kantaasi ja annan asian olla. Jatka hyvaa tyota! 🙂 Isot halit Sydneysta, T. Maria
Vitsi että harmittaa sun puolesta nää ahdistujat ja syyllistyjät. Mun mielestä sä olet todella avoimesti ja rehellisesti kertonut aina, ettei äitiys todellakaan ole helppoa ja ruusuilla tanssimista koko ajan, en käsitä mistä ja miksi ihmiset tahallaan lietsoo itselleen pahan mielen. Vannoutunut lukija pitää peukkuja pystyssä ja seuraa lähiöperhettä jatkossakin mielenkiinnolla. Kiitos upeasta blogista!
Mä luulen että mulla on vastaus valmiina.
Ihminen on ohjelmoitu siihen, että tullessaan vanhemmaksi hänelle tulee samalla valtava menettämisen pelko. Oman lapsen menettäminen on pahina, mitä henkisesti terveelle ihmiselle voi käydä.
Joudumme kukin taholamme kasvattamaan lapsemme tässä menettämisen mahdollisuuden aiheuttamassa epävarmuudessa. Se on kuluttava tilanne, ja silloin tarvitaan optimismia ja hieman fanaattisuutta. Kaiken, pienenkin valinnan takana on menettämisen pelko. Jos ostan kaupasta d2-vitamiinia ja luen lehdestä kuukauden päästä, että d3-vitamiini on nykytiedon valossa parempi, koen syyllisyyttä. Itseäni suojellakseni joudun uskottelemaan itselleni, että valintani ovat oikeita ja hyviä. Mutta välillä varmuus järkkyy. Kuten tuossa, kun näen puistossa naapurin antavan maitoa lasipullosta ( onkohan se sittenkin parempaa).
Tässä kohtaa itse kullekin käy se, mistä kirjoititkin. Että oman pahan olon ja epävarmuuden lievittämiseksi oma haparoiva äitiys heijastetaan itsestä pois. Omat pelot projisoidaan toisiin. Se on ihmisen suojamekanismi.
Ehkä tämän ymmärtäminen tekee nettihyökkäyksistä hieman siedettävämpiä, vaikka ne eivät ole fiksua käytöstä.
T. Nuppu
Mun mielestä sun teksteistä ei saa sellasta kuvaa, että ajattelisit ”minä teen näin ja muu on väärin”. 🙂 Minä itse syön kaupan valmiita hedelmäsoseita (ruokasoseita en ole maistanut), mutta en niitä välttämättä lapselleni antaisi. Kuitenkaan en kritisoisi niitä, jotka kaupan soseita antaa. Missä sun mielestä menee raja, milloin et enää imettäisi lasta? Mun mielestä toi vuosi ei oo yhtään paha, mutta esimerkiksi eskarilaisen imettäminen on asia mitä en itse missään tapauksessa harrastaisi…
Kiitos erittäin hyvästä ja puhuttelevasta kirjoituksesta! Älä koskaan ikinä muutu 🙂
Hei!
Kiitos ihanasta tekstistä!
Pohdiskelin samoja juttuja aikaisemmin, tosin ehkä toisin päin. Koin olevani superhuono mutsi koska poikani käyttää kertakäyttövaippoja, syö satunnaisesti edelleen purkkiruokaa eikä aina edes juo nokkamukista, ikää nyt yli 1,5v. Toisten lähipiirini äitien lapset oppivat aina puhumaan ja kävelemään aikaisemmin ja kohta varmaan kuivaksikin, meillä käydään satunnaisesti potalla. Ja kyllä, selailen nettiä ja puhelinta kotosalla enkä aina keskity poikani puuhiin ja leikkeihin. Siitä huolimatta poikani on minulle RAKAS! Ja todellaakaan en omien töideni lisäksi jaksaisi kestovaipparumbaa, kahdesti päivässä valmistettuja luomuvihannesruokia ja lähes vuoden ikään jatkunutta imetystä niin kuin lähipiirissäni. Siitä huolimatta tiedän nyt, että olen pojalleni ainoa ja paras mahdollinen äiti.
Hienosti kirjoitettu. Itsekin edelleen ihmettelen sitä miten kapeakatseisia toiset ovat edelleen, kun nähdään toisella tavoin tehdyt asiat heti viallisiksi. Ja toisaalta paskamutsi-kortin vetäminen pakasta kovin kevyin perustein on todella ikävää ja aivan turhaa. Hyvä äiti voi olla niin monella eri tavalla.
– ja vielä aivan asiayhteyteen liittymätön seikka: Kylläpä sinussa ja Minimessä on hurjan paljon samaa näköä 🙂
Meillä ei vielä ole lapsia, mutta olen miettinyt samaa ruokajuttua. Meillä ei syödä eineksiä ja teen koirallekin itse puolet sen ravinnosta – miksi ihmeessä lapseni söisi huonommin kuin koirani? Mä en näe ruuan valmistamista alusta alkaen itse isona tai aikaavievänä asiana enkä siksi ymmärrä, miten jollain ei aika ruuanvalmistukseen riitä.
MUTTA. Mä en (näin lapsettomanakin) nuku lähellekään tarpeeksi, ikinä. Tiedostan, että se on tosi väärin mua itseäni kohtaan ja puheissani pidän unta tärkeänä – en vain tule eläneeksi puheitteni mukaan. Eli en osaa priorisoida unta korkealle. Siksi ymmärrän, ettei joku muu osaa priorisoida ruokaa samalla tavoin kuin minä (mutta osaa löytää aikaa unelle). Tai tee muitakaan valintoja kuten minä. Enkä mä onnistu aina toimimaan parhaalla tietämälläni tavalla.
Joo, välillä ihmettelen, miten maailmassa riittää niin paljon herneitä. Kiva kuulla, että sinunlaisesi konkarimutsikin lukee mun jorinoitani!
Mie teen hyvin hyvin paljon eri tavalla asioita ku sie mutta luen juuri sen takia tätä blogia koska teet ne eri tavalla. Mulla suoraan sanottuna kiinnostaa lukea miten eri tavalla jotku elää ku ite. Silti se helpotus että vaikka tuon keinot on erit nii silti joskus on niitä huonoja päiviä kuten kaikilla ihmisillä. Joskus tulee sellasiaki juttuja vastaa mitä voi soveltaa omaan elämään. Ihmiset joskus unohtaa että se mikä sopii toiselle ei aina sovi toiselle.
Itse en ole kovin syyllistyvää sorttia, tai sanotaanko etten lainkaan syyllistyvää, en tiedä johtuuko se siitä, että itsetunto on kohdillaan, koen meidän tehneet parhaat valinnat oman lapsen kanssa ja sen lisäksi että koen niiden olevan hyviä ja käytännöllisiä juttuja meille, niin ympäristökin saattaa kiittää.
Mut voisin kuvitella, että omista jutuistani varmaan jotkut joskus syyllistyykin, vaikkei olisi mitään tarkoitusta todellakaan ketään syyllistää. Tai ainakin syyllistymiseltä haisevia kommentteja olen saanut esim. facebookissa johonkin synnytysaiheisiin vaikkapa. Mut en välitä niistä. Joskus olen miettinyt että onko se sitten jotain epävarmuutta omista valinnoista vai ehkä jopa sitä että toinen pohjimmiltaan pitää jotain mun tekemää oikeana muttei silti itse tee vai mitä, mutta en jaksa enää vaivata päätäni asialla.
Ihan ihme ettei joistain vaihtoehdoista voi puhua neutraalisti. Tai siis niistä itse puhuu neutraalisti ja muina miehinä, mutta ne tunnutaan välillä vastaanotettavan jonain brassailuna tms.
Voi ystävä rakas. Ekan kersan kanssa sitä on niin vereslihalla joka suuntaan. Se äitiysitsetunnon pieraiseminen on vaikea juttu kun informaatiota on niin törkeän paljon ja oamt resurssit rajalliset. Kukaan ei koskaan vahingossakaan sano, että sähän hienosti pärjäät.
First world problems. Mutsit riitelee luomusoseista koska ne voi. Meidän länsimaisten kermaperseiden ei enää tartte keskittyä lapsen hengissäpitämiseen tai polion jälkihoitoon, vaan meillä on varaa hifistellä tehosekoittimilla ja PUL-harsoilla (whatever) ja sit homma karkaa ihan lillukanvarsiin, jos ei ole tarkkana. Ja kukas nyt mammalomalla olis. 😉
Ps. ei epiduraalista mitään pöhnää tuu, höperö. 😀
Niin se vaan on, että jos toiselle kumartaa toiselle pyllistää.. Eli joka tapauksessa joku on erimieltä ja saattaa ottaa asiasta itteensä.. Äitiys on herkkä aihe etenkin esikoisensa kanssa vauva-arkea opetteleville, varmaan myös sen takia että aina vois asiat tehdä paremmin, ja olla hiukan parempi äiti ja parempi ihminen… Äitiyttä ei voi suorittaa niin kuin koulua tai töitä, vaan jokainen tekee sitä persoonallaan, siksi muiden on helppo arvostella ja toisaalta kenenkään on vaikeaa mitata äidin hyvyyttä… Loppujen lopuksi jokainen äiti on lapselleen paras =)
Voi, mä tykkään Brionkin tuotteista – etenkin vedettävät puuleluklassikot on ihania niin ja junarata tietty! Ja Ficher Pricen 70-80 -luvun muovihärpättimiä, kuten parkkitaloa ja kassakonetta, himoisen niin paljon kuin se on normaaliuden rajoissa ymmärrettävää lähes kolmekymppiselle muijalle haha!
Tässä on varmasti ainakin osisa keissejä perää. Mä toivoisin, että kunhan lapsella vain on asiat mallillaan, vanhemmat voisivat iloisen uteliaina ja mielenkiinnolla kuunnella muiden vanhempien tapoja tehdä asioita. Miettiä ja oppia, että hei toi vois ollakin hyvä juttu tai pohtia, että no ei ainakaan meillä toimisi. Sen kummallisen kyräilyn sijaan. Mä menisin mielelläni esimerkiksi vanhempia täynnä olevaan leikkipuistoon aistit avoimina, mutta jotenkin heti portilla selkä menee kyyryyn kaikesta siitä kyräilystä.
Joo. Ai vaihdot vauvasi vaipan käyttäen vasenta kättäsi, selvä vasuri siis. Ja juu, tuskinpa sitä ilman syyllisyydentuntoja mutsisavottaa pystyisi läpi kahlaamaan. Kunhan niitä ei vaan repisi muiden tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.
Sosiaalisessa todellisuudessa ei ole sellaista asiaa kuin ”neutraali valinta”. Jokainen valinta sisältää arvolatauksen. Toisenlaiset valinnat kielivät toisenlaisista arvoista, joka taas koetaan helposti uhkaksi.
Ei ole sellaista asiaa, josta en syyllistyisi ja josta en olisi kateellinen. En rajoita taipumuksiani ainoastaan nettimaailmaan, mutta en välttämättä tuo aina julki, että taas meni yönet kun koin itseni niin paskaksi. Esimerkiksi monet noista sun luettelemistasi asioista on sellaisia, joista tunnen välittömästi syyllisyyden piston, koska tahtoisin itse toimia samoin. En sitä vaan tee, koska en jaksa tai pysty. Mutta se on mun moka, ei sun, joten ei mene jakeluun, miksi vetäisin siitä herneet sulle.
Mä otan mielelläni vastaan rakentavan kritiikin, mutta toivoisin, ettei kukaan syyllistyisi syyttä suotta. Jos tuntee tekevänsä kaiken niin hyvin kuin kykenee ja lapsikin voi mainiosti, on mielesteäni ihan turha kuluttaa aikaansa kakistelemalla toisin valinneiden ratkaisuja, jos sielläkin suunnassa lapsi voi hyvin. Koska itse uskon valintoihini, toki niistä henkilökohtaisessa blogissani myös kirjoitan. Tahdon ehkä välillä kirjoitusillani herätellä, mutta en missään nimessä syyllistää.
Mä kirjotin just vähän aikaan sit blogiini pitkän tekstin koskien imetystä taisiis sitäkun se ei onnistunu eritoten siihen liittyvää paskamutsifiilistä ja syyllisyyttä! Mutta ei se oo kenenkään muun vika et tunnen näin, ei todellakaan. Eikä mulla oo mitään syytä tai tarvetta raivota niille joilla se onnistuu.
Tiia tossa kirjottikin et äitiys on herkkä aihe ja allekirjotan täysin vaikken ois ennen lapsen syntymää uskonutkaan et voi tuntea näin vahvasti epäonnistuneensa ja että muiden ”onnistuminen” lisää sitä epäonnistumisen tunnetta. höh ompa typerää 🙁
Yritin jo aiemmin kirjoittaa kommenttia, jos se tuli perille nin tätä ei tarvitse postata. En huomannut lukiko kommentin jätön jälkeen, että julkaistaan hyväksynnän jälkeen. Mutta siis piti ihan myöntää, että tunsin piikin ihollani kun kuukausia sitten luin ruokapostauksesi. Olen niin yllättynyt siitä kuinka paljon valintoja äitiys tuo tullessaan ja samalla kuinka paljon niistä valinnoista yritetään tehdä äitien puolesta asettamalla suosituksia ja antamalla välillä tosi mustavalkoisia ohjeistuksia. Niin sitä kokee syyllisyyttä vaikka tekisi miten ja kirjoitettua tekstiä kun lukee on vaikea tietää millä ”äänensävyllä” asioita tarkoitetaan. Pidän todella paljon postauksistasi joissa kirjoitat miltä eri äitihommat tuntuu ja miten ne olet kokenut. Itse olen tehnyt juuri niitä helppoja valintoja ja monia valintoja lapsi on tehnyt puolestani, vaikka olisin päättänyt mitä. Me varmaan nukutaan ikuisesti perhepedissä ja soseet ei enää uppoa niin kotiruokaa aletaan kyhäämään. Olen juuri sellainen joka istuu illalla syömässä suklaata sohvalla mielummin kuin keittää porkkanaa jonka hankala ruokailija tyttöni kuitenkin sylkee suustaan.
Itse en uskalla kirjoittaa joistain aiheista ollenkaan blogiini sillä pelkään tiettyjen aiheiden aiheuttavan toisen maailmansodan. 🙂
Tunnustan ekan lapsen saatuani, 19vnä sanoneeni ääneen tuttavalle (joka teki ruuat itse lapselleen) jotenkin sillain että eikö ole varaa ostaa lastenruokia. Kuuden vuoden jälkeem se edelleen Hävettää mua 😀
Kolmosen aloittaessa kiinteät, ostin blenderin ja pieniä pakastusrasioita.
Kakkoselle oli pakko tehdä itse ruuat, ainoa sopiva purkkiruoka oli ekokaupan riisi+kurpitsamössö.
Eka söi eniten purkkiruokaa, koska elämä oli selviytymistaistelua 1v3kk ikäerolla (en ikinä lähtis siihen enää!).
Minun lapseni on kestoillut päiväkodissa koska yksikään kertis ei ollut sopiva allergikolle, oli kyllä molo otsassa toisinaan öisin kun pyykkäsin koulun jälkeen-ennenkuin opetin miehen pesemään niitä vaippoja.
Perhepeti koska aita oli matalin, kantoliinat koska lapsi huusi rattaissa 9 ekaa kuukautta.
Jnejnejne.
On meillä ollut tutti, kolmosta olen imettänyt pisimpään, kannoin eilen kertiksiä kotiin ja purkkiruokia sillä mies on huomisen lasten kanssa keskenään.
Mutta en kykene syyllistymään juuri mistään lastenhoitojutuista, ihan hyviä ihmisenalkuja noista näyttää kasvaneen meidän tavoilla ja seurassa.
Kiitos kivoista sanoistasi. Välillä olen joutunut lukemaan jonkun pahaa mieltä aiheuttaneen postaukseni useaan kertaan läpi löytämättä silti syytä, miksi joku on siitä pahoittanut mielensä. Välillä syy on löytynty siitä, että en taida olla mikään loistavin ironiaseppä, sillä ironiaksi tarkoitetut juttunikin otetaan tosissaan. Yleensä syy kuitenkin löytyy siitä, että teksti on luettu harppoen ja vain paloja sieltä täältä lukien. Mitäs kirjoitan tällaisia megolomaanisen kokoisia postauksia, joita kukaan ei jaka ajatuksella lukea alusta loppuun haha!
Ja sitten ihmetellään, että MIKSI blogista tulee hajuton ja mauton kun joka mielipiteeseen tulee joku itkemään ja toinen vittuilemaan. Voisin alkaa pitämään sellaisia äitibloggauskursseja kansanopistossa, sillä alan olemaan itse aika zen kaiken sen kanssa mitä mutsiblogikommenttiboksista voikaan löytyä. Toisaalta suurin osa hyvää keskustelua herättävistä teksteistä karsiutuu nykyään automaattisesti pois vain sen takia, ettei ole aikaa vahtia mikä tappelu blogissa milloinkin on menossa. paras oli, kun jouduin perhekerhossa lainaamaan toiselta mutsilta nettikännyä, et tarkistan tuliko angry birds rasvoista tappelu. TOKI TULI.
Mutta niin se vain on, että kaikista ei voi tykätä ja yleensä sellaiselle ”voisit olla mun bestis” bloggarille moni ihan suuttuu jos se toimiikin eritavoin kuin luulee. Tekee ruokaa ite tai käyttää vihaisia lintuja käsirasvana.
Joillakin elämä nyt vaan on sitä, että jossain mutsipalstoilla arvostellaan toisia mutseja ja vittuillaan blogeissa. Mä en ees jaksa etsiä netistä mielipiteitä mun blogista, koska mua ei oikeastaan ihan hulluna kiinnosta mitä mieltä ihmiset blogistani on. Ainakin bellassa on se hyvä puoli, et mä nään kaikki ip-osoitteet mistä kommentit tulee ja lohdutuksen sanana nimimerkit sari, mari ja kari ovat usein yksi ja sama elämäänsä kyllästynyt terhi jostain kälviältä. Ja ei sille tarvi perustella yhtään mitään.
Tykkäys äitibloggauskursseille =D
Voi, mä tykkään ihan hirveesti sun blogista, jonka loppusyksystä löysin, ja se on ainoita joita jaksan säännöllisesti seurata.
Vaikka teen ite joitakin asioita eri tavalla kuin sinä niin koskaan en ole syyllistänyt tai arvostellut valintojasi taikka omiani. Jokaisen perheen tulisi löytää itselleen se paras tapa elää ja olla. Jos toisten valinnoista vetää herneen nokkaan niin arvostelijan on syytä kurkata peiliin ja pohtia missä vika. Mutta tälläistä tämä täällä hyvinvointivaltiossa on, taitaa olla tekemisen puute ihmisillä. Mä annan piutpaut arvostelijoille ja teen juurikin niin kuin parhaaksi näen.
Oot ihan supermutsi, sen hyvässä merkityksessä ja välität ja rakastat lastasi kybällä ja siitä on ihana lukea.
Jatka samaan malliin. Luen blogiasi juuri sen vuoksi, että haluan tietää miten muissa vauvaperheissä elämä sujuu. Jonkun jo mainitsema huono äiti-itsetunto ja pätemisen tarve on jotenkin hankalasti ymmärrettävä asia tällaisille opi- ja sovella tarvittaessa omaan käyttöön äideille.
Hassua, miten äidit usein kuvittelee, että lapsen hoito on kuin lopullisten päätösten kilpajuoksu. Mulla ainakin oli kestovaippakausi, mutta rikkinäisten öiden vuoksi on menossa kertiskausi, ei vaan jaksa. Samoin päivinä, jolloin päähän sattuu ja silmissä vilkkuu, pakkasesta sulatettava kotiruoka muuttuu taskulämpimäksi purkkiruuaksi ilman kovinkaan suuria omantunnontuskia.
Loistavia kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Ja hyvä kirjoitus muutenkin.
Olen ylpeä siitä, että opin kestovaippahommiin ja innostunut soseiden keittelijä. Äitiysblogeja luen erityisesti siksi, että niistä saa usein (erityisesti nyt) ajattelemisenaihetta.
Seuraavaksi menen googlettamaan kantotöppösiä 🙂 Kuulostaa asialta, jonka tarvitsen.
Ja jos et kirjottaisi megalomaanisia juttuja, niin seuraavaksi kauhisteltais miten kehtaat väittää voivasi tiivistää äitiyden syvimmän olemuksen ja lapsiperheen arjen kolmeen lauseeseen 😀
🙂 Tulin vielä lisäämään, että voit tulla tänne meidän zenlandiaan yksityiselle mutsibloggausluennolle 😀
Ihanaa, ihanaa, ihanaa. Mä niin komppaan tätä kaikkea. Mun pitää ruveta mun blogissa myös yhtä avoimeksi :)Jos lukihäröisenä äitinä uskaltasin kiirjoittaa, vaikkei osaa. Oli niin parasta luettavaa. Mä imetän edelleen mun 1v 8kk poikaani, ja imetin tytärtänikin pitkään. Jatkuvasti joudun selittelemään sitä. Junassa poika sai hepulin ja väsyi, ja olisin halunnut antaa tissiä, mutta ei kehdannut, mitähän noi muut ajattelee jne.
Itse taas olisin halunnut kaikki kivunlievitykset synnytykseen, kun selkä on romuna ja leikattu kahdesti. Lääkäri totesi ennen synnytystä, etten ehkä selviä vaurioitta tai ainakin se tuskaa on. Mutta halusin ehdottomasti alatiesynnytyksen. Ekalla kerralla kaikki meni hyvin, papereissa luki faktat mun selästä jne. Toisella kerralla paperit oli hukassa ja synnytin pelkällä ilokaasulla. Se oli kammottavaa, ja vihasin lastani hetken. Jälkikäteen, on ihanaa, että tiedän molemmat tavat synnyttä. Ihanaa, että molemmat tuli tuolta alhaalta. Jään lukemaan blogiasi 🙂
Vaihtoehtoja tässä elämässä on loputtomasti ja oma ratkaisu on aina sulle itselles ja lapselle paras. Sinä ja minä ollaan myös parhaimpia äitejä omille lapsillemme.
Kuitenkin tarkoitukseni oli lausua kiitos sinulle. Vauvani on nyt reilun kuukauden ikäinen ja ensimmäinen minulle ja miehelleni. Välillä olen ollut melko syvällä paskaäitiydessäni ja hyvin ahdistunutkin. Joitakin viikkoja sitten löysin blogisi ja minua helpotti lukea, että jollakin toisella on ollut samankaltaisia tuntemuksia ja niistä voi kirjoittaa julkisesti ja humoristisesti. Blogisi lukeminen oikeasti helpotti oloani. Oon ammatiltani terkkari ja silti hormonihöyryissä koin olevani aivan superpaska ja epäonnistunut jo nyt äitinä, suutarin lapsilla ei oo kenkiä vai miten se meni… Kuitenki, kiitos.
Terkuin epiduraalisynnyttäjä, kertakäyttövaippailija, ei täysi-imettäjä ja mitähän lie, mutta silti ihan jees äiti 🙂
Tosi hyvä teksti.
Itsekin huomaa kirjoittaessaan – huomattavasti pienemmälle yleisölle, toki- että täytyy aina muistaa lisätä se ”jokainen perhe tekee tyylillään” tai ”lapset ovat yksilöitä, ei ole patenttiratkaisua”-tyylinen huomautus ettei tule sellaista kuvaa että minä tässä itsekorostan ja odotan Vuoden Äiti-palkintoa.
(Toki aika harvasta asiasta voi sellaisen antaa, kun vauva syö lähinnä lasipurkista ja käyttää kertiksiä… kun ne kestot ei jumalauta pysy sen päällä, ja mä en ihan rehellisesti sanoen jaksa metsästää kasaa uusia kestoja… että haluisko joku ostaa kasan suht vähän käytettyjä Bumgeniuksia?).
Mutta kuitenkin. Omista ratkaisuistaan kertominen edellyttää selvästi vähän itsensä dissaamista.
(Heh heh, mutta se kiihkeä seksihän on hauskempaa siinä pesukoneen päällä – kun siellä on täysi satsi kestovaippoja linkoamassa?).
Anyways, ainakin nyt inspiroit mut tekemään noista jääkaapissa kauan odottaneista palsternakoista jonkun pätevän soseen Pampulalle. Pitää ottaa kirja kauniiseen käteen ja tutkia, mitä niistä nyt oikeasti saa aikaan.
Voi jehna, olipa hyvä teksti. Vaikka en ole äiti enkä vielä siitä hommasta mitään tiedä, niin voin kuvitella kyllä kuinka kärkkäitä sillä aihealueella ollaan neuvomaan toisia.
No enivei, toivon että itse sitten joskus olisin samantyyppinen äippä omille lapsilleni kuin sinä.
Tulipa tosi surullinen olo noista naamakirjaan tulleesta parista epäkypsästä ”kokeneen aikuisen” kommentista.
Kiitos mahtavasta blogista! Aihepiiri ei kosketa elämääni (vielä) millään tavalla, mutta luin silti koko blogihistorian yhdeltä istumalta kun tähän keväällä törmäsin. Erityisen iloinen olen ollut saadessani lukea epiduraalittomuudesta ja soseuttelusta kaltaiseltasi ”ei ihan ääripäähippi” -tyypiltä. Olet mielestäni kertonut ”luomuiluäitiydesta” ihan vain luonnollisena tapana toimia (kuten sen itsekin koen), alleviivaamatta ja tekemättä siitä numeroa. Puhumattakaan, että olisit ketään syyllistänyt.
Jatka samaan malliin!
ps. Olet tosi kaunis ja lapsesi myös 🙂
Minua ärsyttää sellainen hymistelytyyli blogeissa. Että kaikesta pitäisi tehdä mahdollisimman helppoa.
Oikean hikiliikunnan sijaan ostetaan luontaistuotekapseleita ja Äbduuereita ja mennään kotiin syömään suklaata.
Kun ei jaksa edes miettiä, mitä sitä syötäisiin, haetaan jatkuvasti Mäkkäristä sapuskaa.
Kun ei jaksa siivota, vedotaan siihen, että on jotenkin superhienoa asua paskan keskellä, koska on niin zen, että on irroittautunut paskan kahleista jo ajat sitten. Sotku on sotku on sotku.
Jos asunnossamme on ruoantähteitä pitkin tasoja ja lelut kansoittavat lattiaa, reidet höllyvät ja ruoka on haaleaa sontaa, kyse on siitä, että olen LAISKA TYHMÄ JA SAAMATON.
On ihan turhaa lässyttää, että kauhean raskasta on elämä nykyään. Ei millään jaksa, pakko viedä lapsi joka toinen päivä mummolaan ja juoda skumppaa ja katsoa töllöä.
Oma lukunsa tietysti, jos on asiat oikeasti huonosti, lapsi tai puoliso vaikka vakavasti sairas tms.
Syylistyminen johtuu huonosta omatunnosta. Jos valintojensa kanssa olisi sinut, vastakkaiset valinnat eivät suututtaisi.
Oma henkinen selkärankanikin löystyy ajoittain, mutta sitten itseruoskitaan ja lopulta olen onnellisempi.
K
http://www.lily.fi/palsta/ilman-sinua-olen-lyijya
Komppaan Katjaa! First World Problems. 🙂 Tokan kanssa sitä vasta nauttii äitiydestä, ekan kanssa on paniikki että mitä mä oon tekemässä. Mutta toisaalta, onhan sekin kokemus että on ihan paniikissa koko ajan. Elämä on kokonaisvaltaista oppimista, joten kyl se siitä. 🙂 Jotku vaan ottaa sen panikoimisen huonona asiana, vaikka se pitäisi kääntää hyväksi asiaksi.
Sama syyllistymisongelma pätee melkein minkä tahansa mielipiteiden/elämänvalintojen kohdalla.
Offtopiccina mutsiudesta, mutta samalla periaatteella: Itse oli juomatta alkoholia (tippaakaan) viisi vuotta. Se aiheutti jokaisessa vastaantulijassa ihmettelyä, yleensä negatiiviseen sävyyn. Hirveästi piti selitellä, miksi EN JUO. Ja kun ei mulla oikeestaa ollu siihe mitään erikoista syytä, en nyt vaan juonut, piste. Ja ihmiset lähestulkoon suuttuivat, koska mä en juonut ja ne joi. Mitä hittoa oikeesti???
Tämä peilautuu myös Kaukana Espoosta -blogin Sussun kirjoittaman Suomi-tekstin jälkeisessä nettisodassa. Sussu kertoi oman mielipiteensä omassa blogissaan ja sarkastiseen tapaan, niin johan alkoi syyllistyminen joka purkautui mm. kirjoittajaa huoraksi haukkumalla.
Lähiömutsi: En varmasti tule tekemään kaikissa asioissa samoja valintoja äitinä kuin sinä, mutta silti sun blogi on mielenkiintoinen ja nimenomaan sun valinnoista kertova.
Ja en ymmärrä, että jos jonkun blogi vituttaa, ni miksi sitä sitten pitää lukea? Haloo ihmiset.
Pari kommenttia:
Erehdyt, kun väität, että korvike-/kertis-/epiduraaliäiti tai vastaava voisi puhua valinnoistaan vapaasti. Ei voi. Sinä olet havainnut imettäjiin/kestoilijoihin/luomusynnyttäjiin kohdistuvat negatiiviset reaktiot, koska kuulut näihin porukoihin. Kritiikki, joka kohdistuu vastapuoleen menee sinulta ilmeisesti ohi, mutta sitä riittää. Kyseessä on kaksi vastakkaista leiriä, ja molemmat hyökkäävät toistensa kimppuun.
Lisäksi ihmettelet, miksi esimerkiksi kommenttisi siitä, että äidinmaito on lapselle parasta saa korvikemutsin takajaloilleen, ja tulkitset tämän syyllistymiseksi. Siitä voi olla kyse, mutta ei välttämättä. Jotain äitiä voi ainoastaan ärsyttää epäkohtelias käytöksesi. Valaisen esimerkillä: useimmat meistä ovat sitä mieltä, että turvattu talous on parempi asia kuin velkaantuminen. Laukoisitko päin naamaa asuntovelkansa kanssa pinnistelevälle tuttavallesi, että ”Velaton asunto on aina paras vaihtoehto.” Onhan se. Mutta on epäkohteliasta ja -huomaavaista sanoa se pienituloiselle asuntovelalliselle ääneen, niin totta kuin se olisikin. Tai: ”Vakituinen työ voittaa aina työttömyyden.” Ihmettelisitkö, jos työtön ystäväsi pahoittaisi mielensä kommentista?
Se, että jokin asia pitää paikkansa tai perustuu faktaan ei missään tilanteessa tarkoita, että niitä faktoja pitäisi laukoa ajattelematta, miltä se tuntuu paikallaolijoista. Harkittuasi asiaa myös sen korvikemutsin kannalta voit edelleen haluta tuoda esiin imetyksen hyvät puolet ja ylivertaisuuden. Tee se kuitenkin tietoisesti ottaen huomioon, että sanoillasi on vaikutus kuulijoihisi eikä se aina ole rationaalinen.
Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi, toivottaa lapsiaan pitkään imettänyt, yhdelle heistä korviketta syöttänyt, enimmäkseen kertakäyttövaippoja mutta myös kestoja käyttänyt kolmen lapsen äiti, joka ei huutanut sairaalan ovella epiduraalia, mutta päätyi kivunlievitykseen jokaisessa synnytyksessään.
Mäkin oon yllättynyt siitä miten paljon sitä itse vaikeneekaan muiden äitien seurassa, jos itsellä on onnistunut joku asia ja toisilla ei. Tavallaan olisi kivaa hehkuttaa sitä, jos vaikka imetys on onnistunut ja lapsi kasvaa hyvin, mutta ei sitä uskalla kun pelkää että toiset loukkaantuu. Kauheen varovaisia me äidit taidetaan toisiamme kohtaan kasvokkain olla, mutta sitten netissä puretaan turhautumiamme anonyymisti? Mutta mulle ja varmasti valtaosalle nämä bloggailut on kyllä loistavaa vertaistukea, että jatka samaan malliin!
Mä olin näissä vauvajutuissa kymmenen vuotta sitten viimeiksi ja on tässä onneksi jotain muutosta välissä tapahtunut 🙂 Kestovaipat ei ole enää NIIN ihmeellinen asia, silloin tuntui ihan oikeasti että on itse ihan sairas kun lapsellaan moisia käyttää. Nykyään ei tarvi ihan niin kuiskaamalla myöntää asiaa, asenteet on vähän menneet eteenpäin. Tai sitten mä vaan suodatan verkkokalvojen ohi kaikki liian kärkkäät 😉
Mä en jaksanut (kerinnyt oikeestaan, kun vauva herännee ihan pian), mutta haluan myöntää syyllistyneeni, kun luin sun imetyspostauksia. Mutta se johtuu siitä herkästä tilasta, jossa olin kun imetys ei kaikesta yrittämisestä huolimatta onnistunut. Luin sen kirjoituksia yöllisistä pumppaussessioista ja mietin, oisko munkin pitänyt kuitenkin yrittää enemmän. Vauva on kohta vuoden ja edelleen pieleen mennyt imetys on herkkä kohta, mutta nyt en enää syyllisty. Tein parhaani ja hyvin tuo poika on kasvanut korvikkeellakin. Oishan se rintamaito varmasti ollut parempaa, mutta minkäs teet kun maitoa ei irtoa ja vasta kolmen viikon ikäinen poikanikin sen jo tiesi alkaen huutamaan naama punaisena kun äiti otti rinnan esille.
Pointtina siis se, että ainakin osa syyllistymisestä voi olla sitä, kun on halunnut tehdä jotain (imettää, käyttää kestoja, tehdä kaikki ruuat ite), mutta olosuhteiden pakosta tai omasta jaksamisesta johtuen se ei onnistunutkaan. Mutta jatka sinä kirjoittamista omaan tyylisi 🙂
komppaan toista samanmoista. 10 vuotta sitten joutui puolustelemaan kestojen, nykyään kertsien käyttöä 😀
mulla ois tähän juttuun paljonkin sanottavaa mut ei ehi. oon niin paras mutsi kato että asetan lapset blogikommentoinnin edelle 😀
ps. sun blogin lukeminen kännyllä on ihan pillusta, koska toi taustakuva on niin raskas. saisitko jotain mobiiliversiota asetettua? kännyn takia toi sanavahvistus on sieltä samasta paikasta…
Loistava kirjoitus, ja ah niin aiheellinen jokaisen omassa mutsilandiassa!
Juurikin näistä syistä en jaksa/viitsi jutella tai vaihtaa kokemuksia ko. asioista muiden mutsien kanssa, ellei sitten ole jotain neuvoja kysyttävänä, eikä niitä yleensä ole, koska google tietää kumminkin ;D
En jaksa arvosteluja, hifistelyjä, syyllisyyttä yms, kun itse tiedän tehneeni omat valinnat ja olen niihin tyytyväinen.
Näin meillä:
-Imetys alusta 10kk asti / pullomaito + korvike
-Purkkiruoka / oma tekoiset vihannessoseet
-Kestot / kertikset
-Vieressä nukkuminen / vaunuihin nukuttaminen / pinnasänky jokusen kuukauden.
Edelleen jatketaan samalla linjalla, kaikkea voi kokeilla ja todeta itselle parhaat vaihtoehdot 🙂 Yritän olla eko, mutten kovinkaan luomu ja välillä taas kaikkea siltä väliltä.
Ja komppaan myös kirjoittajaa, joka mainitsi first world problems! Välillä tuntuu että koko vanhemmuus-skene on flipannut ihan totaalisesti 😉
Terv. Mutsi eri lähiöstä ja poitsu nollaysi.
Hyvä teksti. 🙂 Mahtaakohan mulla olla joku suodatin tota syyllistymistä vastaan, kun en itse pahemmin koe syyllistyväni mistään. Tai sitten mä olen vaan niin supermutsi. Hah. Totta on, että tämän toisen kanssa äitiys on ollut helpompaa suuremmilta osin ja sitä osaa oikeasti jo suodattaa mitä näkee, kokee ja kuulee (+hormonit on tainnut jo alkaa tasaantua). Silti en kyllä äitiysblogia alkaisi kirjottaa, sehän on kuin heittäisi itsensä susille. 😀 Hatunnosto siis sinulle!
En luomuile aktiivisesti, en käytä kestovaippoja, ostan purkkiruokaa enkä omista esim. kantoliinaa. Ja silti, tästä kaikesta huolimatta nautin blogisi lukemisesta valtavasti! Saan siitä ajatuksia omaan arkeen, työstettäväksi ja tuumailtavaksi. Vähänkö olisi tylsää jos kaikki olisikin samasta muotista! Kyllä maailmaan mahtuu 🙂
Joku tuolla jo aiheesta mainitsikin mutta ensimmäisen lapsen kohdalla tarve ”tehdä oikein” oli valtava, jokaisella vastaantulijalla on oma mielipiteensä ja sataprosenttisesti oikea tapa tehdä asioita ja ne kyllä kaadetaan uuden äidin niskaan. Uskoisin että tästä epävarmuudesta kumpuaa se tarve kritisoida muiden tekemisiä, ei olla varmoja omasta itsestä vaan syyllistytään kun ei osatakaan olla maailman täydellisin äiti. Kakkosen kohdalla ollaan jo viisaampia 😉
Anu + pojat 3,5v. ja 9kk
Minä en lue blogeja, koska ne eivät kiinnosta minua. Lähiömutsi on kuitenkin poikkeus, joka vahvistaa tämän säännön. Sinulla on sana hallussa, ajatukset osuvat monesti yksiin omieni kanssa, ja lisäksi kuvat (ja kuvattavat myös :)) ovat kauniita.
En toimi kaikissa asioissa samalla tavalla — meillä kertistellään ja käytetään tavisrasvoja noin esimerkiksi. Eikä meillä edes kantoreppuilla, koska tyyppi ei repussa viihdy, vaan tahtoo vaunuihin. Mutta mitä sitten? Kukin tekee omat valintansa (tai sitten pikkuihminen tekee ne äitinsä puolesta), mitä se keneltäkään on pois miten muut toimivat.
Jatka samaan malliin, on aina päivänpiristys kun löytää täältä uuden postauksen! 🙂
Jos asuisin lähempänä, voisin vaikka haluta kanssasi (trendikkäälle latte)kahville (mitenkään siis olettamatta että sinä haluaisit anonyymin blogilukijan seuraa ;)), meitä yhdistää aika moni asia. Mutta siellä leikkipuistossa tuskin törmäisimme, koska minäkin kammoan massiivisia äitilapsijoukkoja. Onneksi asun maalla, eikä niitä leikkipuistoja kohtuullisella etäisyydellä edes ole. Kieroutunut lapsi tästä vauvasta varmaan kasvaa, kun ei pääse karsinaan muiden vertaistensa kanssa 😉
puhut asiaa! multa onkin mennyt ihan ohi toi blogiisi kohdistuva kritiikki kun en lue kommentteja. en tajua, kenellä edes on aikaa kommentoida kaikkia maailman mammablogeja…
koko tässä äitihommassa mä oon ihmetellyt tosi paljon tuota syyllistymistä. inhoan myös hyvä äiti -pisteitä ja paska mutsi -sanontaa. päätin etukäteen olla kantamatta huonoa omaatuntoa mistään. ja aikalailla oon onnistunutkin. synnytys oli karsee, kaikki dropit tarvittiin ja lopuksi leikkaus, enkä muistele kokemusta ilolla. imetyskin vaihtui aika pian korvikkeeseen. so what! ei mennyt a-suunnitelman mukaan, joten otettiin sitten ihan hyvä b-plan käyttöön. en todellakaan koe niistä syyllisyyttä, eikä se todellakaan estä mua iloitsemasta siitä, että joku toinen on onnistunut. päinvastoin, ihana on ollut lukea sinun kokemuksistasi!
liittyyköhän toi syyllistyminen muuten meidän sukupolven naisten kontrollintarpeeseen…
jatka omalla linjallasi, mukavaa kevättalvea!
Blogisi on aivan mahtava! On ihana lukea samanhenkisiä ajatuksia. Mä olen jopa uskaltautunut (tai tehnyt sen virheen), että jos näin raskausaikana olen selkeästi tuonut omat mielipiteeni esiin, en syyllistämällä muita, vaan silkasta oikeudesta omaan mielipiteeseeni asiassa kuin asiassa. Esikoisen la on näinä päivinä ja en, en sitten millään suostu ottamaan pöhnä-epiä tai muutakaan lääkkeellistä (mielestäni haitallista) kivunlievitystä. Tähän on valmistauduttu, on kurssiteltu, luettu, on valittu maailman ihanin doula mukaan synnytykseen. Muistakin mainitsemistasi aiheista olen ottanut selvää, lukenut, kyseenalaistanut ja etsinyt tietoa. Koska se on minulle tärkeää. Jollekin toiselle joku muu. En silti koe, että minun – tai todellakaan sinunkaan – pitäisi olla hiljaa asioista, jotka koen minulle ja syntyvälle lapselleni tärkeiksi. Et maininnut rokotuksia, usko pois, niihin negatiivisesti suuntautuminen vasta hyvät ”väittelyt” ja kieroonkatsomiset saakin aikaan 🙂
Ihmiset syyllistävät tai katsovat kieroon paljolti varmasti sen vuoksi etteivät he tiedä asian toista puolta. Suomessa neuvola ja muut viralliset kanavat suotavat valtavirtaneuvoja, jotka eivät todellakaan tarkoita ultimaattista totuutta kaikille tai ole missään nimessä sopivia kaikille. Itse esimerkiksi olen kokenut neuvolan täytenä ajanhukkana johtuen th:n tietämättömyydestä. Jos tekee jotakin erilailla altistaa itsensä vapaaksi riistaksi kommentoinnille. Yritetään silti pitää pää pystyssä, kertoa omista valinnoista avoimesti. Ehkä siellä on joku joka saa niistä itselleen lisätietoa. Keskustelu on aina hyvästä ja mielipiteet sallittuja.
Keep it up!
ps. aion kailottaa kovaan ääneen kokemuksestani mikäli synnytys menee luonnonmukaisesti kuten suunniteltu. Ennen kuin joku muistuttaa, niin kerron olevani hyvin tietoinen siitä, että joskus lääkkeille on paikkansa (pitkittynyt avautumisvaihe etc), mutta tuntemukset voi kohdata voimaannuttavina ja valmentaa itsensä henkisesti siihen, että ne vahvistavat naista loppuelämän ajaksi. Puhumattakaan niistä lääkkeiden haitoista:)
Lisäyksenä tosin, että jos asian ilmaisee että ”koin lapseni oikeudeksi syntyä ilman pöhnää” niin ei tartte välttämättä olla edes kovin herkkänahkainen mutsi, että tulee tänne kertomaan kuinka oma lapsi on syntynyt ihan skarppina (no, niin skarppina kuin ne avaruusmatkustajat nyt maailmaan sappuu) puudutuksista huolimatta ja kuinka tutkitusti oikeanlaisella kivunlievityksellä on hyvät puolensa. Että sanavalinnoilla voi saada paljon aikaan.
Samoja syyllistymisasioita olen itsekin miettinyt. Välillä tuntuu ihan mahdottomalta puhua meidän arjesta mainitsematta esim. imetystä tai kestoilua ja sitten tuntuu, että se vastapuoli ottaa jonain brassailuna ne kommentit. Varmasti noiden puolustelukommenttien takana on huono omatunto. Me kertisteltiin vauvan kanssa ekat pari kuukautta silleen, että ehkä joka toinen päivä meni yksi kestovaippa, vaikka aikomuksena olikin käyttää pelkkiä kestoja. Huomasin syyllistyväni ja ahdistuvani asiasta, mutta eipä se muuta vaatinut kuin vaippavaraston täydennystä ja vähän opettelua ja siirryttiinkin kestoihin sitten, kun kävin vielä syyllistämässä itseäni lisää ottamalla selvää kauanko kertakäyttövaipalla kestää maatua. Voi niitä omia toimintatapojaan muuttaa, jos tuntuu, että jokin valinta ei sittenkään ole se paras. Ahdistaa, kun joka asiaan pitää lisätä disclaimerit, että niin siis jokainen perhe tekee niin kuin parhaaksi näkee ja ihan yhtä hyvä on toinenkin tapa. Kun eihän se ole yhtä hyvä. En kai minä tekisi näitä valintoja, jos ne ei mielestäni olisi niitä parhaita valintoja. Paljon helpommalla pääsisin kertistelemällä ja korvikkeella ja purkkiruuilla, mutta minun mielestäni ne ei ole yhtä hyviä valintoja. Sitäkään ei tietysti saisi ääneen sanoa, kun joku syyllistyy. Toki on lieventäviä asianhaaroja, jos on vaikka kaksoset tai neljä alle 3-vuotiasta (niin kuin uusimmassa Vauva-lehdessä), niin varmasti se purkkiruoka on ihan tarpeellinen arjen helpottaja. Mäkin välillä syötän lapselleni purkkiruokaa, kutsunkin sitä laiskan äidin ruuaksi, koska on mulla siitäkin vähän huono omatunto, mutta joskus laiskottaa ja kun suurin osa ruuasta on kuitenkin muuta, niin en jaksa siitä suuremmin syyllistyä.
Hih! Katja, mä oon ihan luullu, jotta se kuuluisa syntymähumala on juurikin epiduraalista johtuvaa…!
Pyh ja pah mielensäpahoittajille! Kukin kroolaa äitiyden meressä tavallaan.. Kiitos blogistasi, sitä on ilo seurata 🙂
Blogisi on ihana ja luen sitä säännöllisesti vaikka en varmaan koskaan itse edes halua lasta. Joku sinussa ja tavassasi kirjoittaa ja tehdä asioita on vain todella mukaansa tempaavaa 🙂 Älä välitä muiden kommenteista vaan jatka samalla tyylillä kuin tähänkin asti. Miksi maailmassa muka pitäisi olla vain yksi ”oikea” tapa tehdä asioita? Tapoja ja tyylejä on just niin monta kuin ihmisiäkin.
<3
Ihan pakko kommentoida tähän vähän tuosta synnytyksestä off-topicina: synnytys voi olla hyvinkin voimauttava kokemus, vaikka siinä käytettäisiinkin lääkkeellistä kivunlievitystä (näin myös itselläni), mutta toisaalta se voi olla karmea, repivä, tuskainen ja todella helvetillinen kokemus, joka suorastaan traumatisoi (heitä myös lähipiirissä), jollei _liiallista_ kipua ole voitu lääkitä. Tottakai synnytyksen kokeminen voi olla myös kaikkea siltä väliltä. Kuitenkin on hienoa, että kipulääkitykseen on kaikissa sairaaloissa MAHDOLLISUUS, vaikka etukäteen suunnittelisi synnytyksen sujuvan täysin ilman kivunlievitystä.
Minä en ajattele kivun jalostavan ihmistä, vaan on mielestäni ”armollinen” käytäntö lääkitä kipua, kun sitä voidaan turvallisesti tehdä (en jaksa tästä alkaa väittelemään). Suhtaudun asiaan vähän samoin kuin saattohoidon kipulääkitykseen, onhan se kuolema luonnollinen asia, mutta miksi se täytyisi kärsiä helvetillisten kipujen saattelemana.
Ja sitten, voi varmasti tulla vähän ihmettelyä omille ajatuksillesi/niiden kritisoimista, jos itse esität kivunlievityksen ”pöhnä-epinä”, eli niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Silloin saattaa olla vika myös muualla kuin niissä ”mielensäpahoittajissa”. Tsemppiä synnytykseen, toivottavasti kokemus on toivomasilainen. 🙂
Mistähän saataisiin lisää kunnioitusta toista ihmisiä ja hänen valintojansa kohtaan? Tämä netti ei ole ainakaan oikea paikka hakea sitä; tavalliset ihmiset tuntuvat käyttäytyvän tavattoman typerästi toisinaan, ja sosiaalisten vihjeiden puutteen takia on helppo esimerkiksi tulkita toisen kirjoitus niin kuin itselle parhaiten sopii.
Eipä kai kovin moni syyllisty (harmistu tms.) siitä, että joku kertoo omista toimistaan. Sen sijaan muiden tekemisten ihmettely (”miksi joku ei tee niin kuin me tehdään”) on se, mikä saa veren kiehumaan. Se ei ole syyllistymistä, vaan ihan puhtaasti ärtymystä siitä, että joku hieman ojentavaan sävyyn ihmettelee asiaa, josta ei välttämättä mitään ymmärrä, jos oma tilanne on erilainen.
Esimerkiksi mä menen tasan sieltä, missä aita on matalin, koska yöunet jää helposti tuntiin, kahteen. Mua ei haittaa, että muut soseuttaa ja käy värikylvyissä. Sen sijaan räjähdys seuraa vaikkapa siitä, että joku kaverini tulee mulle kertomaan, että kannattais tarjota kurkku-raejuusto-avokadososetta, ei se oo ku blenderiin vaan nopeesti ja sillä valmista. Tässä on just se pointti. Normaali minäni tekisi tuon huomaamatta, mutta tässä elämäntilanteessa en pese edes hampaitani joka päivä.
No vaikkapa siksi, että lapsen saatuasi voit olla niin koomassa, että kaikki entisen elämän elementit voi pitkäksi aikaa unohtaa. En ikinä syönyt eineksiä ennen kuin mammalomalla. Kyse ei aina ole osaamisesta tai tahtomisesta, joskus rajat vaan tulee vastaan.
Äidit on julmin ihmisryhmä mitä tiedän.. Sen sijaan että tuettais auttettais ja vertailtais kokemuksia haukutaan ihmetellään ja pyöritellään silmiä. Teit niin täi näin se ei kelpaa tietyille äideille. Jos imetät lastasi olet niinkun jo sanottu uppoutunut äitiyteen ja unohtanut omat tarpeet, jos et taas imetä olet kylmä äiti joka ajattelee vaan omia tarpeita.. Ja sama pätee kaikkeen niihin neljää kuumaan aiheeseen joka tuntuu herättävän kummallisen paljon tunteita. Imetys-korvikkeet kantaminen-vaunut perhepeti-omasänky itsetehdyt soseet-kaupan ruuat.
Annetaanko kaikkien tehdä omat valinnat jotka varmasti ovat parhaimmat omalle lapselle ja jätetään lähiömutsi rauhaan, joka kertoo omasta elämästään ja tavastaan olla omalle pikkuselle äiti. Hänellä tuskin bloggaajana on tarkoitus arvostella muita.
Kiitos muuten mahtavasta blogistasi 🙂 !
Juuri näin, riippuu mistä leiristä asioita tarkastelee. Lisäksi samaan aikaan tapahtuu varmasti tuota syyllistymistä kuin syyllistämistäkin.. Kyse onkin pitkälti siitä tyylistä, millä asioita ilmaisee. Monet kommentit pitävät kuitenkin lähtökohtaisesti sisällään tietyn arvolatauksen ja toisten arvottamisen. Kaikesta ei tarvitse vetää hernettä nenään ihan samalla tavalla kuin jokainen voi myös miettiä, miten asiansa ilmaisee. Erityisesti kun kyseessä ovat monelle todella herkät asiat. Ihmiset, äidit, perheet ja lapset ovat kaikki erilaisia, se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä ole edes mahdollista toiselle (esim. tuon kivunlievityksen suhteen). Siksi kaikki mustavalkoisuus näissä asioissa on vaarallista.
No joo, toi pöhnäkommentti on erinomainen esimerkki ymmärtämättömyydestä ja muiden ratkaisujen kritisoinnista. On hyvä juttu, ettet pöhnää tarvinnut. Moni kuitenkin tarvitsee ja moni jopa arvaa sen etukäteen. Itse toivoin kuolevani, koska kipu oli niin järkyttävä ja kroppani tärisi kuin epilepsiakohtauksessa ja tajunta heikkeni. Edelleen päästän pari valittua lausetta, kun joku kertoo, että olisin saanut hommasta enemmän irti ilman huumehia.
Menettämisen pelon tunnen kyllä luissani ja syvällä, mutta tuo syyllisyys-namiska ei tosiaan itselläni ole mennyt päälle. Siksi kai näitä on välillä vähän hankala ymmärtää. Mutta koitan muistaa tämän, kun seuraavaksi pahan olo heijastetaan Lähiömutsin kommenttilootaan.
Kiva, että sellaista kuvaa ei tule, sillä se ei ole tarkoitus.
Mä en osaa vastata, missä ikäpisteessä en enää imettäisi lasta. Kai sitten kun siltä musta tai lapsesta tuntuu. Aika näyttää, koska tuo hetki on. Mulla ei oo enää niin kiirettä saada rintojani takaisin vain itselleni, kuten alussa välillä oli, kun nyt maidontulon vähentymisen myötä fiilis ja tuntuma on sekä kropassa että päässä melkein kuin silloin, kun ei imetä.
Ihana kommentti. Kun näin sitä toivoisi ihmisten ajattelevan. Että jos omassa mielestään on lapselleen paras mahdollinen äiti, niin se varmasti myös on. Kun siitä seuraa yleensä myös se, että silloin eivät tuntemattoman mutsin tarinat heidän perheensä vauva-arjesta, tavoista ja syistä valintojen takana ala vituttaa. Ja se olis ihan kiva se, kun Lähiömutsin tarkoitus on kuitenkin viihdyttää, ei vituttaa.
Tiedätkö mun on kerrottava salaisuus: postauksen kuvat ovat pari vuotta vanhoja! En halunnut tähän postaukseen lapseni kuvia, mutta kappas, tuoreita kuvaSARJOJA musta yksinään ilman miniposeeraajaa ei ole. Tarttis tehdä jotain haha!
Jatka samaan malliin. Blogisi on ihana ja tykkään tyylistäsi elää ja kirjoittaa!
Jokainen on äiti omalla tavallaan ja paras mahdollinen omalle lapselleen. Sen kun jokainen meistä muistaisi eikä muiden tekemisistä ja sanomisista jaksaisi pahoittaa mieltään.
Unijuttu osu ja uppos. Mun uudenvuoden tärkein lupaus oli nukkua enemmän. En ole onnistunut vielä pitämään lupausta ainoanakaan yönä. Vaikka kuinka tiedän tarvitsevani unta. Kolme tuntia yöunia lisää joka päivä ja ehkä tuo anonyymin mainitsema koomakin joskus loppuisi.
Tää kommentti vois olla mun kirjoittama, sillä ajattelen blogin lukijana ihan samalla tavalla. Mutta mulla ei vaan ole yhtä suloista murretta hihi!
Eilen jäi kirjoittamatta (koska kirjoitin tabletilla peiton alla ja piti suoriutua nopeasti, ettei lapsi herää), että kiitos tästä blogista!
Mulle jää näistä teksteistä päällimmäisenä voimallinen olo. Oot kertonut niin reippaasti omasta hyvästä lapsuuden kasvatuksesta ja nyt tästä omasta äitiydestä, että käyn täältä hakemassa tsemppiä. ”Kun lähiömutsi onnistuu, niin ehkä mäkin”.
-Nuppu
Tuttuja fiiliksiä. Blogissani mä kerron meidän arjesta vaippoineen, reppuineen ja univelkoineen, koska ne lukee, joita kiinnostaa, ja ne ei lue, joita ei kiinnosta. Mutta sanotaan nyt vaikka äitikerhossa (vai mitä ne on, en tiedä, kun en käy), jossa on tuntemattia mutseja, en ikinä uskaltaisi vaikka kestovaipoista puhua. Ettei joku vaan ottaisi brassailuna, ekohippikummajaisen leijumisena.
”Syylistyminen johtuu huonosta omatunnosta. Jos valintojensa kanssa olisi sinut, vastakkaiset valinnat eivät suututtaisi. ”
Aamen!
Mä taas ajattelin seuraavaksi baariin eksyessäni tilata brikallisen epiduraalia, mutta dämet! Mutta joo, nimenomaan länsimaisen ihmisen ongelmiahan nämä on. Kun multa joku kysyy, miksi esimerkiksi olen vegetaristi, käytän lapsellani kestovaippoja tai pyrin kukkaronnyörien sallimissa määrissä ostamaan luomua, vastaan, että koska se on mahdollista. Ja niistä mahdollisuuksistahan se soppa sitten syntyy.
Jokainen äiti ei ole lapselleen paras, mutta toivoisin, että olisi. Mä näkisin ton paljon käytetyn lauseen ehkä enemmänkin niin, että jos koet olevasi hyvä äiti, sitä varmasti oletkin – olivat valintasi sitten mitä tahansa.
On totta, että neutraalia valintaa ei ole. Mutta jos kokee oman valintansa oikeaksi, ei toisenlaisen valinnan ja arvon pitäisi tuntua uhalta.
Rehti ja hyvä kommentti, kiitos siitä.
Pitääkin joskus ehtiessään käydä kaivamassa tekstisi esille ja lukea se. Mä en jotekin koskaan edes ehtinyt pelätä, että imetys ei onnistuisi, sillä en ollut vielä edes ehtinyt käsitellä raskautta sekä ajatusta lapsesta valmiiksi, kun Minime päätti syntyä ennenaikaisesti raskausviikolla 34. Siinä heitettiinkin suoraan pelkoon lapsen terveydestä menettämisestä, ja oli vain iloinen ylläri, että rinnat siinä sivussa toimivat niinkuin pitikin.
Oma kokemukseni on, että äidit kaipaavat toistensa seuraa ja tukea. Lasten kasvattaminen vaatii paljon energiaa, työtä ja tietoakin ja minulla on aika kova tarve kerääntyä johonkin laumaan, jossa naisia on. Vaikka sitten verkossa.
Joskus olen kyllä pohtinut sitä, että onhan se tottakin tietyssä mielessä, mitä anonyymi kirjoitit. Äitiys tekee ”pedoksi”. Äidinrakkaushan on ainakin tietyssä määrin oman jälkikasvun puolustamista ja varjelemista ja siinä on näitä leijonaemojuttuja, että tartutaan vaikka kurkkuun kiinni sitä, joka tekee omalle jälkikasvulle pahaa. Jussi Halla-ahon sanoin ”en voi kuvitella sellaista hirmutekoa, jota en lasteni vuoksi tekisi”. Aika hurjan kuuloistahan tämä perimmiltään on.
Ristiriita tulee omasta mielestäni (kun tätä joskus olen pohdiskellut) siitä, että toisaalta yhteiskunta odottaakin tätä äideiltä ja isiltä: oletetaan, että vanhemmat puolustavat omia lapsiaan ja pitävät heistä huolen, ja ovat valmiita tekemään kaikkensa lastensa eteen. Muutenhan lapset otetaan jopa huostaan. Toisaalta onhan se vähän pelottavakin ajatus, että olemme ikäänkuin ”ohjelmoidut” puolustamaan omia geenejä, melko itsekkäästi.
Sen sijaan eri mieltä olen siitä, että vanhemmat osaisivat tehdä parhaat mahdolliset valinnat omalle lapselleen. Jos kasvatuksen tavoitteena on lapsen hyvä itsetunto, fyysinen ja psyykkinen terveys ja hyvä tunteiden hallinta, niin siinä tapahtuu vanhemmilla mitättömiä ja valtaviakin virhevalintoja.
-Nuppu
Aika pitkälti näin.
Veisin asian vielä pidemmälle niin, että alkaisimme seuraavaksi ymmärtää ja tukea näitäkin äitejä, jotka älähtävät ja syyllistyvät. Hehän ovat heikoilla. Tässä omat kokemukseni ovat, että naisten ymmärrys loppuu ja rettelöintiin vastataan samalla mitalla.
Vaikka älähtävää koiraa voi olla kuormittavaa tukea ja auttaa, niin se olisi ehkä erityisen tärkeää.
-Nuppu
Joo, se ruokapostaus oli ainut kerta, kun kokeilin, että mitäs tapahtuu, jos vähän herättelen. Ja ainoaksi kokeiluksi on jäänyt, vaikka blogini ulkopuolellekin – ties kuinka syvälle – levinneen sodan lisäksi sain kirjoituksesta ja suomalaisen tavan kyseenalaistamisesta myös kiitosta.
Nyt kun näitä kommentteja on tässä lukenut, alkaa musta tuntua, että just se, että ei koe tarvetta syyllistymiseen kertoo siitä, että kaikki on just ja parhain päin – oli ne omat tavat mutseilla sitten mitä vain.
Hihi joo! Jos tällainen kylmiltään mutsilandiaan paiskattu entinen oman napansa tutkiskelija kykenee lopulta olemaan ihan hyvä äiti – parempi kuin olisi itse voinut ikinä uskoa– aika moni muukin kykenee pääsemään siihen samaan fiilikseen!
Aikamoisen bloggaripanssarin olen itselleni jo onnistunut luomaan kommenttien osalta. Mutta välillä se ryske panssariin vaan alkaa väsyttää. Mä luulen, että huutelun jaksaisi paremmin, jos bloggamisesta saisi palkkaa. Tällä hetkellä tämä on kuitenkin vain mun harrastus, joten tuntuu välillä kohtuuttomalta isuta öitä koneella vastaanottamassa toisten maailmantuskaa.
Täytyy nyt kuitenkin vielä nostaa esille tuo postauksessakin painottama asia, että pääsääntöisesti Lähiömutsin kommentoijat vievät keskustelua eteenpäin ja ovat hyvin asiallisia. Joskus hyvät kommentit ovat saaneet mut muuttamaan mieltäni jostain asiasta, josta juuri bloggasin.
Mutta kun sitten on se toinenkin puoli, joka saa aikaiseksi sen, että todellakin välillä tekeekin mieli kirjoittaa vain söpöistä vaatteista ja kivoista leluista. Eikä siinä mitään, mä tykkään söpistä vaatteista (kunhan eivät ole ällösöpöjä) ja kivoista leluista.
Ja koska aina voi oppia uutta ja zen ei tekisi ollenkaan pahaa, mä niin tuun sun mutsibloggausluennolle!
Ihana kommentti, kiitos! Olen samaa mieltä, että jos herne on nenässä, pitäisi mennä tutkailemaan miten päin ja miksi se herne sinne nenään on mennyt.
Joo, opi- ja sovella tarvittaessa omaan käyttöön -lukija mäkin olen stalkatessani muita vanhemmuusblogeja. Tai sitten ihan vaan puhtaasta mielenkiinnosta toisenlaisia ajatuksia ja tapoja kohtaan -lukija.
Ai saakeli, että mä nauroin tolle sun vikalle riville hihihihi!
Kiva että jäät langoille! Omassa synnytyksesäni olikin kyse just siitä, että mulle oli mahdollista synnyttää ilman lääketieteellistä kivunlievitystä. Kaikille ei ole. Aika hurjaa, että selkävikaisena vedit homman (haluamattasi) ilokaasulla läpi, huh!
Kiitos kauniista sanoistasi! Terkkari lukijana, nyt tuli paineita!
Kakkavaipanlinkous-seksi, ihan selvää materiaalia uudeksi pikku kakkonen -seksiksi!
Näiden sanavalintojen kanssa pitää tosiaan kikkailla kovin. Mä koin lapseni oikeudeksi syntyä ilman pöhnää kun on vain oma kokemukseni ja ajatukseni asiasta, eikä sama kuin se, jos sanoisin, että en ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pakerra lapsiaan maailmaan jooga-asennossa laulaen (mä olin kontillaan ja karjuin, ihan selvennykseksi). Mutta silti ensimmäinen lause nähdään juuri niin kuin itse halutaan. Ja tietenkin lukija voi ja saa mun puolesta tulla kertomaan kommenttina nuo kirjoittamasi asiat, sehän on ihan asiallinen kommentti.
Oho, aikamoinen kunniamaininta tuo viimeinen lauseesi. Jestas!
Olipas hyvä kirjoitus! Näinhän se vaan on! Keep on going 🙂
No joo, ne kommentit voi jättää omaan arvoonsa, älä sinä toki sure mun tai niiden kommentin jättäneiden puolesta.
Aikamoista, että täysin mutsilandian ulkopuolisena luit koko blogin läpi! Mä itsekin olen kokenut kertoneeni perheeni valinoista luonnollisena tapana elää ja olla, tekemättä niistä numeroa. Tässä postauksessa nuo ”luomummat” mutseilun tavat toki nostin jakkaralle. Kiva kuulla, että jollekin ne ovat avautuneet sillä tavalla kuin olen tarkoittanutkin.
Kiitos ps:istä hihi!
Mä olin järkyttynyt, kun tajusin sen hymistelyn olevan näemmä valloilaan myös vanhemmuutta käsittelevissä lehdissä.
Mä luulen, että tuo sun lause ”Jos valintojensa kanssa olisi sinut, vastakkaiset valinnat eivät suututtaisi.”, on syy siihen, miksi mun aivoissa ei ole tilaa muiden touhuista aiheutuvalle syyllistymiselle.
Mun läheinen ystävä ei juo, koska ei vaan halua dokata, jao olen myös huomannut, että ihmiset närkästyvät moisesta juomattomuudesta. Hämmentävää.
Mä en tiedä Kaukana Espoosta blogia, mutta kertoo kyllä kommenttien laadusta jotain, jos argumentointi on kirjoittajan huoraksi haukkumista. Täytyy taas muistuttaa, että kuten postauksessa sanoin, onneksi suurin osa Lähiömutsin kommentoijista vie keskustelua eteenpäin rakentavasti kommentoiden ja tarvittaessa siististi väitellen.
Mä niin toivoisin, että kukaan ei kokisi mun edustavan mitään leiriä, vaan ihan vain omaa blogiminääni.
On varmasti totta, että minulta menee ohi toiseen suuntaan sinkoilevaa kritiikkiä. Ja onhan se selvää, että sitä tulee. Henkilökohtainen fiilikseni vain on, että jos esimerkiksi imetys on rullannut kuten pitääkin alun hankaluuksista huolimatta, siitä ei saa julkisesti olla iloinen, ettei jollekin tule paha mieli. Voi olla vain tuntumaani kun väitän, että imetyksen epäonnistumisesta taas voisi helpommin kertoa ilman, että jollekin se känkkis tulee.
Mä en ole koskaan aikaisemmin blogissani sanonut äidinmaidon olevan parasta lapselle, vaikka väite itse totta onkin. Nyt tässä postauksen esimerkissä koin olelliseksi sen faktan alleviivata tarkoituksellisesti, jotta koko homman ajatus menisi perille.
Synnytyksen kivunlievityksessä taasen olen kertonut vain omista kokemuksistani ja tuntemuksistani. Halusin itse kokea synntyksen ilman lääkkeetöntä kivunlievitystä, koska siihen kykenin ja koska se oli mahdollista. Tämä yhden synnyttäneen naisen tarina ei tietenkään tarkoita sitä, että mä kuvittelisin, että se olisi kaikille mahdollista tai että kaikki siihen edes haluaisivat kyetä. Tässä postauksessa jouduin asetella tapani pahaa-aavistamattoman epiduraalin kanssa vastakkain, että homman idea menisi läpi ilman kiertelyä ja kaartelua.
Jos mun pitäisi herkkien asioiden kohdalla miettiä, miten asiani ilmaisen toisin kuin nyt, bloggaus olisi mahdotonta. Mä kun vähän vahingossa ryhdyin bloggaamaan genrestä, jossa jokainen asia on näemmä herkkä jos ei kipeäkin. Ja kun blogissa on tapana kertoa omista ajatuksistaan ja elämänvalinnoistaan, en mä oikein voisi jatkaa bloggaamista, sillä en tiedä, millä muulla tavalla kertoisin arjestamme kuin kertomalla arjestamme.
Mä en surffaa vauvapalstoilla kuin jos niille vahingossa jotain googlettaessani päädyn. Mitään mutsiblogiakaan en seurannut ennen kuin oman ihmetykseni purkamiseksi perustin Lähiömutsin. Siksi mulle tuli yllätyksenä, miten repivää kommentointia ja vittuilua toiset äidit voivat toisille sanoa. Ja toisaalta se, miten helposti loukkaannutaan. Siksi tunnistan hyvinkin tuon tilanteesi, kun ei uskalla omia ehkä harvojakin onnistumisen tunteita kertoa. Mä olin jotekin kuvitellut, että siinä samalla kun puistossa antaa muppelolleen keinussa vauhtia, olisi kiva keskustella arjen valinnoista muiden mutsien kanssa vähän kuin small talkkina. Mutta jestas, nykyään pelkään niitä puistoja.
Olisi ehkä helpompaa suodattaa verkkokalvojen ohi liian kärkkäät, jos ei hyvän bloggaajatavan mukaisesti joutuisi vastaamaan henkilökohtaisesti niihin kärkkäisiin viesteihin.
Wandebe: Mobiiliversio on ollut alusta lähtien asennettuna, taustakuva on kevyt ja mun puhelimella kyllä pelittää. Nyt en siis osaa auttaa.
Eiku nyt valehtelin! http://www.mutsiavautuu.com/2012/01/seireeni-nimelta-tutteli.html Tässä postauksessa sanon äidinmaidon sisältävän korvikkeen tapaan kaikki mitä vauva tarvitsee, mutta vielä enemmän. Kyseisessä postauksessa siis itse taistelin Tutteli-seireenin kutsua vastaan ja tsemppasin itseäni jatkamaan imetys-pumppaus -rulijanssia. Onneksi, hyvinhän siinä sitten lopulta kävi.
Olen kokenut syyllistymistä, hommattiin kestot ja aloin tehdä ruokia itse. Se meni sillä ohi 🙂
Minusta.on ihanaa kun voi valita eikä ole (enää) pakkoja mihinkään. Ja voi sanoa että ei se vaippashown pyöritys ole kiva aina-sitten pidetään taukoa.
Tai joskus se parin eri ruuan valmistus oikeasti on liian raskasta ja sitten mennään sinne lastenruokahyllylle sen myöten mitä muna/maito/vilja/nauta/possu-allergikko voi syödä.
Nyt keskityn syyllistymään pääasiassa siihen että kaverit alkaa valmistua ammatteihin ja mulla on ”vaan” kolme lasta-seuraava työstettävä ongelma..
Voi apua Tiina, tarkoitatko sä siis tätä postausta http://www.mutsiavautuu.com/2012/01/seireeni-nimelta-tutteli.html ? Jos niin tässä on nyt hyvä esimerkki siitä, että en todellakaan tätä kirjoittaessani olisi voinut kuvitellakaan, että joku mun Tutteli-seireeniä vastaan taistelustani syyllistyy. Olin itse niin rikki ja väsynyt tuolloin.
Ja kun meidän tilannekin oli ihan eri. Mulla onnekseni maitoa tuli, monen kuukauden ajan jopa yli Minimen tarpeiden. Pumppasin aluksi siksi, että ennenaikaisena syntynyt vauva ei alkuun jaksanut rinnalta maitoaan syödä. Siinä että sä olisit kiduttanut itseäsi moisella pumppu-imetysyritys -helvetillä, ei olisi ollut mitään järkeä. Tuskinpa se itsensä piinaaminen ja niiden jo entuudestaan vähien yöunien vetäminen olemattomiin olisi tuonut asiaan mitään parannusta, jos maitoa ei vain tule.
Minäkin luen kännyllä ja ei oo mobiiliversiota tästä blogista.
Oisko täs nyt taas joku omppupuhelimen ja nokialaisen tms ero? Kävin palauttamassa mobiiliversion asetuksista oletusmallin päälle, kun mä olin itse niihin jotain kikkaillut. Toimisko nyt?
Siellä toisessa lähiössä on hyvä ja leppoisa meininki. Voi ku näin olis kaikilla. Sitten ehkä uskaltaisi tosiaan jutella muina naisina näistä arjen valinnoista ja metkuista muiden vanhempien kanssa.
Taas kerran otit esiin asian, jota olen pyöritellyt mielessäni. Tällä viikolla etsin tietoa matkarattaista tulevaa matkaa varten ja eksyin tuntemattomaan äitiblogiin, jossa kirjoittaja pohti matkaratteiden ostoa bugaboo-vaunujensa lisäksi. Kommenttiosio pursui syyllistyneitä äitejä, joiden sappinesteellä valellut kommentit näinkin viattomaan aiheeseen saivat mun hormonien herkistämän mielen ihan apeaksi. Samoin oon välillä tuntenut todella suurta myötätuntoa sua kohtaan kun oon lukenut blogisi kommentteja. Ja muistuttanut itselleni, miten mahdotonta olisi pitää avointa mutsiblogia näillä hermoilla!
Ennen 9 kk sitten tapahtunutta äitiytymistäni en lukenut juuri mitään blogeja. Nyt seurattujen lista on pitkä, mut sun blogi ykönen kolmesta syystä: 1) osaat kirjoittaa! Ihania sanoja (kohtutuoreen oon ottanu sanavalikoimiini ainakin) 2) mietteesi ja valintasi käyvät usein yksiin omieni kanssa ja kun minime on hieman omaa lastani vanhempi niin blogisi toimii vähän tulevaan: mitkä asiat ovat tapetilla parin kuukauden päästä. 3) unohdin jo tässä yhden pienen vieressä yöllä maatessani : ) mut anyways, kiitos blogistasi ja hyviä energioita vai mitä ne hippimutsit nyt toivottaakaan! Sorry kirjotusvirheet mut mobiililla korjaukset ei jotenkin onnaa.
Kiitos vastauksesta (olen tuo ensimmäinen anonyymi). Täytyy sanoa, että vastauksestasi näkyy, että et osaa oikein asettua sen toisenlaisia valintoja tekevän saappaisiin.
Sanot, että jos imetys onnistuu, siitä ei saa julkisesti iloita, kun taas jos imetys epäonnistuu, siitä saa kertoa julkisesti. Totta, imetyksen epäonnistumisesta avautuminen ei ehkä saa aikaan vastareaktioita. Mutta ehkäpä se korvikemutsi ei haluakaan kertoa, että imetys on epäonnistunut? Ehkäpä hän haluaa, kuten sinäkin, iloita omasta valinnastaan – esimerkiksi siitä, että korvike on tuonut paljon apua elämään? Tätä ei enää voikaan julkisesti niin vain ilmoittaa ilman vastareaktioita.
En tiedä huomaatko, minkä arvolatauksen puheesi sisältää. Jos ajattelun lähtökohta on se, että korvikemutsin kokemukset liittyvät äitiyden keskeisellä osa-alueella (lapsen ruokkiminen) epäonnistumiseen, niin väkisin vaikuttaa siltä, että nostat imettävät äidit korvikeäitien yläpuolelle ja tarkastelet maailmaa yksipuolisesti imettävän äidin näkökulmasta. Imettäminen on monilla kriteereillä mitattuna paras vaihtoehto äidille ja lapselle, sitä en kiellä. Mutta myös korvikkeen valinneella äidillä voi olla hyvät ja perustellut syyt valintaansa, ja se voi olla paras valinta hänelle. Korvikemutsi ei tarkastele äitiyttään välttämättä millään tavoin suhteessa siihen, että onnistuiko imettäminen vai ei. Hänellä on sama oikeus olla iloinen korvikeruokinnan onnistumisesta ja vauva-arjen sujuvuudesta kuin kenellä tahansa äidillä, joka on iloinen imetyksestään. Esimerkiksi itse siirryin yhden lapseni kanssa korvikeruokintaan, koska atooppinen ihoni kärsi imettämisestä niin, että rinnat olivat verillä. Tämä tapahtui vain yhden lapsen kohdalla, ehkä hänen sylkensä koostumus oli erilainen kuin muilla lapsillani, en tiedä. Joka tapauksessa siirryttyäni korvikkeeseen olin RIEMUISSANI, sillä ruokailuhetket lapsen kanssa olivatkin yhtäkkiä ihania, eikä yhtä kipua ja tuskaa. Mielialani koheni, pystyin pitämään vaatteita ylläni, saatoimme ulkoilla…. Korvikkeeseen siirtyminen oli siis SUUREN ILON aihe, joten minulla ei ollut tarvetta puhua imetyksen epäonnistumisesta vaan siitä, millaisen helpotuksen korvike toi elämäämme.
Kumpikaan, imettävä tai korvikeäiti ei siis nähdäkseni voi avoimesti iloita valinnoistaan. Se, että imettävät äidit armollisesti antavat korvikeäideille luvan olla pettyneitä imetyksen epäonnistumiseen ei tarkoita, että korvikeäideillä olisi imettäviä suurempi vapaus puhua valinnoistaan _omista_ lähtökohdistaan.
Joo, juurikin tuosta. Ja joka kerta kun mainitsit imettämisen 😀 Mutta kuten sanottua, tuo imetys oli sillon niin herkkä asia. Itkin aina kun näin televisiossa jonkun imettävän. Kaveri ei pikkuisen vauvansa kanssa voinut tulla kylään, koska mä olisin itkenyt aina kun hän ois imettänyt. Itseni syyllistämisen lisäksi syyllistin tätä saakelin perähikiää missä synnytyssairaalan ainut rintapumppu oli semmonen vetopasuunaksi ristimä hirveä vekotin joka vain sai nännini verellä, maitoa sillä ei irronnut tippaakaan. Ja syyllistin itseäni, kun en ostanut kallista sähkökäyttöistä pumppua, vaan käsikäyttöisen, jolla pumppasin niin että kädetkin oli jo kipeenä. Mutta jos ei ole joutunut kokemaan imetyksen totaalista epäonnistumista, ei voi ymmärtää sitä syyllistymisen määrää. Sitä vaan miettii kuinka lapsi sairastuu kaikkii mahdollisiin sairauksiin kun ei saa äitinmaidosta vastustuskykyä ja isona joutuu juokseen psykologilla kun ei saanut läheisyyttä tarpeeksi. Niinpä niin. Synnytyshormonit jylläsi pahimmillaan. Mutta onneksi ne hormonit tasottuu ja järki alkaa pelaamaan. Harmittaa edelleen, mutta nyt voin jo katsella kun kaveri imettää 🙂
Niin ja sanonpa vielä sen, että vaikka mä tuosta syyllistyin, enpä ruvennut silti huutamaan sulle, että kuinka kehtaat valittaa kun on vaikeeta, sulla sentäs tuli maitoa tms. Semmosta mä en ymmärrä. Jos mä syyllistyn, poen huonoa omaatuntoa kaupan purkkiruuasta tai maailmanloppukertakäyttövaipoista, kärsin keskenäni, ei se oo kenenkään muun vika 🙂
Minä taas olen tuo toinen anonyymi. Sen verran kommentoisin vielä, että kirjoituksessa tuodaan esille nimenomaan nämä ”leirit”, joista vain toinen saa ilmaista mielipiteensä. Näihin siis viittaan myös edellisessä kommentissani.
Mun pointti koskee enemmänkin tätä äitiyteen liittyvää keskustelua yleisellä tasolla. Ei ole olemassa pelkästään ns. syyllistyjiä, ihan samalla tavalla ihmiset myös syyllistävät näistä asioista. Tämä saattaa puhtaasti ärsyttää ihmisiä ilman sen kummempia syyllistymisiä. Esim. epiduraalipöhnäkommentit ovat tietenkin provoa, eikä niistä kannata hernettä nokkaan vetää. Joskus joku saattaa silti niin tehdä eikä se tee kenestäkään syyllistyjää. Sitten löytyy varmasti myös paljon ihmisiä, jotka pahoittavat mielensä kaikesta. Ja varmasti saat lukea paljon tällaisia kommentteja.
Itse olen vasta astumassa äitiyden maailmaan ja kieltämättä hieman hirvittää jo nyt koko tämä aiheesta käyty keskustelu. En siis ole itse ehtinyt ”syyllistymään” vielä asioista, sen sijaan tietty ehdottomuus ja mustavalkoisuus ärsyttää välillä. Monella äidillä on lähtökohtaisesti toisia syyllistävä tyyli. Voi sitten olla, että se on vain tämän potentiaalisen ”syyllistyjän” ongelma tai sitten kumpikin osapuoli voisi välillä vähän miettiä.
Peräänkuulutankin arjen diplomatiaa, vaikkei se välttämättä olekaan kiinnostavaa blogimaailmassa.. elämässä se on kuitenkin elinehto. Ei keskustelu muuten etene mihinkään. Mielipiteensä saa toki sanoa, mutta ei haittaa välillä pohtia, miten asiat esittää. Ei myöskään haittaa yrittää asettua toisen asemaan. Tällä en viittaa kenenkään yksittäisen bloggaajan tyyliin vaan yleisesti koko pakettiin.
Joka kerta kun mainitsin imettämisen, auts! Kunnon rintapumpulla on kyllä merkitystä. Helsingin Kätilöopistolla oli Amedan Elite -pumpput, jotka mä koin hyviksi. Mutta nehän on ihan järjettömiä teollisuuslypsämöitä kokoineen ja hintoineen, joten sellaista ei itselleen omaksi edes voinut harkita ostavansa. Siksi oli mahtavaa, että täällä Helsingissä sellaisen pystyi vuokrata. Mikäköhän se vuokralafka oli, joku espoolainen. Ei maar olisi käsikäyttöisellä tullut hommasta mitään. Mulla oli kontillaan synnyttämisen jälkeen kädet kuin bodypump-maratonin jäljiltä monen viikon ajan, joten hyvä kun jaksoin reilu parikiloista vauvaa kanniskella!
Voi että. Mä en nyt tiedä, miten saisin ihmiset ymmärtämään ja uskomaan, että musta olisi hienoa, että kaikki voisivat iloita valinnoistaan ja selviytymisestään mutsilandian haasteesta toiseen. Minä, sinä, te kaikki.
Tulee mieleeni kerta, kun vahingossa menin kommentoimaan jotain kevyttä Oi mutsi mutsin kirjoitukseen korvikkeista lukematta ensin vanhoja kommentteja. Yhtäkkiä löysin itseni keskeltä sotaa, johon en olisi tahtonut osallistua. Yhtäkkiä mä olin korvikkeiden puolestapuhuja. Jouduin jopa puollustuksekseni käyttämään täysimetyskorttia, eli sanoa, että siitäkin huolimatta, että korvikkeet ovat musta ok, en ole niitä koskaan lapselleni antanut, koska ei ole ollut tarve. Maitoa on aina tullut yli pakkaseen asti laitettavaksi, mutta jos ei olisi, lapsen isän pullosta antamat maidot esimerkiksi mun jumpan aikoihin olisivat muuttuneet ilman pohtimista korvikkeeksi.
Ja nyt sitten tuntuu taas, että mut on asetettu sille toiselle puolelle, korvikkeita vastaan. Ja mä kun en tahtoisi leiriytä kummallekaan puolelle, vaan mielenkiinnolla oppia muilta vanhemmilta elämästä, olivat heidän valintansa tai pakonsanelemat valintansa mitä vain.
Voi että, kun on kiva kuulla myös näitä, että syyllistyminen ei ole päässyt läpi aivoihin asti! Kun mä tosissani luulin, että tää mutsien tuntema syyllisyys ja sen laajuus on vain netin antama kuva. Mutta tuntuukin siltä, että se on laajempi ilmiö kuin ikinä osasin kuvitella – vaikka toki nyt teen tämän päätelmän juurikin nettitekstien perusteella. On siis ihanaa, että löytyy myös äitiytensä kanssa sinut olevia tai sinuikse päässeitä ihmisiä!
Melkein tekisi mieli ruveta vauvantekohommiin, että voisi tehdä empiiristä tutkimusta tästä asiasta haha!
Kiitos kivasta kommentista, on huikee voida olla se poikkus sun blogimaailmassa! Mäkin olen viettänyt lapsuuteni maalla ilman leikkipuistoja. Eikä jäänyt peruuttamattomia traumoja. Sekä maalla että kaupungissa sitä puistoa ja leikkiä löytyy leikkipuiston aitojen ulkopuoleltakin.
Täytyy heti sanoa, että suurinosa Lähiömutsiin tulevista kommenteista on rakentavaa ja hyvää keskustelua. Kritiikit osoitetaan mulle, ei muille. Mutta sitten on myös niitä toisenlaisia kommentteja.
Ihana kuulla, että sun plan b:n ottaminen käyttöön meni kivottomasti! Jos tuo sinun syyllistymisteoriasi pitää paikkansa, mä teen kyllä poikkeuksen. Syyllistymistä en tunne, mutta olen ihan hillitön kontrollintarpeineni!
Ano: tsemppiä hurjasti synnytykseen! Toivottavasti kaikki menee niinkuin olet suunnitellut ja että koko sakki on terve ja hyvinvoiva rutistuksen jälkeen.
Pia: Musta on kans hienoa just se mahdollisuus. Mahdollisuus olla synnytys ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mahdollisuus saada lääkkeellistä kivunlievitystä tai mahdollisuus vaihtaa suunnitelmia lennosta.
On muuten jännä, miten eritavalla mietin synnytyksen ja saattohoidon aikana tulevaa kipua. Ensimmäisen halusin kokea sellaisenaan, koska se oli mahdollista, mutta saattohoidossa omalla kohdallani tahtoisin dropit, koska se olisi mahdollista. Ja jos olisin vihanneksena, niin että minuus ruumiistani olisi jo menetetty, tahtoisin että eutanasia hyväksyttäisiin kohdallani. Vaikka se ei luonnollinen kuolema olisikaan.
de nada. mulla toi jumittuu siihen, että se alkaa ladata jotain kuvaa punaisista tossuista ja se kestää ja kestää… mobiilivaihtoehtoa ei näy. muut blogit kyl pelittää, joten en tiedä miks sun ei.
No voi perskules. Sen pitäisi kyllä ihan suoriltaan mennä mobiiliversioksi. Punaiset tossut siellä takana kyllä on joo, mutta niistä huolimatta kyllä aukee mulla naps vaan vaikka VR:n hidasta verkkoa käyttäen (tai okei, junassa kuuluu ehkä naps naps vaan).
Joo, mua kans harmittaa, että pitäisi aina lisätä ne disclaimerit. Kun mun tarkoitukseni ei missään nimessä ole ketään syyllistää, ei niin maan missään tapauksessa.
Joo, täällä kloorataan tähän malliin, ja toivon, että kenenkään ei tarvitsisi siitä syyttä suotta harmistua.
Kiitos kivasta kommentista! Mua aina jaksaa hymyilyttää, kun joku kertoo lukevansa Lähiömutsia, vaikka ei edes itse haluaisi koskaan lasta!
Toivoisin niin kovasti, että blogiminääni ei aseteltaisi mihinkään leiriin, joka sotii toista leiriä kohtaan. Jos jotkut sanavalintani ovat saaneet aikaan fiiliksen, että itse asettelen itseni johonkin leiriin, pyydän anteeksi, sillä se ei missään nimessä ikinä koskaan milloinkaan ole tarkoitukseni.
Musta olisi ihanaa vapautuneesti keskustella muiden vanhempien kanssa erilaisista vanhemmuuden tavoista. On upeaa ymmärtää, oppia ja saada ahaa-elämyksiä muiden elämantavoista, vaikka niitä ei omaksi kokisikaan. Mulla on jano tietää asioista lisää, ja siksi mielelläni kyselen esimerkiksi purkkiruokailusta ja sen metkuista, sillä koska itse ostin vauvavuoden aikana vain pari purkkia, en siitä mitään tiedä. Lähipiirissä voin onneksi esimerkiksi näistä keskustella ilman, että joku luulee minun syyllistävän. Sen verran mammautunut myös olen, että janoan kuulla muiden synnytyskertomuksia, vaikka olisivat siitä urakasta selviytyneet ihan miten päin vain.
Ruokakommentti oli ainut kerta, kun tätä postausta ennen olen hämmästellyt jotain vanhemmuuden tapaa, joka tehdään eri tavalla kuin meillä. Enkä siinä osoittanut kritiikkiä kenellekään henkilökohtaisesti, vaan ylipäätään hämmästelin, miten puhtaasta ruuasta tunnetussa Suomessa voidaan silti samalla olla lasteneinesruokien kulutuksen kärkipäässä. Jälkikäteen olen miettinyt, että johtuisiko se jotenkin suomalaisesta yhteisöllisyyden puutteesta, sillä samalla tavalla ne vanhemmat ovat rikki ja väsyneitä muuallakin päin maailmaa, mutta silti ehtivät suomalaisia paremmin tehdä lapsilleen ruokaa. Mutta monissa maissa suku ja naapurit ovat auttamassa. En tiedä. Olisi mielenkiintoisen tutkimuksen paikka tuo.
Pöhnäkommentti taas on henkilökohtainen kokemukseni asioista. Se, että minä koin sen omaksi tavakseni synnyttää ja että minulle se oli mahdollista, ei tietenkään muuta sitä väitteksi siitä, että se olisi ainut tai etenkään ainut mahdollinen tapa synnyttää.
Toivottavasti vanhemmat olisivat petoja vain puollustaessaan lapsiaan. Että sitä petoutta ei kanavoitaisi repien muita vanhempia vereslihalle ja jopa palasiksi.
Kiitos, pyritään jatkamaan samalla tyylillä! Sen verran olen eri mieltä, että jokainen äiti ei edes omalla tavallaan ole paras mahdollinen äiti omalle lapselleen. Mutta toivoisin, että olisi.
Miten mä en ole käsittänyt, että tässä keississä on ainesta niin paljon isompiinkin juttuihin kuin vain blogipostaukseen! Mä kun oikeasti luulin, että tämä mulle henkilökohtaisesti tuntematon syyllistyminen on vain netissä korostuva piirre, mutta nyt olen tajunnut -nettikommentien perusteella kylläkin – että kyllä sama vaiva taitaa vanhempia vaivata ihan tuolla ulkomaailmassakin.
Kiitos! Samoja valittuja polkuja koetetaan eteenpäin tarpoa!
Mikä blogi ja postaus tuo on? Tämä on itse nähtävä, sillä en vain voi käsittää, miten noin viattomasta aiheesta saa aikaan syyllisyyttä! Matkarattaat!
Ja kiitos vielä kauniista sanoistasi. Aina lämmittää sydäntä kuulla, että joku näistä jaarituksistani tykkää. Energioia (vai mitä lie) myös sinne haha!
Kiteyttää yritin, aatokset väsymyksestä rönsyillen epäonnistuin surkeasti. Omani venähti siis kommenttiboksiin liian pitkäksi, tässä rikkani rokkaan jos joku nyt jaksaa kahlata läpi (vaikka eipä näiden kaikkien vastausten jälkeen mitään uutta lisättävää tainnut ollakaan…): http://pollonpoikapovarissa.blogspot.fi/2013/01/tuomittu-syyllinen.html
Joka tapauksessa kiitos sinulle loistavasta blogista, joka on tuonut vertaistukea, lohtua ja kannustusta todella paljon tännekin. Aikeissa on ollut pitkään jotain ylistävää kommentoidakin, mutta no, lapsi, koira, raksa, työt. Nyt piti yrittää jotain rohkaisevaa sanoa, mutta lätinäksihän tämäkin meni. Älä anna pikkusieluisten urpojen piikittelyn ahdistaa! Vaihtakoot blogia, jos eivät tykkää. 🙂
Hienoa, että mietitytti niin paljon, että ihan postaukseksi venähti! Toi vauvojen vessahätäviestintä on muuten mielenkiinoinen juttu, josta mielelläni aina utelen lisää. Sitä olisi varmaan tässä kestoilun ohella tullut kokeiltua, mikäli olisin siitä kuullut ajoissa. Mä kun muistan lapsen ollessa vastasyntynyt ihmetelleeni moneen kertaan, miten se nyt aina just silloin pissaa, kun on vaippaa vaihtamassa. Siinä olisi ollut hyvä aloitusmaasto vessatusta kokeilla. Kun nykyäänhän tyyppi on tietenkin oppintut, että vaippa on vessa ja sinne ne lirit aina tulee. Ja joskus jopa pottaan, wuhuu!
Kerrankin löytyi semmoinen blogi jota jaksaa lukea! Ja vielä ”mutsiblogi” jotka ovat yleensä auttamattoman tylsiä lukea. Ja ihan blogin alusta asti piti lukeminen aloitaa. Sulla on rehellinen ja hauska tyyli kirjoitaa.
Niin ja en syyllistynyt, vaikka erilaisia valintoja olen meidän 8 kuukauden ikäisen naperon kanssa tehnyt. 😀 Itse olen sellainen maalaisjärkiäiti, joka ei jaksa kaikkeen hössötykseen mennä mukaan, mutta kuitenkin aina lapsen parasta ajatellen. Mottoni on että ei tämä vauvan hoito mitään rekettitiedettä ole.
Ja vastaukseni tähän siis tuossa alla, tipahti näemmä sinne.
Kiva, että eksyit Lähiöön! Musta ton minityypin aivoitukset ovat välillä kyllä rakettitiedettä, mutta maalaijärjellä siitäkin selviää haha!
Pottapisut, jee! o/ Itse asiassa en minäkään tiennyt vvv:stä ”ajoissa”, eli meilläkin aloitettiin ”kesken” (tosin aika pienenä kuitenkin), mutta hyvin lähti vetämään silti. Ja tästäkin kieltäydyn syyllistymästä, kun kaikkea ei vaan voi tietää… 😉
Tästä on kyllä vielä tulossa oma postauksensa, jahka siis ehdin (lapsi-koira-raksa-työt jne.)… 🙂
Joo, niin on maar maailmani muuttuntu, että pottapisut ovat miehelle suunnatun puhelinsoiton paikka haha! Mä taisin kuulla – lukemalla jonkun blogini lukijan kommentin täällä Lähiömutsissa – vessähätäviestinnästä vasta tyypin ollessa jo yli puolivuotias, joten ajattelin että äääh, meni jo. Tsemppiä lapsi-koira-raksa-työ -settiin!
Minä ymmärrän ja uskon sitten, kun et automaattisesti oleta korvikemutsin ”epäonnistuneen imettämisessä” vaan tulet ajatelleeksi, että ehkä hän on ”onnistunut lapsensa hoitamisessa” perheelleen parhaalla tavalla 🙂 Sama koskee muitakin kiistanalaisia kysymyksiä.
Iloista äitiyttä sinulle ja kaikille muillekin äideile!
Hieno ja rehellinen kirjoitus. Pakko kompata tuota ”jokainen äiti ei ole paras äiti lapselleen” juttua, koska näin se vaan on. Muutama tuttu on joskus perustellut esim. tupakointia raskausaikana ”no jos ei röökaa ni hermot on niin kireellä että se ei oo takuulla hyväks lapselle.” Tällaiset, puhumattakaan douppi/väkivalta/jne. valinnat eivät ole lapselle oikein.
Blogistasi olen saanut uskomatonta vertaistukea tämän 7,5 kuukauden äitiystaipaleen (etenkin alkuaikojen piinaviikkojen) varrelle! Mieleenpainuvin kirjoitus on ”Kun äitiys ei ole ihanaa” silloin tajusin viimeistään etten ole yksin! 😉 Sydämellinen kiitos siitä!
-Suvi
Multa alkaa nyt sanat loppua. Jestas. Ehkä on vain tyydyttävä toteamaan kalskean kuuloisesti, että usko ja ymmärrä sitten miten tahdot, kun en muutakaan voi. Iloista äitiyttä, sitä minäkin toivon sinulle ja ihan kaikille!
Kiitos! Mahtavaa kuulla, että nämä jorinani ovat toimineet jolle kulle vertaistukena. Se lämmittää sydäntä ääripaljon!
Pakko tykätä Phocahispidan kommentista; sinunkin vakkarilukijana olen ja ihan syystä. Vaikken ihan kaikkea allekirjoita, tykkään tavastasi laukoa asiat just noin suoraan ja omilla kasvoilla 🙂
Mä uskon myös että herneidenveto johtuu tasan siitä kun omat rahkeet eivät syystä tai toisesta riitä niihin ”unelmakriteereihin” joihin on luullut sitten-kun-mä-olen-äiti ryhtyvänsä. Itsellä ainakin lähes kaikki meni/menee toisin miten olin kuvitellut, ja se on aika-ajoin ottanut todella koville. Oli miten oli, meillä vaikuttaisi kasvavan onnellinen ja tyytyväinen lapsi sekä vanhemmat. (Kyllä, vanhemmatkin kasvavat edelleen)
-Suvi
😀 Hommiin vaan 😀
Ano: En minä lähde muiden einesten syömisiä kritisoimaan. Kerroin esimerkin siitä, miten voi oman priorisointinsa kautta ymmärtää, että vaikka jokin asia on itsellekin tärkeä, ei välttämättä osaa sen mukaan toimia. Joku muu priorisoi eri tavalla ja sama ihminenkin toimii eri tavoin eri elämäntilanteessa.
Eräs juttu vielä painottaen. Oman kokemuksen mukaan tämä syyllistyminen jne on ekan lapsen kohdalla pahimmillaan. Työparini töissä, ikää 56, totesi viime viikolla, kuinka helppoa kuopuksen kanssa on ollut kun kaikki äitien välinen suorittamine on jäänyt pois. Tämä siis 80-luvulta.
Tässä ketjussa on paljon puhuttu ja jaettu, mutta ratkaisuja on esitetty vähemmän. Omat ehdotukseni:
-aika tekee tehtävänsä. Oma kokemukseni on, että lapsen ollessa uhmaiän paremmalla puolella vanhemmuuteen tottuu ja liika syyllistyminen jää pois. Sisarusten syntymä myös avaa huomaamaan että lapsia on erilaisia. Kun esikoiseni oli1.5v, seisoin marketissa leluhyllyn edessä ja hymähtelin legoille, joita naapuri oli ostanut lapselleen. Itse olin ostanut jotain muuta ja nyt olin huomannut, että legot näytti ihan hauskoilta. Samalla, kun oli suuri houkutus ostaa ne, huomasin ajattelevani, että jos ostan legot, tulen samalla myöntäneeksi, että naapuri oli osannut valita oikein, tai jopa paremmin kuin minä. Se tuntui sietämättömältä, se, että joku muu osasikin olla parempi vanhempi. Siinä tuijottelin legoja, paheksuin niitä mielessäni kuin kettu pihlajanmarjoja ja lopulta, kuukauden päästä ostin pakkauksen häpeillen. Pelko siitä etten osaa tarjota lapselle parasta oli tietysti taustalla. Tästä kuitenkin kasvaa ohi. Arki muuttuu realistisemmaksi lasten kasvaessa ja suorittaminen vähenee.
-ihmisten itsetuntoa on saatava kohennettua jo enne kuin heistä tulee vanhempia. Neuvolassa, koulussa. Jokaiselle luottamusta uskaltaa kertoa mitä haluaa ja mitä toivoo.
-enemmän yhdessä tekemistä ja kasvattamista. Vanhempien stressi vähemmäksi.
-äideille omaakin tekemistä, taidetta ja liikuntaa.
Kiitos blogista!
Mä oon ihmetelly jo kauan aikaa, että mistä noita ilkeitä anonyymiäitejä oikein sikiää? Oon tässä hurjan 4 kk äitiysurani aikana tutustu moniin muihinkin mutseihin, ja kaikki heistä ovat olleet todella ihania ihmisiä. 🙂 Ehkä kotioloissa, synkkinä ja masentavina hetkinä, ihan ”normaalitkin” äidit purkavat pahaa oloaan internetin syövereissä juurikin bloggaajiin sekä keskustelupalstoille. Kuka tietää.
Mutta tää sun blogi on ihan paras ja oon saanut paljon vertaistukea näitä juttuja lukiessa! Jatka samaan malliin! 🙂
P.S. Aloitin pari viikkoa sitten soseiden maistattamisen tuolle pikku herralle, ja sun ”Minimen kiinteiden ruokien aloitus” -postauksesta on ollut paljon apua. Kiitos siitä! Oon ihan samalla kannalla kanssasi; en itsekään syö eineksiä, joten miksi tarjoaisin niitä myöskään lapselleni? Ei siinä ruoan valmistuksessa kauan mene ja onneksi tuo mieskin rakastaa kokkausta. 🙂
Se sivu, jolle pahaa aavistamatta (esim. Vauva.fi:tä kartan ihan näistä syistä) oli http://kaisastiinangarderobi.blogspot.fi/2010/06/matkarattaat.html?m=1
Kauheeta melskaamista : ) ihan turhan päiten. Mietin joskus, että onko ulkomaisissa blogeissa samanlaista, en oo niitä paljoa lukenut ja tietty sävyt ja piikit jäävät osittain avautumatta epänatiiville.
Hehe, eihän tää elämä mitenkään eritekeskeistä ole, häh… 😉 Kiitos kovasti tsempeistä, ja vielä itselles kiitokset rehellisestä ja omannäköisestä blogista! Sääli olisi, jos palkokasveja niistäneet pelottelisivat hiljaiseksi. Kyllä olet niin monta kipeää aihetta käsitellyt, että varmasti on ollut vertaistukea moneen osoitteeseen.
Pahoitinkohan mielesi? Ei ollut tarkoitus. Viestintä on vaikeaa, puhuttiinpa sitten äitiyden valinnoista tai siitä, kuinka äitiyden valinnoista tulisi puhua. On helppoa pahoittaa toisen mieli tahtomattaankin. Jos lohduttaa, niin koen ihan yhtä lailla kuin sinäkin, että viestini ei tule ymmärretyksi. Kaikkea hyvää sinulle siitä huolimatta 🙂
Ei hyvänen aika, et pahoittanut. Eiköhän tämä bloggarihaarniska ole tehty kestämään kovempia kolhuja. En vain enää tiedä, miten toisin päin sanoisin sen kaiken, mitä olen jo sanonut, että ajatukseni tulisi selväksi. Ja vielä mieluiten ilman uusia kummallisia väärinkäsityksiä ja kuvitelmia.
No kyllä nyt hetken voisin taas kirjoitella vaan kivoista ja hassuista asioista (jotka nekin joku kokee suoraksi vittuiluksi), ja katsotaan sitten vaikka parin viikon päästä, jospa vaikka uskaltaisi koota imetyskertomuksen. Siitä tulee jännää.
Mahtavaa! Ihana, että ehdotat ratkaisuja. Mä en vietä vieraiden mutsien kanssa aikaa livenä tai virtuaalisesti (mitä nyt pidän äitiysblogia…), joten multa on ihan mennyt ohi tämä syyllisyyden tuntemisen yleisyys. Vasta nämä kommentit selventivät, että ongelma ei olekaan vain muutaman anonyyminillittäjän, jotka purkavat pahaa oloaan muihin. Siksi olis kyllä ihan ehdoton juttu, että esimerkiksi just neuvolassa ja vaikka synnytysvalmennuksessa puhuttaisiin näistä.
Kiitos lego-esimerkistä, mua nauratti, vaikka osasit hyvin kuvailla, miten vakavalta aihe silloin on tuntunut!
Joo, munkin tuntemat mutsit ovat ihania kuin mitkä! Ja onneksi myös suurin osa teistä lukijoista on äärifiksua porukkaa.
Kiitos kauniista sanoistasi koskein blogiani! Ja tosi kiva kuulla, että ruokapostauksesta on ollut apua teidän sosesavotan aloituksessa!
No hyvä 🙂 Ymmärrän, että tarkoituksesi ei ole arvostella kenenkään valintoja, vaan että peräänkuulutat jokaisen äidin oikeutta puhua arjestaan leimautumatta. Sinäkin varmaan ymmärrät, että sanoistasi voi välittyä toisenlainen vaikutelma, sillä selvästikin niitä herkästi ymmärretään toisin kuin olet tarkoittanut.
Täsmennettäköön, että minua sanasi eivät ole millään tavalla harmittaneet, mutta voin ymmärtää, että jotakin toista ne saattavat harmittaa.
Ha! Housut kinttuihin ja muurahaispesä penkiksi! Saattais kirveltää sekin vastaanotto vähän vähemmän… Ei vaan, tärkeä aihe ja ansaitsee tulla käsitellyksi. Pohdi seuraavaks sitten kotiäitiyttä versus päiväkotihoitoa… 😉 No niin, nyt lopetan kärjistelyn. Niitä töitä, siis… (ja iso peukku!)
No jo on. Miten matkarattaistakin voi saada aikaan tuollaisen mekastuksen. Mä en ole ulkomaisissa blogeissa huomannut samanlaista meininkiä, mutta tosi harvoin luen kommenttiosioita niissä tai edes suomalaisissa blogeissa, joten on paha sanoa, onko mitään eroa. Mä en tiedä miksi, mutta silti mulla on vähän tunne, että kyllä tässä asiassa suomalaiset ovat ihan omaa luokkaansa.
Oon vähän seikkaillut sun blogissa, vaikka mutsijutut ei ookaan mun arkea. (Todennäköisesti sit tulevaisuudessa vois olla.) Oon silti jo tosi kiinnostunut näistä aiheista ja täytyy sanoa, että sä kirjotat pirun hyvin!
Siis enhän mä tiedä mitä kaikkee ne mammahormonit saa aikaan, mut hartaasti toivon, ettei itestäni ikinä tulisi mielensäpahottajaa jonkun random-mutsin tekstien takia.
Hei,
oli pakko kommentoida, kun tämä syyllistäminen, vertailu ja äitiysherkkyys on oikeastaan yksi mulle suurimmista ihmetyksenaiheista näin 3 lapsen äitinä. Miksi äitiys on niin helkkarin herkkä asia, että sitä tiedostamattaan vertailee omaa ”suorittamistaan” muiden perheiden toimintatapoihin. Mä syyllistyn itse siihen täysin. Haluaisin olla ahkerampi äiti, tehdä itse ruoat nuorimmalle ja imettää vieläkin. Toivoisin, että mun koti olisi yhtä kaunis, kuin eräällä seuraamallani bloggaajalla. Kaikki tavarat ovat tip top, sisustus täydellinen ja äiti freshin näköinen (lasten merkkivaatteista puhumattakaan). On niin vaikea välillä muistaa, että mä oon tälläinen kuin mä olen. Ihan hyvä äiti ja paras mahdollinen mun lapsilleni.
Toisaalta, tämähän on 18 vuoden tehoprojekti, jonka työn tulosta ei saa enää muutettua, kun suuria virheitä on sattunut.
Mä oon joskus kateellinen sun kaltaisille äideille. En ajattele susta (enkä kenestäkään muustakaan) pahaa, mutta toivon haikeana, että voisin olla yhtä ”täydellinen”, vaikka samalla tiedostan oman vajavaisuuteni ja persoonani. En mä voisi olla samanlainen 🙂
Itse uskon, että suurin osa haukkujista on kateellisia ja haluavat panettelemalla siloitella itselleen mielenrauhaa, ikäänkuin hyssytellä ”joo, kyllä sä teit ihan oikein, kun vaihdoit tissit lennosta tutteliin oman itsesi takia”. Mä huomaan itse suunnatonta helpotusta, jos saan kertoa, että nuorin syntyi sektiolla, koska muuta mahdollisuutta ei ollut. Ei siksi, että mä väsyin ponnistusvaiheessa tai kärsin synnytyspelosta. Toisen lapsen kohdalla aina mainitsen, että olisin synnyttänyt toki luomuna, mutta kohtu alkoi tulehtua ja kivut kävivät infernaalisiksi sen takia. Tottahan se oli joo, mutta ekan vedin niin epiduraaleissa nuorena ensisynnyttäjänä, jolle siihen aikaan kerrottu tarina luomusynnytyksestä toi mieleen saunan ja 1930-luvun.
Tää on hankala asia, enkä usko tämän koskaan muuttuvan meidän äitien keskuudessa. Näitä ”hyssyttelyä” vaativia aiheita on kyllä liikaa. Imetys, kesto-kertakäyttövaippailu, soseet, synnytystapa, nimeäminen, vaatetus, ajan käyttö, sisustus, omasta itsestään ja jaksamisestaan huolehtiminen – aiheita on vaikka kuinka paljon! Tärkeintähän on se, että jokaisella perheellä on omat hyväksi havaitut toiminta tavat ja kaikki ovat onnellisia sekä niin terveitä, kuin mahdollista. Tsemppiä sulle kirjoitteluun, mä ainakin tykkään lukea, koska oot sopivan erilainen ja kuitenkin jalat maassa samalta pitäjältä kuin minäkin aikoinaan 😉
Olis kyllä hyvä erottaa syyllistyminen muista tunteista. Tuossa ketjussa ei syyllistymistä juurikaan näkynyt, enemmän oli kyse perusmeuhkaamisesta, jossa mun mielipide on oikeampi kuin sun.
Syyllistyminen on huonoa omatuntoa, ja sitä ei mulle ainakaan tule, teki muut mitä vaan. Sen sijaan moni asia ja mielipide voi ärsyttää ihan muista syistä.
Hyvä teksti (jälleen kerran), ihanan freshi blogi ja niin eri maailmasta kun oma elämäni. Asun periferiassa ja olen kaukana ekosta ja luomusta, mutta nautin kun tekemäsi valinnat herättävät minut ajattelemaan omaa kulutustani. Tekemäsi retket saavat minut miettimään omaa ”kiirettäni” ja sen ansiosta uskoisin että olen löysännyt vähän ja olen pikkaisen enemmän läsnä. =) siis kiitos! ja luulen että lapsenikin kiittää =)
Suuri Kiitos aivan mahtavasta blogista! Näin uutena 1kk ikäisen tytön äitinä olen saanut siitä valtaisasti vertaistukea ja herännyt ajattelemaan asioita myös muilta kanteilta kun siltä itselleni tavanomaiselta. Ja vaikka sinun äitiytesi ja valinnat ovatkin osaltaan erilaisia kuin omani, niin mitä sitten. Ihanaa, että meitä on moneksi. Jatka samaan malliin ja haistata syyllistäjille yms. pitkät. Mukavaa vuoden jatkoa, kevättä kohden mennään. T. Siirin äippä
Hyvä kirjoitus! Suurin osa tekstisi herättämistä ajatuksista on täällä kommenttipalstalla jo pyörinyt, joten en lähde niitä toistelemaan. Seurasin aikani tämän blogin lisäksi toista äitiysblogia, joka on nykyään salattu. Törmäsin sattumalta nettikeskusteluun, jossa arvosteltiin tuota blogistia kylmäkiskoiseksi äidiksi, koska tämä oli ennen synnytystään suunnitellut, ettei imettäisi pitkään (toisin kuitenkin kävi). Joka tapauksessa, teit niin tai näin, netissä on tyyppejä, jotka kritisoivat ja pillastuvat. Sama pätee vähän kaikkeen, netissä on niin helppoa olla aggressiivinen törppö. Suomessa leimataan niin helposti hörhöksi, jos tykkäät oikeasti puuhata jotain vauvasi/lastesi kanssa. Itse tykkään lorutella ja lauleskella vauvalleni ja pitää häntä sylissä ja se on kummastuttanut erästä tuttavaani, joka tykkää pitää vauvaansa sitterissä ja tärinäkeinussa, koska se vapauttaa hänet olemaan kuin ei vauvaa olisikaan.
Kaikkea hyvää Lähiöperheeseenne! 🙂 -Tiia
Hyvä kirjoitus! Mua jaksaa myös ihmetyttää se, että vaikka me käytetään kestovaippoja niin en mä ikinä edes mainitse sitä asiaa itse kellekään erikseen. Sitten jos se jossain asiayhteydessä sattuu tulemaan esiin tai vaikka näkyviin niin sitten se oon kuitenkin loppuviimein minä, joka yritän leikkiä maailmanparantajaa ja brassailen sillä kun kestoillaan, what? Sama juttu luomuruuan kanssa, tuntuu että kotona pitäis piilottaa kaikki missä sattuu lukemaan luomu.
Hei Lähiömutsi!
Luin tätä tekstiä ja kommentteja eilen ja tänään ja mietin mieheni kanssa, mistä ”ilmiöstä” tässä on kyse.
Esikoiseni on neljä vuotta vanha ja tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kirjoitus, jossa huomataan sama syyllistymis-vertailu-asia äitimaailmassa ja pohditaan sitä. Tavallaan Sinäkin olit yksi niistä tuhansista, miljoonista ihmisistä jotka ns. ”keksivät pyörän uudelleen” eli heräsivät pohtimaan tätä asiaa. (vaikka Sun kirjoitus oli kyllä yksi parhaista ikinä! 🙂
Siispä tulin kirjoittamaan oman lyhyen selitykseni ilmiölle
tattatattadaaa…..
LUONNOLLINEN SIIRTYMÄVAIHE.
Minä uskaltaisin väittää, että tämä äitien syyllistyminen ja vertailu on ihan
normaali,
tavallinen,
pakollinen ja
hyödyllinenkin
asia naisen (ja miehen) elämässä, joka on käytävä läpi siinä vanhemmaksi kasvun tiellä. Siis ihan normaalia! Yhtä rasittavaa, väsyttävää, kipeää ja pelottavaa kuin uhmaikä, pikkupuberteetti, murrosikä, ja vanhuus. Yhtä tuskaista ja itsetuntoa nakertavaa.
Kaikki elämänvaiheet koetaan ensimmäistä kertaa. Meillä on yksi uhmaikä, yksi eroahdistus, yksi murkkuikä, yksi eka seurustelusuhde. Ne kaikki heikentävät väliaikaisesti ihmisen itsetuntoa ja altistavat kritiikille.
Äitiys on yksi elämänvaihe, mutta ei ainoa, jolloin nainen on heikoilla ja herkkänä. Mukaan sekoittuu luopuminen omasta itsenäisestä elämästä, luopuminen parisuhteen kahdenkeskisyydestä, luopuminen omasta kehosta, vastuu pienestä ihmisestä ja omien varhaisten vauvamuistojen aktivoituminen.
Lisäksi äitiys on eka asia, jonka lopputulos on useimmille tärkein asia. Onnellinen lapsi. Lapsi on aika ääritapaus: parhaat elämän asiat voivat tapahtua sen kanssa, ja pahimmat asiat elämässä voivat tapahtua sen tähden.
Mä sanoisin, että tämä jauhaminen blogeissa ja kahviloissa ja itkeminen näistä asioista miehen/ystävän/siskon olkapäätä vasten on NORMAALIA.
Kun lapset kasvavat, muut asiat alkavat tulla ajankohtaisiksi, esim. omien vanhempien vanheneminen ja omaishoito. Omiin lapsiin – tai pikemminkin äitinä oloon – tottuu ja sitten nämä keskustelut alkavat tuntua kaukaisilta. Kuten murkkuikäisen maailmantuskakin.
Eli tästä ”tulikokeesta” voisi olla jopa ylpeä!
Kun siitä selviytyy, maailman hahmottaa taas hieman paremmin ja osaa tukea toisia vanhempia paremmin kuin ennen omia lapsia.
Kevättä kohti!
Lisään vielä yhden asian:
esimerkiksi murrosikäisten poikien keskuudessa käsittääkseni homottelu on hyvin tavallista kiusaa. Siinä on perimmiltään kyse poikien omasta epävarmuudesta oman suuntautumisensa suhteen ja tilanteen hallitsemiseksi homopelko projisoidaan toisiin poikiin.
Ehkä tuoreissa äideissä on samaa. Se sama pienuuden kokemus omasta kyvykkyydestä tai sen puutteesta HEIJASTETAAN toisiin äiteihin. Oletko itse samaa mieltä ja herättääkö oma näkemykseni Sussa hiljaista vastakaikua?
Mietin tässä vielä yhtä vanhempaa blogikirjoitustasi, joka kelpaa hyväksi esimerkiksi siitä, mistä tässä on kyse.
Siinä muistaakseni kerroit päivästä, kun kävitte Tyttärenne ja miehesi kanssa jossain perhekahvilassa tms. Kirjoitit jotakuinkin näin, että ”mieheni sai muiden äitien keskuudessa osakseen ihastelevaa huokailua osallistuvan isän roolistaan, mutta mua varmaan katsottiin paheksuen, kun roikotin vauvaa kaupungilla menosta toiseen” (en muista sana sanaan, löydät varmaan itse tämän tekstin).
Olet Superrento ja aivan paras, ja tykkään valtavasti kirjoituksistasi, ja samalla kuitenkin mietin tuota blogitekstiä. Oman ymmärrykseni mukaan siinä oli juuri tätä luonnollista äidiksi kasvavan naisen epävarmuutta, joka juuri tuon yllä kirjoittamani mukaan projisoidaan toisiin. Eli sitä, että koska itse olit epävarma vielä minne sitä vauvaa kannattaisi viedä ja mikä on hyvä, niin ajattelit, että TOISET äidit ovat sinua tuomitsemassa tai paheksumassa. Samanlailla kun ne yläasteen pojat huutelevat toisista, että ne ovat homoja, kun pelkäävät itse olevansa. Ja se on ihan luonnollista, ja normaalia ja inhimillistä.
Kiitos vielä kerran kun kirjoitit tästä ja olet sellainen jolle voi kirjoittaakin omia ajatuksiaan takaisin päinkin. Olet huippumutsi!
Syyllisyyttää tuleekin tuntea tietyistä asioista, esimerkiksi aikaisemmin komentoinut kertoi äidistä, joka pitää lastaan sitterissä ja tärinäkeinussa, että on itse vapautunut tekemään omia asioitaan. Tiedän äitejä, jotka laittavat pienet vauvansa sitteriin tai auton turvakaukaloon ja asettavat tyynyt pullon pidikkeiksi ja ruokkivat näin pieniä vauvojaan, että ovat vapaita tekemään omia asioitaan. Jos tämä on toistuvaa ja näin toimitaan pääasiassa niin järkyttävää! Raskauden aikaisesta tupakoinnista nyt puhumattakaan. Ihmettelen myös valloilla olevaa ilmiötä esim. fbssä tyyliin ”Kersat nukkuu, päivän paras hetki. Onneksi aamulla pääsee töihin.” Tai että lapset ovat todella usein yökylässä, vaikka arkisin joutuvat pakertamaan pitkää päivää päiväkodissa. Myös tunteita kuumentavaa on, että lapset ovat vanhempien loma-aikaan hoidossa päiväkodissa, jotta vanhemmat saa pitää lomaa. Lapsilla sitä ei heidän mukaansa tarvitse olla. Sitten ihmetellään kun lapset ovat levottomia ja ärtysisiä.
Sen sijaan äidit ja isät, jotka rakastamisen lisäksi hellivät, halivat, antavat aikaansa, kuuntelevat ja välillä myös leikkivät lastensa kanssa ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä antavatko he purkkiruokaa vai oma tekemää, nukkuvatko omissa sängyissään vai perhepedissä, käyttävätkö kestoja vai kertakäyttövaippoja ym. Kunhan koko perhe voi hyvin ja tekee ne asiat hyvillä mielin. Jos syyllisyyttä tuntee täytyy miettiä miksi sitä tuntee ja mitä tekisin toisin ettei sitä tuntisi. Ja eiköhän ole jokaisen oma asia mihin rahansa käyttää (kalliimmat kantoreput, lasiset nokkamukit, luomuruoka..). Outoa ärsyyntyä tai syyllistyä puolin toisin toisten valinnoista, jotka eivät kuitenkaan vahingoita ketään.
Koen toisinaan olevani vähemmistöä, joka todella viihtyy lastensa kanssa ja tekee paljon heidän ehdoillaan. Ovat toki joskus yökylässä, että me vanhemmat saamme omaa ja kahdenkeskistä aikaa (super tärkeää) ja käyn harrastamassa ja tapaamassa ystäviäni yksikseni. Enkä ole 100 prosenttisesti läsnä kokoaikaa, vaan touhuilen omiani ja lapset omiaan. Lapset kasvavat niin äkkiä, pian heillä on jo omat menot ja kaverit, että heitä saa houkutella olemaan välillä meidän vanhempienkin kanssa. Mutta aika aikaa kutakin. Kumpi harmittaa tässä vaiheessa enemmän, bileiden vai lasten kanssa vietetyn ajan väliin jättäminen? Ja ei, en tarkoita ettei niihin hippaloihin saisi/pitäisi koskaan mennä. Kohtuus kaikessa.
Siksi blogiasi onkin ihana lukea, entinen täysin itselleen elänyt bilettäjä on (rennoin ottein) antautunut äitiydelle ja haluaa tarjota lapselleen parasta ja huomioi asioita lapsen näkökulmasta, itseään ja miestään kuitenkaan unohtamatta. Ihana lähiömutsi!
Inhoan sanaa ”syyllistyä”. Sitä käyttävät pääasiassa ne jotka taivastelevat muiden äitien reaktioita siihen että arvostelevat (ainakin rivien väleissä) näiden toisten äitien valintoja. Kun sanotaan että joku ”syyllistyy”, yritetään osoittaa että toisen kokema loukkaantuminen on aivan tämän toisen omaa syytä, osoitus heikkoudesta tai laiskuudesta kuten ne ”väärät” lastenhoitomenetelmätkin.
Vanhemmuuden valinnoissa ei läheskään aina ole kyse todellisista valintatilanteista. Monesti tietty on, usein ei. Aiemmissa kommenteissa on monta hyvää mutta erityisesti jäi mieleen se jossa puhuttiin asumisesta: totta kai on järkevää asua velattomassa asunnossa mutta monelle tilanne on semmoinen että siihen ei vaan ole mahdollisuutta. Tai uhraukset siihen tilanteeseen pääsemiseksi olisivat liian suuret. Aika harvalla kuitenkaan on pokkaa mennä itseään köyhemmälle tällaista ohjeistamaan. Eikä sellaiselle ole tarvettakaan, tietenkään.
Empatia on sellainen asia jota äitimaailmassa on ihan liian vähän. Jokainen äiti haluaisi kuulla olevansa hyvä äiti. Ihan liian harva saa moisen kehun kuulla, ihan liian paljon sen sijaan tulee arvostelua ja kritiikkiä. Minä sain ensimmäisen kerran kuulla olevani hyvä äiti kun juttelin kriisitilanteessa perhetyöntekijän kanssa. Tämä silti että lapseni voivat hyvin minun ja mieheni hoidossa. Silloin tajusin miten suuri tarve minulla oli saada oma äitiyteni jotenkin ”tunnustetuksi”. Näin siitä huolimatta että tiesin meidän lastenhoitotapojen olevan meidän perheelle parhaita mahdollisia. Olin siis sinut sen kanssa miten meillä lapsia hoidettiin, mutta inhimillinen ihminen kun olen, olisin halunnut saada hyväksyntää myös ulkopuolisilta.
Sen sijaan että puhuttaisiin siitä mikä on (ainoa) oikea tapa olla vanhempi, olisi ihanaa lukea kuinka monella eri tavalla voi olla hyvä äiti. Se että kitkeränsävyisten blogitekstien kommenttibokseihin tulee kritisoivaa palautetta, kertoo juuri siitä että teksti on jolloin tavalla, jostain syystä loukannut ihmisiä. Uskon että fiksu ja empaattinen kirjoittaja ymmärtää kritiikin jos lukee tekstinsä ajatuksella ja kykenee eläytymään toisten tilanteisiin. Ylipäätään blogeissa ja keskustelupalstoilla imetyksistä, vaippalaaduista ja jopa lapsen kuljetustavasta (!!!) tai lapsen tavasta tulla maailmaan (!!!!!!) on tehty Hirveä Isoja Juttuja vaikka ne eivät sitä ole. Eivät todellakaan. Eivät sen raivoisan toisten päälle sylkemisen arvoisia.
Minusta disclaimerit provosoiviin teksteihin on ihan oikeasti hyvä idea. Sillä voi kertoa empatiasta, siitä että ihan oikeasti arvostaa muitakin valintoja kuin omiaan. Silloin disclaimeria ei tietty kannata laittaa jos ihan aidosti pitää omaa tapaansa olla ja elää absoluuttisesti parhaina. Mutta silloin ei pidä ihmetellä myöskään kärkästä palautetta.
Disclaimerina (hehheh) mainittakoon että en ennen tämän tekstin kirjoittamista ole (muistaakseni, ainakaan lähiaikoina) lukenut blogistasi niitä juttuja jotka mitä ilmeisimmin ovat jollain tavalla loukanneet muita. Kommenttini koskee mammablogeja, nettikeskusteluja ja niissä käsiteltyjä arkoja aiheita ihan yleisesti.
Kauniin rauhallisesti kirjoitettu juttu viviltä.
Minä jäin miettimään tuota empatia-asiaa. Että mikä siinä on, että harvoin annetaan lämpöä ja tunnustusta toisille.
Esikoiseni vauvavuotena en ollut empaattinen toisia äitejä kohtaan. Tiedän, etten juurikaan sanonut kehuja muille, vaan oli ensin tarve saada tunnustusta muilta. Esimerkiksi vauvauinnissa en tainnut kertaakaan kehua toisten suloisia vauvoja tai imetystä jne. Ja jos joku kysyi, voisiko auttaa minua turvakaukalon kantamisessa, kieltäydyin aika säpsähtäen ja jyrkästi. Olin tyytyväinen, kun toisten vauvat itkivät ja omani ei.
Toisen lapsen kanssa tilanne oli jo toinen. Ensinnäkin itse otin jo apua vastaan ja lämpimästi, kiitin siitä ja uskalsin näyttää väsymyksenikin. Esikoisen vauvauinnissa en esim. koskaan haukotellut toisten äitien nähden (!) koska en halunnut näyttää haavoittuvuuttani. Kuopuksen aikana haukottelin kyllä vauvauinnissa, kaupassa ja vaikka missä, ja huomaan myös, että jos näen jonkun äidin olevan pulassa/väsynyt tai vaikka kiukkuinenkin lapselleen, koen empatiaa ja auttamisenhalua. Tilanne on kääntynyt lähes päälaelleen.
Luulen, että tämän muutoksen takana on itsetunnon kasvaminen äitinä. Olen saanut yhden lapsen jo kasvatettua leikki-ikäiseksi ja tiedän että olen pystynyt siihen. Nyt uskallan jo jakaa tästä empatiapotistani muillekin. Mutta en pystynyt siihen esikoisen äitinä.
Kerron vielä yhden esimerkin.
Erästä naapuriani haastateltiin paikallislehteen ja huomasin siinä, että heidän tuplarattaitaan oli paikattu teipillä ilmeisesti jonkun rikkoutumisen vuoksi. Maalarinteippi näkyi lehden kuvassa. Tunsin tuolloin, kuinka olin jollakin tavalla jopa vahingoniloinen tuosta asiasta ja ajattelin jotakuinkin, että ”jes, ainakin tuossa perheessä on jotain inhimillistä ja eivät nekään kaikkea täydellisesti hallitse”. Nyt, toisen lapsen tultua maailmaan, ihmettelen omaa ajattelutapaani. Miksi kiinnitin niin paljon huomiota toiseen perheeseen, miksi olin niin heikoilla että etsin virheitä toisista ja miksi olin niin kehittymätön? Jos nyt näkisin tuollaisen kuvan, en varmaan edes kiinnittäisi asiaan huomiota ja rattaat olisivat VAIN rattaat, eivät elämän onnellisuuden suurin mittari. Saattaisinpa ajatella myös, että kätevää, tuollakin tavalla ilmeisesti saa ihan hyvin rattaat korjattua!
Luin joskus muistaakseni Pelastakaa lapset ryn sivuilta, että ihminen, joka on turvallisesti kiintynyt, kykenee antamaan empatiaa muillekin. Ja turvattomasti kiintynyt väistelee ja on ristiriitatilanteissa monesti hyökkäävä ja aggressiivinen.
Ehkä tuoreilla äideillä on vaikeaa olla empaattinen, koska siinä vaiheessa oma äidillinen itsetunto ja ”äitiyden kiintymyssuhde ulkomaailmaan” on vielä kehittymässä. Tilanne korjautuu varmasti ajan mittaan – ainakin itselläni on hyviä kokemuksia vanhemmista naisista, kuten kokeneista neuvolantädeistä.
Tässä kontekstissa onkin todettava, että olen ollut jotenkin ylpeä siitä, miten reipas ja mukavan lämmin tyyppi tämä Lähiömutsi on. Nättejä kirjoituksia yksi toisensa perään!
Pitäisikin joskus tehdä jonkinlainen tutkimus siitä, kuinka moni mutsilandian ulkopuolinen Lähiömutsi lukee. Kun kyllä teitä muutama on, ja se on jännä se. Ihana, että viihdyt blogissani!
No täydellinen on kyllä tosiaaan nimenomaan heittomerkeissä mun kohdalla, eiköhän se ole blogiteksteistäni käynyt ilmi 😀 Kiitos herkästä ja rehellisestä kommentistasi!
No mun kulutus ei määriltään kyllä ole ekoa, kun kuluttamistahan se käytetyn, luomun ja reilun ostaminenkin on.
Aivan huikeata kuulla, että meidän kotikaupunkiretket ovat saaneet aikaan noin isoja vaikutuksia teidän elämään, hurjaa!
Ihana kuulla, että näistä mun jaarituksistani on ollut sinulle vertaistukea ja ajatusten herättäjää. Paljon tsemppiä, iloa ja onnea vauvavuoteen!
Joistakin kirjoituksista mä ymmärrän syntyneen haloon, omassa blogissani esimerkiksi tuo postauksessa linkkaamani ruokajuttu. Mutta sitten on paljon niitä, joissa en vain näe mitään syytä herneilyyn tai mielensäpahoittamiseen. Että kuten sanoit, aina löytyy joku, joka ei tykkää.
Kaikkea hyvää myös sinne!
Tunnistan kans sen fiiliksen, että vaikka yleisissä lastenhoitotiloissa se kestovaippa pitää vaihtaa mahdollisimman huomaamattomasti. Voi toki olla, että olen itse luonut tämän fiiliksen ihan tyhjästä, mutta joka tapauksessa sellainen välillä pukkaa vaivaamaan.
Kiitos huipusta kommentista! Tää on loistoesimerkki siitä, että Lähiömutsin kommenttiosiossa keskustelua viedään eteenpäin ja saadaan mutkin ajattelemaan asiaa uudestaan ja uudestaan.
Tässä vielä sinulle ja muillekin se postaus, jossa kerron ekasta kerrastamme kaupungilla perheenä, kun Minime oli pariviikkoinen: http://www.mutsiavautuu.com/2012/01/seesam-aukene.html#comment-form Ajatukseni siitä, että muiden mielestä olin ehkä lähtenyt liian pienen vauvan kanssa kaupungille lähti siitä, että yksi äiti siellä Kampin lastenhoitohuoneessa sanoi jotain tyyliin ”noin pieni ja nyt jo kaupungilla – mä olin varmaan kaksi ekaa kuukautta vaan kotona”. Hän sanoi sen ihan ystävällisesti nauraen ja ilman mitään taka-ajatuksia (näin luulen ja toivon ainakin), enemmänkin sellaisena small talkkina. Ja kun ihan varmasti olin epävarma ja vereslihalla tuoreen äitiyteni kanssa, kuvittelin, että niin varmasti nuo kaikki muutkin pelottavan äitilauman jäsenet ajattelevat.
Kiitos lisäajatuksia tuovasta kommentistasi. Toinen kappale kommentistasi kiteyttää hyvin sen, mitä minäkin ajattelen. Ja vima kappale kommentistasi saa sydämen hypähtämään lämmöstä, kiitos, kauniisti sanottu!
Kiitos Viv rehellisestä ja ajatuksia herättävästä kommentistasi. Olen niin samaa mieltä siitä, että empatiaa toivoisi näkevänsä ja kokevansa mutsilandiassa enemmän. Itse häpeillen joudun myöntää kuuluneeni ennen lasta siihen joukkoon, joka esimerkiksi kaupassa merkitsevästi silmiään pyöritellen antoivat käydä selväksi, että räkä poskella huutava lapsi äiteineen voisi mennä muualle pilaamasta normaalien ihmisten päivää. Nyt tunnen niin suurta sielujen sympatiaa sen äidin kanssa, että jos vain rahkeet sillä kertaa riittävät, menen sanomaan että mä niin tiedän miltä susta tuntuu, voinko mä auttaa jotenkin, voinko vaikka pakata sun ostokset.
Samoin kuin sinä, mäkin tykkään lukea, miten monella eri tavalla voi olla hyvä äiti. Lähiömutsissa on esillä se mun tapani, joka mun mielestä on toki hyvä. Yritän olla fiksu ja empaattinenkin luulen olevani, mutta välillä en silti ymmärrä, miksi kommenttiosiossa kiehuu. Poikkeuksen tekee tietenkin se ainut kerta, kun olen kokeillut vähän haastaa, eli se ruokapostaus. Välillä niitä eriskummallisia kommentteja tulee kuitenkin teksteihin, joiden en voi ymmärtää herättävän moista vihaa tai ärsytystä. Viimeisimpänä vaikka kirjoitukseni Vuosi äitinä.
Mä en lähtisi missään nimessä lisäämään disclaimereita etenkään provosoiviin teksteihin. Monelta kolumnilta tai mielipidekirjoitukselta menisi siinä voima ja pohja. Koska aina voi sanoa ”mutta toisaalta”.
Tän sun kommenttisi jälkeen mä aion muistaa sanoa lähipiirissäni oleville äideille, miten hyviä äitejä he ovat. Koska he ovat, jokainen. On ihan totta, että joskus itsestään selvät asiat jäävät lausumatta, vaikka juuri ne voivat saada aikaan niin paljon hyvää.
Ja kiitos anonyymi, että annoit esimerkkejä omasta elämästäsi. Moni muukin kommentoija on ollut sitä mieltä, että itsetunnon kasvaminen äitinä alkaa olla vakaalla pohjalla vasta kahden lapsen jälkeen. Kuten tuolla aikaisemmin jo sanoinkin, se niin jännittävä ja varmasti paikkansa pitävä teoria, että melkein tekisi mieli ryhtyä vauvantekohommiin, jotta saisi asiasta henkilökohtaista tutkimusmateriaalia!
Loistavaa tekstiä! Itse olen naimaton, lapseton opiskelija, mutta jotenkin eksyin blogiisi ja olen seurannut sitä siitä lähtien. Kirjoitat vaan niin hyvin ja olen myös oppinut monenlaista 😀 Tää mistä kirjotat on musta vähän tämmöstä naisten ikuista täydellisyyden tavoittelua – empä ole paljoa kuullut että esim isät kyttäisivät toisiaan ja miten heidän lastenkasvatuksensa menee. Mutta aika paljon nää jutut kuulostaa ihan tyypilliseltä naisten kateudelta/panettelulta kuten ”jes, Mirva on lihavampi kuin minä” tai haukumpa-tuota-tuttua-huoraksi-vain-koska-hänellä-menee-paremmin-ajattelulta… naiset vaan vaikuttaa olevan sodassa toisiaan vastaan aina, mistä tahansa onkin kyse!
Loistavaa, ihanaa, hienoa. Milloin vain opittaisiin, että me kaikki saamme tehdä itse omat valintamme. Ihan jokainen meistä. Ja ne valinnat kannattaa tehdä, eikä niihin vain ajatua. Tieto on yhden googlauksen perässä. Minun on ainakin vaikea olla ymmärtämättä lukemaani, esim. imetys- tai tarhaikäasioissa.
Ja kyllä. Olen itse luovuttanut kauan sitten. En enää jaksa jauhaa. Hienoa kun jaksat perustella valintojasi!
Itse lapsettomana luen suurella mielenkiinnolla blogiasi. Jollain (kummallisella?)tavalla pystyn samaistumaan tapaasi olla äiti ja monissa kohdin huomaan nyökytteleväni: ”Noin minäkin tekisin.” Toivottavasti et koskaan poista blogiasi – jos lasten aika kohdallani joskus koittaa, tulen palaamaan kirjoitustesi äärelle hakemaan joko neuvoja tai sitten ihan vain sielunsisaruutta. Jatka samaan malliin!
Olen varmaan ollut vähän sivussa mutsilandian mainstreamista, kun olen (aikoinani) tehnyt nuo kaikki paremmuutta tavoittelevan äärivanhemman 😉 temput, eikä silti blogissani ole käynyt kukaan nillittämässä. Tai on, mutta ovat tulleet Hommafoorumilta ja nillittäneet ihan eri aiheista 🙂
Huikeeta, että taas yksi lapseton lukija ilmoittautuu. Miten paljon teitä oikein on!
Musta on kyllä ihan käsittämättömän paskaa, että naiset tosiaan tuntuvat olevan sodassa toisiaan vastaan. Siinä ei ole mitään järkeä. Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan -kirjalla on erihyvä nimi.
Sepä, meillä länsimaisilla vanhemmilla kun onneksemme suurimmalla osalla mahdollisuus valita. Tai ainakin yrittää toimia valintansa mukaan. Vaikkakin me ollaan kyllä olosuhteiden pakosta ajauduttu osaan valinnoista – esim ensimmäisien kuukausien perhepetiin (jonka nimityksen opin vasta myöhemmin jostain kasvatusoppaasta) ja viiden kuukauden ajan kestäneeseen sataprosenttiseen kantamiseen, kun tyyppi huusi kuin Manaaja-elokuvissa ikään jo rattaat nähdessään.
Kiitos mieltä lämmittännestä kommentistasi, ihan tässä pökertyy moisista sanoista!
Supermutsipisteitä ja Hommafoorumilaisten suututtaja – sun blogi kuullostaa vaaralliselta!
Moi! Löysin tänne Project Maman linkkaamana ja tää sun teksti (ja myös toi PM:n syyllisyys postaus) tuli aika mainioon saumaan omalta kannaltani. Odotan ensimmäistäni ja la on maaliskuun alussa. Mitä tässä odotusaikana olen kaikkein eniten pohtinut, on se, kuinka osata olla äiti omalla tyylillään liikaa miettimättä mitä muut tekee ja miten osata luottaa niihin omiin valintoihin kun on ekaa kertaa koko homman edessä. Sun teksti itsessään oli mainio, lisäksi kahlasin koko kommentiosion läpi ja aihe syveni entisestään, kiitos sulle ja kaikille pitkiä kommentteja lähetäneille 🙂 Neuvolasta olisinkin eniten kaivannut just tänkaltasta keskustelua th:n kanssa niitten hemoglobiinin ym. mittausten lisäksi. Toisaalta onhan tässä vielä aikaa ottaa asia itsekin esille, epäilen vaan pikkusen th:n taitoja näihin liittyen sillä neuvolasysteemissä näytetään keskittyvän ihan toisiin asioihin.
Tuun varmasti jatkossakin lukemaan sun blogia, hauska tutustua!
🙂 Anna
Heitin sitten omani syyllisyydestä: http://www.arkitehti.net/2013/01/23/paskamutsiudesta/
”Hämmennyksen kliimaksin koin ehkä tarjotessani juttuideaa erääseen perhelehteen. Siitä kyllä tykättiin, mutta terävin kärki olisi pitänyt hioa pois, ettei kukaan lukijoista vain syyllistyisi tai tuntisi jutun luettuaan huonommuutta.”
Heh! Vauvaa lukiessani olen huomannut saman asian. Välillä oikein ärsyttää, kun niin alleviivataan, että kaikki vaihtoehdot on hyviä ja varotaan, ettei ketään ärsytettäisi. Sitten ei oikein uskalleta sanoa mitään kunnolla.
Kiva, että poikkesit Lähiöön, toivottavasti tuut toistekkin! Ja superia, että molemmat tekstit kommentteineen antoivat ajattelemisen aihetta. Esikoistaan odottava ystäväni kertoi tämä postauksen jälkeen ajatelleensa myös tekevänsä kaikkensa, että on hyvillä mielin äiti parhaaksi kokemallaan tavalla, tekevät muut mitä ja miten vain. Ja musta hieno lisäys oli myös, että hän on päättänyt olla päättämättä mitään. Tilanteet, jaksaminen ja vauvan meiningit kun vaihtelevat – toisena päivänä toinen tapa on toimivin, toisena toinen. Iloa ja onnea odotukseen!
Jes huikeeta, että jotkut saavat vietyä ajatukset sille tasolle, että tulee toimintaehtotuksia ja -suosituksia. Mä kun olen edelleen vielä tällä ”en voi käsittää” -asteella.
Joo, se on aika sääli. Kun aina voi sanoa ”mutta toisaalta”. Ja silloin enää lopuksi sano oikeastaan yhtään mitään.
Myös Project Maman Katjalla on sanansa sanottavanaan: http://www.projectmama.info/2013/01/eroon-syyllisyydesta.html?showComment=1359036305761#c5637600530970027838
Perhelehdissä muuten haastatellaan asiantuntijoita aika harvoin, ilmeisesti juuri siksi, että heillä voisi todellakin olla jotain sanottavaa. Ja sitten voisi joku vaikka syyllistyä.
Mä en nyt millään jaksa lukea jokaista kommenttia, joten jätän kaikki muut huomiotta ja kommentoin vain sun omaa tekstiä.
Mulla ei (edelleenkään) ole niitä lapsia, mutta huomaan kyllä itsekin joskus miettiväni, että miten sä jaksat olla noin Äiti isolla Ä:llä… En kuitenkaan millään pahalla, vaan toivoisin itsekin, että jos joskus niitä mukuloita ilmaantuu, että jaksaisin/osaisin/viitsisin edes puolet tuosta, mitä teet lapsesi hyväksi! Että anna mennä vaan, jos jotakuta niin hirveästi häiritsee, niin ajattele, että se on hänen oma henkilökohtainen helvettinsä!
Haha, en mä kyllä koe tekemällä tekeväni, hampaat irvessä tyyliin, mitään lapseni hyväksi. Nämä meidän perheet tavat vaan tuntuvat hyviltä just meille. Välillä sitä luulisi ihmisten reagoinneista päätellä, että tekisimme jotain radikaaliakin, vaikka oikeasti kysessä onkin vain esimerkiksi kotiruuan tekeminen tai vaippojen ripustaminen narulle. Mutta jep, annetaan mennä vaan!
Aivan loistava kirjoitus! Olen itse miettinyt niin paljon samaa. Syyllistyminen on jotain aivan käsittämätöntä. Ymmärrän, että äidit on herkkiä ja odotukset eri suunnista kovat, mutta silti. Mittasuhteet ovat ihan omaa luokkaansa. Monet tuntevat, että kohdistat sanasi juuri heille ja heidän valinnoilleen. Ihan kuin telkkarissa suomalaisten ylipainosta puhuva lääkäri haukkuisi juuri näitä MINUN makkaroitani. Se on mielestäni aika eri asia kuin jos ystäväni kommentoisi läskejäni.
Tuntuu, että onnistuneesta imetyksestä ei saa iloita, ettei syyllistä muita. Moni imettävä äiti on puskenut läpi aika monen imetyshankaluuden, minusta siitä sinnikkyydestä saa olla ihan reilusti ylpeä! Ei siitä neuvolassa kiitellä 😉 Välillä tuntuu, että imetyksestä ei saa edes puhua mitään, koska se mistä puhutaan, osoittaa sen, mitä pidetään tärkeänä ja arvokkaana. Ja vaikka sitä imetystä nyt pitäisikin pikkiriikkisen arvokkaampana kuin korvikkeen antamista, so what, se on kuitenkin vain yksi siivu äitiyttä. Toivottavasti jokainen äiti löytäisi ne omat vahvuutensa ja tapansa olla äiti, asiat joista olla ylpeä ja joista saada äitiysitsetuntoa.
Kiitos sinulle loistavasta blogista, kauniista teksteistä, arjen palasten jakamisesta.
Mahtavaa, että joku avasi suunsa aiheesta. Ehkä minäkin uskallan jo kohta jättää ne ”kaikki tekee tavallaan” kommentit kirjoittamatta 😀 Ihan mahtavaa tekstiä.
Kyllä, äitiysitsetunto nousuun, hyvä me, hyvä äidit!
Joo, ois kiva, jos mahdollisimman moni uskaltaisi. Monelta tekstiltä menee pohja, jos ne laimentaa ”no mutta tää on vaan mun mielipide” -kommenteilla. Kolumnien tyyliin suoraa tykitystä!
Minä olen aivan untuvikko täällä blogimaailmassa ja löysin blogisi vasta toissapäivänä. Olen sitä suurella mielenkiinnolla lueskellut nyt niin paljon kuin mahdollista ja ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että aivan mahtava blogi! Tykkään aiheistasi ja tavastasi kirjoittaa tosi paljon.
Haluan myöskin kommentoida tuohon syyllisyyteen. Mulla on aivan uunituore blogi ja jopa minä olen jo törmännyt tähän samaan ilmiöön. Yhden jutun haluaisin sulle sanoa (lämmöllä, tsemppinä). Sä kyllä varmaan tiedät jo tämän ja voi olla, että joku muukin on sen jo sulle kommenteissaan sanonut. En tiedä, en ihan kaikkia jaksanut kahlata läpi. Se, että lukija syyllistyy, kertoo jotain lukijasta, ei sinusta. Turhaan luet tekstejäsi läpi ja mietit, että mikähän koukku siellä mahtoi nyt syyllistää jonkun toisen äidin. Et löydä sellaista koukkua mistään kirjoittamastasi, sillä se koukku löytyy vastaanottajasta. Vaikka sinulla varmasti onkin jo paksu nahka tässä hommassa, niin anna olla. Et voi tälle yksinkertaisesti yhtään mitään.
Syyllisyys on hyvä tunne silloin, kun tietää itse tehneensä jotain väärin. Syyllisyyden pitäisi ajaa tekemään seuraavalla kerralla parempia valintoja. Aivan turhaa syyllisyys on silloin, kun se nousee jonkun toisen valinnoista. Jos taas on tehnyt jo parhaansa, eikä vaan pysty muuhun, pitää osata olla armollinen itselleen. Kukaan ei aina yllä edes niihin omiin ideaaleihinsa. Ei kukaan.
Eräs ystäväni, ammatiltaan psykoterapeutti, laittoi asian näin: En voinut mitään, lapsi menköön terapiaan. Heh. Tulevana alan opiskelijana kannatan tätä. Aina ei vaan yllä. Turha siihen on sen enempää jäädä rypemään. Toinen kantava perusajatukseni on, että lapsillani on pahimmillaankin paremmin kuin monilla parhaimmillaan. Surullistahan se siis on, mutta kantaa mua niinä mun todella matalina hetkinä.
Pelkkää hyvää teidän perheelle. Kiitos vielä ajatuksia herättävistä teksteistä. Sait jälleen yhden uuden (ei-syyllistyvän) lukijan. 🙂
Itse olen vasta löytänyt blogisi, ja suorastaan ahmien lukenut niitä! Olen kahden tytön, 5- ja 4-vuotiaiden, äiti, ja itse nautin blogistasi suuresti myös! Muutamia pointteja, itse halusin kivunlievityksen, ja joskus olen sanonutkin ääneen että minä en todellakaan mitään luomusynnytysta kokeile. Samaan hengen vetoon totean sen johtuvan siitä että en usko olevani tarpeeksi vahva siihen, pelkäsin kipua liikaa. Itselläni synnytykset olivat silti ihania kokemuksia, joten en syyllisty tästä 🙂 Kestovaippoja en koskaan kokeillut, koska valitsin ”helpomman” reitin. Toki, meillä ei esim. koskaan ollut vaippaihottumaa tms, joten pääsin tosi helpolla. Nostan hattua niille jotka jaksavat kestovaipparumbaa. Voisin sanoa että olin siihen liian mukavuudenhaluinen. Tein lapselleni itse soseita. Asuimme silloin keskustassa, ja kävin kauppatorilta hakemassa jos jonkinmoista mössöä. Sitä bataattia myös. Hitto että oli hyvää! Peruna-bataattimössö päätyi meidänkin lisukkeeksi, omalle lautaselle kun on kovin helppo halutessaan lisätä suolaa!
Pointtini tässä on kai se, että me naiset ja äidit pääsisimme eroon siitä kuka on paras äiti tai fiksuin äiti – asettelusta, ja avoimesti ottaisimme vastaan toisten neuvoja tai näkökulmia. Itsellä paska äiti – fiilikset ovat tulleet niiiin paljon rankemmista asioista, että en henk. koht. jaksa kokea huonommuutta siitä jos joku jaksaa vähän enemmän kuin minä. Ja minäkin muuten kiroilen. Kamalaa. Ensimmäinen lapseni ei nukkunut vuoden aikana IKINÄ, siihen aikaan kiroilin vielä enemmän. Itsekseni mietin että olisipa ihanaa jos tämä blogi olisi ollut olemassa silloin. Olisin voinut lukiessani vittusaatanaperkelettä toistaa itse ääneen samaa mantraa.
Kiitos siis sinulle loistavasta blogista, joka saa minut usein tihkumaan naurusta, siis iloisesta naurusta! Upeaa että jaat kokemuksiasi ja katsomuksiasi avoimesti. Yhdestäkään blogista ei nimittäin ole tullut sellainen kuva, että olisit niitä ihmisiä jotka sanoo ”meillä on kaikki aivan täydellistä” ja sitten menet kotiin vyörymään masennuksessa. Se kun on mielestäni pahinta. Kiitos totuudenmukaisesta ja rehellisestä kuvauksesta äitiydestä, johon kuitenkin liittyy myös niin paljon niitä onnen tunteita 🙂 Tsemppiä jatkoonkin!
Kiitos Anonyymi rauhallisesta, aikuisesta ja ei-blogikeskustelunomaisesta otteesta tähän asiaan! (Liityn ite keskusteluun kolme miljoonaa vuotta myöhässä ;))
Minä ainakin ymmärsin hyvin pointin siitä, että kaikki positiot eivät ole aina niinsanotusti samanarvoisia, eli on ihan todella helpompi puhua jostakin aiheesta ”omasta näkökulmastaan” jos tuo näkokulma sattuu olemaan se keskiluokkainen, valistunut ja melko lailla yleisesti hyväksytty. Nyt taas tämä varoituksen sana: en puhu lähiömutsista spesifisti, vaan meistä (kyllä, minusta myös!) tietynlaisista korkeastikoulutetuista keskimäärin hyväosaisista naisista, joille iso määrä erilaisia valintoja on avoinna. Kun sitten kokee, että omia varmasti täysin vilpittömiä ja vailla minkäänlaista syyllistämisen halua ulkoiluttamiaan * tämän asetelman mahdollistamia * näkemyksiään kohtaa aalto negatiivisuutta, voi tosiaan olla vaikea kovin kauaa suhtautua rakentavasti. Ihmekös tuo, vituttaisi ihan ketä tahansa!
Blogin ongelma tässä kohtaa juuri se klassinen problematiikka toisaalta äärimmäisen henkilökohtaisena, toisaalta äärimmäisen julkisena alustana. Tosielämässä en esimerkiksi puhu samalla tavalla työasioistani ja -tilanteestani työssäkäyville ja työttömille kavereilleni. Kun enhän minä herra paratkoon tietenkään halua aiheuttaa kenellekkään vielä kurjempaa oloa työn puutteesta, mutta varmaan tietynlaiset keskustelut saisivat sen aikaan, ja kaverini olisivat minulle ärtyneitä ja jopa hieman loukkaantuneita IHAN SYYSTÄ tahdittmuudestani. Netin keskustelussa tällaista normaalia tilannekohtaista tahdikkuutta ei oikein voi harjoittaa, kuten anonyymi toteaa esimerkissään asuntovelasta.
Ja juu, tietenkin tiedän, että kyse ei ole aina siitä, että toinen on rikas luksusäiti, joka tekee kaiken oikein, ja toinen on narkkariäiti, joka itkee huonouttaan. Voi olla kyse ihan siitä, että toisella on selkeästi suuremmat (kesto)kapasiteetit kun toisella, ja toinen aktiivisesti kokee alemmuutta ja ahdistusta saamattomuudestaan vaikka kuinka olisi ns. rikas luksusäiti. Edelleen – ymmärrän vitutuksen, jos kyse on sellaisestakin asiasta, että yksinkertaisesti haluaisi vain iloita hyvin sujuneesta imetyksestä. Toisaalta sitten taas ymmärrän myös sen toisen, jolle kommentti imetyksestä kaikesta vilpittömyydestään huolimatta tuntuu vain viimeisimmältä piikiltä pitkässä listassa omia epäonnistumisia.
Summa summarum: empatiaa kehiin kaikilta puolilta, todetaan yhteen ääneen että äitiys on aika haastavaa ja vittumaista, ja hyvin me kaikki pärjätään siskot! 🙂
🙂 Nämä kuvatunlaiset kommentit lienevät syynä siihen, että oma äitinä olo tulee pidettyä mahdollisimman etäällä blogosfääristä ja verkosta ylimalkaan. Mutta kiva kun joku jaksaa, tuo taannoinen laatikkopyöräbloggaus taitaa rohkaista minutkin ostoksille. Mukavaa kesäaikaa!
Huh, aikamoista sanojen taistelua. Lähiömutsi, blogisi on aivan loistava, vaikka itse toimin monella tapaa eritavalla, mutta hyviä vinkkejä ja ideoita täältä saan. Tuosta imettämisestä halusin sen verran sanoa, että itse imetin 2,5kk ja useimmiten sekin oli hieman tuskaista ja usein piti antaa korviketta lisäksi, kun oma maito ei meinannut riittää. Loppujen lopuksi sitten pikku hiljaa lopetin imetyksen kokonaan, kun niin minä kuin kirppukin siitä kiukkuiseksi tultiin, kun ei oikein onnistunut / maito ei riittänyt. Lopetus oli toisaalta helpotus ja toisaalta taas harmitti. Jälkikäteen eniten on harmittanut se, kun keski-ikäiset tuttavat muistavat aina kysyä, että ”imetäthän vielä?” ja ”syökö hyvin tissiä?”, niin minua on nolottanut kyllä vastata, että en imettänyt kuin 2,5kk. Mutta ihana ja meneväinen kohta 11kk tyttö minulla on ja näillä mennään! 🙂
Mä kirjotin joku aika sit vähän vastaavasta aiheesta vertaistukiryhmissä http://nepetalaktoni.blogspot.fi/ Ihmiset pahoittaa mielensä jos kertoo, ettei omalla lapsella ole kipuja. Silloin ei ota muitten huonoa tilannetta huomioon. Jossain oli joskus joku mies kirjottanu kaksplussan vauva palstasta, että se on suorastaan maanpäällinen helvetti. Siellä ihan sama mistä aloitat keskustelun, niin muut äidit leimaa sut muutaman kommentin jälkeen huomiohuoraks ja vähän ajan päästä sut pitäs lynkata ja sun lapsien kuolla hitaasti ja kivuliaasti. Kai äitiys on jotenkin arka aihe, koska yhteiskunnalla tuntuu olevan selkeä käsitys ”hyvästä äidistä” ja jos teet jotenkin toisin, tunnet syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Ja sun annetaan ymmärtää, että olet huono, joten puolustaudut hyökkäämällä. Tästähän koulukiusaamisessakin on kyse. Kiusaa ettet tule kiusatuksi. Mä ainakin koen olevani just täydellinen äiti meidän Ipanalle, mutten välttämättä olis sitä teidän kakaroille. Enköhän mä tunne pentuni parhaiten ja tiedä mikä meillä toimii parhaiten, mutta samat jutut ei toimi toisessa perheessä. Mä saan ihan tarpeeks kuulla neuvolasta olevani maailman paskin äiti, joten kyllä otan kaikki suitsutukset vastaan hoidosta, terkkarista ja päksistä, miten hienosti oon Ipanan kasvattanu ja miten hyvin oon tarttunu ongelmakohtiin. Jos sinä kestoilet, se on sun juttu. Hieno homma. Säästät luontoa ja jos on aikaa ja viitseliäisyyttä, niin hei miksei? Mulla ei ollut kumpaakaan, vaan armotta pistelin menee liberoita kaatopaikkajätteeseen. En mä ymmärrä miks kaikesta pitää aina tehdä numeroa ja kaikkien lähteä samalta viivalta ja vauvojen kulkea samalla keskikäyrillä. Eikö maailmaan enää mahdu erilaisuutta ja sivistynyttä ajatuksenvaihtoa?
Kiitos tästä tekstistä. Oli niin tuttua tuo kun en itsekään ”tajua” syyllistyä. Tykkään lukea ja kuulla kuinka muut toimivat eri tilanteissa. Jos juttu kuulostaa hyvältä niin kokeilen itsekin, poimin parhaita ideoita jotka voisivat toimia meillä, mikäli minulla on tarve muuttaa jotain toimintatapaa.
Mutta se että olen joskus tehnyt jotain hassummin, hankalammin, joutunut oppimaan kantapään kautta ei tee minusta huonoa, vaan kehittyvän ihmisen. Äitinä, puolisona, ystävänä, työntekijänä olen joissakin asioissa äärettömän hyvä ja joissain toisissa minulla on todellakin kehittämisen varaa ja koen olevani täydellinen. On jotain mihin suuntaan kehittyä, oppia uutta ja kasvaa tässä vuosien aikana.
Minulle on etenkin tuttua tuo että muut vetävät hernepalon nenäänsä kun kuulevat taaperoimetyksestä. Alkaa tulla omituisia puolusteluja miksi imetys kesti 4päivää tai pari kuukautta. Eivät ne vaan ole ymmärtäneet ettei minua kiinnosta miksi, se on jokaisen oma valinta ja oma elämä.
Mutta helpottavaa huomata että on muitakin joilla ei aukea tämä ikuisen huonon omantunnon ja marttyyriasenteen niksit.
Aivan mahtava teksti, kiitos tästä! Olen vasta liittynyt lukijaksi, mutta täytyy sanoa, että jo nyt tiedän jääväni lukijaksi. Moni haluaa nykyään kirjoittaa blogia, mutta jotkut sen vain handlaavat paremmin kuin toiset. Suoraa asiaa -tekstit ovat parhaita! Minulla esikoinen syntyi tasan seitsemän viikkoa sitten, joten erittäin ajankohtaisia aiheita. Niin ja miten upeaa, että negatiivisistakin kommenteista huolimatta voit jatkaa mielipiteidesi kirjoittamista ja avoimesti kertoa omista valinnoistasi.
Hieno kirjoitus, itse en pidä mitään blogeja, mutta silti olen huomannut sen asian, että mitään omia mielipiteitä ei voi missään ilmaista kun joku aina loukkaantuu… ja varsinkin jos mielipide poikkeaa toisista. Ja itse olen saanut vaikka kuinka paljon negaa omasta tavastani hoitaa lapsia ja elää elämääni. 🙂 mutta elämä on…