Lähiömutsin kommenttiosiossa keskustellaan ja välillä meuhkataankin pääsääntöisesti asiallisesti ja keskustelua eteenpäin vieden. Kiitos siitä. Kritiikit ja naljailut suunnistetaan asiaan kuuluvasti ainoastaan mulle. Bloggariksi ryhtyessään pitää olla valmis sietämään se, että aina välillä joku vetää herneen palkoineen sieraimeensa. Silti välillä kommentit aiheuttavat mussa hämmennystä ja ihmetystä. Puhumattakaan oman blogini ulkopuolelta sattumalta löytyneistä kommenteista koskien Lähiömutsia. 

Toisaalla mua väitetään ylisuorittajamutsiksi, joka on uhrannut minuutensa ja elämänsä äitiydelle kokkaamalla esiliinan helmat porkkanasoseessa kotitekoisia ruokia lapselleen, kantamalla tätä niska vääränä kantovälineissä ja pyykkäämällä kestovaippoja yöt läpeensä.

Toisaalla mä taas olen itsekäs äiti, joka ei välitä lapsensa tarpeista, vaan luuhaa kahviloissa sekä festareilla ja rahaa lapsipolonsakin mukaan niihin. Ja paskuudestaan huolimatta ylenkatsoo ja hiljaa rivien väleissä haukkuu muita mutseja, jotka ovat turvautuneet synnytyksessä epiduraaliin ja pukevat lapsilleen peruskuomat trendikkäiden kantotöppösten sijaan.

Toisaalla Lähiömutsin sanotaan kadottaneen alkuaikojen teränsä ja muuttuneen pehmeän höttöisäksi mammamateriablogiksi, joka ei herätä enää mitään keskustelunaiheita tai mielipiteitä. Toisaalla mua taas torutaan liian kärkkäistä mielipiteistäni ja kuulemma liiaksi perusvanhemmuuden polulta poikkeavasta tavasta olla äiti. Kiroilenkin kuulemma ihan liikaa.

Onkin mielenkiintoista, miten erilailla ihmiset lukevat ja tulkitsevat tekstejäni. Miten he luulevat tuntevansa minut. Miten he kokevat oikeudekseen ja velvollisuudekseen opettaa minut tavoille. Joku lukee vain pätkän postauksen alusta ja viimeisen lauseen, ja tekee niiden perusteella johtopäätöksiä. Piirtävät mielikuvistaan ihmisen, jota en enää itse blogiminäkseni tunnista. Pitävät mua ystävänä, joka innoissaan lähtee kahville ventovieraan lukijan kanssa aina pyydettäessä. Tai toisaalta kusipäänä, jonka kanssa eivät halua joutua yhtä aikaa yleiseen lastenhoitohuoneeseen. Mutta eniten mua ihmetyttää syyllistyminen.

Tuntuu, että teet sitten miten päin vain, kirjoitit mistä vain, aina joku kokee sen henkilökohtaisena vittuiluna ja syyllistyy. Sellaisissakin teksteissä, joissa mä en vain kerta kaikkiaan näe syytä lukijan itkupotkuraivareille. Toki vaikkapa alkusyksyn ruokapostauksessa otin tahallisen riskin ihmettelemällä, miten perheet eivät itselleen ruokaa tehdessä tee ruokaa samalla myös lapsilleen, vaan nostavat purkkiruokien kulutuksella Suomen yhdeksi johtavista lasteneinesruokamaista. Tämä hämmästelyni jaksetaan nostaa aina ja aina uudelleen suu mutrulla esille kommenteissa, kun jostain mun tekemisestä tai tekemättä jättämisestä on tullut paha mieli.

En tiedä, eikö aivoissani joku äitiyslohko ole koskaan aktivoitunut, sillä mä en syyllisty siitä, mitä toiset vanhemmat tekevät tai eivät tee. Mä luen muutamia äitiysblogeja, joissa asiat tehdään ihan toisin kuin meillä. Luen niitä mielenkiinnosta, en hakeakseni asioita, joista tuntea syyllisyyttä tai vaihtoehtoisesti äitiysitsetunnon pönkitystä.

Vaikka en ole täydellinen äiti, koen olevani hyvä äiti, itse asiassa parempi kuin osasin koskaan ajatella olevani. Toki mäkin koen välillä paskamutsifiiliksiä, kun en jaksa keskittyä olemaan lapsen leikeissä läsnä, vaan selailen samalla kännykkällä sähköposteja läpi. Tai kun lapsen kymmenennellä yöheräämiskerralla joudun laskemaan nopeasti kahteenkymmeneen, etten huutaisi epätoivoisena ”nyt saatana nuku”. Mutta en koe niitä fiiliksiä siksi, että joku muu on harjoitellut tietoisesti läsnäolemista lapsensa palikkaleikeissä tai on pää univelasta ja vauvanitkusta sekaisenakin aina tyyni kuin Neitsyt Maria ikonissaan.

Lisäksi mua kummastuttaa tapa, jossa toisia vanhemmuuden valintoja ei ole lupa kertoa ääneen tai ainakaan niitä hehkuttaen ilman että joku kokee paskamutsifiiliksiä, mutta toisin valinneiden on lupa piikitellä vastakkaisen ratkaisun tehneiden tapaa. Mä olen itse tullut vahingossa valinneeksi useammankin sellaisen vanhemmuuden tai äitiyden tavan, jotka kuulemma valitaan vain supermutsipisteitä kalastellakseen.

Ensinnäkin menin synnyttämään ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Mutta siitä pitää olla hissukseen, ettei sille heti synnytyssairaalan ovella epiduraalia huutaneelle tule paha mieli. En saa sanoa, että koin lapseni oikeudeksi syntyä maailmaan ilman pöhnää ja lisäksi halusin myös itse tuntea mitä tapahtuu ja kokea näin säilyttäväni kontrollin kehossani. Sen sijaan saisin kyllä huudella, että minähän otin kaikki puudutteet ja lääkkeet, mitä sai. Että kyllä ovat hulluja nuo, jotka kipua tahtovat ehdoin tahdoin kokea.

Kaikkien taistelutantereiden verisin on kuitenkin imetyssota. Minä täysimetin lastani puolivuotiaaksi, koska se oli mahdollista, mulle mielekästä sekä helpointa ja koska se on luonnollista sekä lapselle parasta. Mutta etenkään jälkimmäistä ei tietenkään voi sanoa ilman, että lisää heti, että korvike on sekin ihan ookoo, eikä tee äidistä paskaa. No tietty se on ookoo eikä tee äidistä paskaa, mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että äidinmaito on lapselle parasta. Mutta hys, niin ei saa sanoa, ettei joku menetä yöuniaan. Sen sijaan saa kyllä kertoa mielipiteensä siitä, miten hulluja ovat äidit, jotka suostuvat uhraamaan puoli vuotta elämästään olemalla lapsen käytettävissä aina vaadittaessa. Että tissitkin säilyy, toisin kuin niillä imettäjillä, joilla ei ole omaa elämää.

Tässä välissä on ehkä syytä muistuttaa, että koskapa lapseni on jo vuodenikäinen, alan pian olla otollista maaperää niille nettihenkilöille, joiden mielestä mun touhuja voi kutsua vapaasti kummallisiksi ja pervoiksi. Taaperoimettäjä!

Tissin ja pullon lisäksi melkein yhtä veristä taistoa käydään myös kestovaippojen ja kertakäyttöisten vaippojen välillä. Meillä käytetään pääsääntöisesti kestovaippoja, eikä siitä voi netissä puhua ilman, että joku ihmettelee näreissään moista hippien keulimista maailman parantamisellaan. Sen sijaan saisi sanoa, että ei ainakaan ole edes miettinyt moisien rättien käyttämistä, koska mieluummin käyttää pyykkikoneen päälle napauttamiseen käytetyn ajan villiin sekstailuun miehen kanssa. Ja suurin osa jengistä vain hymistelisi, ettei kertakäyttövaipan käyttäjälle tulisi paha mieli.

Ja sitten se kotiruoka. On jännä, että kun sanoo tekevänsä lapsensa ruuat suurimmaksi osaksi itse käyttäen siihen ehkä noin tunnin viikossa (nykyään toki syödään pääsääntöisesti ihan samaa ruokaa, joten extratunteja ei tule), on heti supermutsipisteitä kalasteleva äitipolo, joka on kadottanut minuutensa mutsilandiaan. Mä olen jopa lukenut jostain netin syövereistä tapani tehdä kotiruokaa lapselleni olevan ääriratkaisu ja ääri-ideologia. Kotiruuan puolesta puhumisen sijaan saisi kyllä reteenä huudella, että meillä syödään vain eineksiä, kun on muutakin tekemistä kuin höyryttää bataattia. Heti saisi virtuaalista nyökyttelyä ja olalle taputtelua osakseen.

Ja jos ihmettelee, miten Suomessa syötetään lapsille niin paljon eineksiä vanhempien syödessä edes suhteellisen tuoretta ruokaa, on suvaitsematon syyllistäjä. Mutta sitä saisi kyllä ihmetellä, miten jotkut supermutsipisteitä kotiruokaa tekemällä kalastelevat vanhemmat eivät tajua, että soseuttamista mukavampaa on iltaisin ottaa suklaarasia ja rötväillä sohvalla. Ja taas hymisteltäisiin virtuaalisesti ja ilkkuen naurettaisiin ihmisille, jotka tahtovat tehdä jotain niinkin kummallista kuin valmistaa lapsiensa ruuat itse.

Sama pätee myös esimerkiksi perhepetiin, kantamiseen, lapsen vaatteiden luomupuuvillaan, myrkyttömiin leluihin ja lapsen ihonhoitoon ekotuottein. Niistä puhuessaan pitäisi muistaa kertoa, että tämä on vain meidän tapa ja että jokainen muukin tapa on ihan yhtä hyvä. Ettei vain jollain mielensäpahoittajalla tule känkkäränkkä. Silloin tällöin blogin kuviin kannattaakin hivuttaa myös se muovihärpäkelelu ja Bepanthen-purtelo, että joku voi sitten parantaa pahaa oloaan naljailemalla anonyymina kommenteissa, että mistäs puusta tuo lelu on valmistettu ja kuinkas luomuekohippiä tuo rasva on.

Hämmennyksen kliimaksin koin ehkä tarjotessani juttuideaa erääseen perhelehteen. Siitä kyllä tykättiin, mutta terävin kärki olisi pitänyt hioa pois, ettei kukaan lukijoista vain syyllistyisi tai tuntisi jutun luettuaan huonommuutta.

Miksi ihmisillä, eritoten äideillä, on niin suuri taipumus syyllistyä muiden, tuiki tuntemattomienkin, tekemisistä? Miksi heidän äitiysitsetuntonsa on niin alhaalla, että pahaa mieltä oikein hakemalla haetaan muiden ihmisten sivulauseista? Miksi kaikkien lukijoiden tarkoituksena ei olekaan blogeissa viihtyminen vaan sen sijaan pakonomainen ahdistuminen? Ja onko tämä vain nettimaailmassa korostuva piirre, vai onko tuolla kaduilla rattaissa lapsiaan lykkivistä äideistä 87 prosenttia sitä mieltä, että kun joku tuntematon mutsi Herttoniemestä antaa lapselleen ruokajuoman lasisesta nokkamukista, on siitä aiheellista syyllistyä ja kokea paskamutsifiiliksiä, koska oma lapsi juo muovisesta nokkamukista?

Jaa