Mutta kuten niin monesti aikaisemminkin, avain maailman mysteereiden äärelle annettiin käteen synnytyslaitokselta lähtiessämme. Tai jonnekin sairaalakassin pohjalle se taidettiin jemmata, sillä löysin sen vasta puolisen vuotta lapsen syntymästä, Minimen aloittaessa syömään maidon lisäksi kiinteitä. Tuolloin biojäteastiamme alkoi täyttyä epämääräisestä mönjästä, jonka lapsi oli ruokailunsa ohessa tuottanut ja kylvänyt ympäristöönsä.
Aluksi olin ihan äimänä sotkun kanssa ja omatuntoa lepytelläkseni söin sen minkä kykenin tarjoiluastialle jääneistä ruuista. Lattialle tipahdelleet sentään keräsin roskiin, jos ei pöydän alta nyt sitten löytynyt joku ihan ehdoton herkkupala. Kerran jäystetyt ja suun kautta ruokalapun kouruun päätyneet asiat jätin nekin nauttimatta. Pöydälle jääneen ruuan sen sijaan lapoin suuhuni. Mutta vaikka tarjoiluastiaan jääneet asiat olivat syömäkelpoisia noin niin kuin periaatteessa, ne näyttivät snägärin taakse aamuyöstä ilmestyneeltä pahoinvointiläntiltä. Että hyvää ruokahalua vaan.
Lopulta luovutin ja minusta tuli ihminen, joka heittää ruokaa roskiin. Onneksi syömisen harjoittelun myötä hävikki on pienentynyt, eikä tuota aterioinnin tuottamaa loppumöhnää voi millään kertyä vuodessa kymmeniä kiloja, ainakaan enää. Mutta silti. Jos Minimen lautaselle jää jotain etäisesti ruuaksi tunnistettavaa ja minulla on vielä oman annoksen jälkeen halua syödä, saatan lapsen jämiä napsia. Mutta muuten ne päätyvät roskiin.
Meillä on hyvällä ruokahalulla varustettu kääpiömäyräkoira, joka on enemmän kuin kiitollinen saadessaan toimia biojäteastiana 1v. 3kk ikäisen poikamme ruokailun jälkeen 😉 Omatoimisesti putsaa myös lattiat…
Hihi joo, mies aina ehdottelee haaveilemaansa koiraa, kun siivoaa ruokapöydän ympäristöä. Lähiömutsin Facebook-sivuilla Anni kertoi, että heillä on kanoja, jotka toimivat jätemyllynä – ja siitähän mä innoistuin! Mä rakastan kanoja ja haaveilen kaupunkikanalasta. Se on ihan yhtä mahdoton ajatus tähän asuntoon ja elämäntilanteeseen kuin koirakin, mutta silti. Että aina kun mies ehdottaa koiraa, mä voin vaatia kanoja!
Just meinasin tulla sanomaan, että tarvitset koiran. Mun lapsuudenkodissa ei lajitella biojätettä. Paitsi tänään. Asialla oli isovillakoirauros, joka oli työpäivän aikana vetänyt sekajätepussin pitkin keittiön lattiaa. Muuta sotkevaa siellä ei onneksi ollut kuin pari päivää sitten vanhaksi toteamani uunilohenpala, josta ei ollut murustakaan jäljellä. Italiansalaattirasiakin löytyi täydellisesti kiillotettuna koiran pedistä.
Turkkilaisen jugurttien sankojen huuhtaisun hoitaa koira myös. Piski oikein odottaa aamuisin kytäten, joko tämä olisi se aamu kun purkki tyhjenee. 😉
Luin joskus ravitsemusterapeutin kirjoituksen siitä, miten pienten lasten vanhemmat saattavat lihoa/kokea painon pudottamisen vaikeaksi, vaikka söisivät terveellisesti ja urheilisivat. Syy onki siinä, että kun ei halua heittää ruokaa roskiin, niin kaspii lapsen lautaselle jääneen ruoan omaan napaansa. Saas nähdä miten itsellä sitten, kun tyttö kasvaa ja alkaa kiinteitä syömään…
Riikka
Meidän koira ei syö lapselta tippunutta ruokaa. Toki jokin oikee herkkupala saattaa kelvata, mutta kala- ja kasvisvoittoiset ruuat koira käy haistamassa ja lähtee pois. Eli ei se koirakaan aina auta tähän jäteongelmaan. Mummulassa laitetaan siilille jämät ja ne aina yleensä häviää lautaselta, mutta sehän toimii vaan kesäisin..
Mä päätin kiinteiden ruokien tultua kuvioon täysimetyksen jälkeen, etten syö yhtään lapsen jämiä. Päätös perustui siihen, että en halua lihoa, kun ensin syön omat ruokani ja sit viä toisen jämät päälle, ja toisaalta haluan syödä ruokani lämpöisenä ja tunnistettavana. Poden myöskin huonoa omaatuntoa ruuan pois heittämisestä, mutta lohduttaudun sillä, että tää vaihe menee ohi. Pyrin myös laittamaan lapselle sen verran pieniä annoksia, että pois heitetyn ruuan määrät pysyis pieninä.
Yritän myös opettaa lapselle, että jos itse ottaa ruokaa, niin pyritään ottamaan vaan sen verran, että jaksetaan syödä lautanen tyhjäksi.
Nelijalkainen siivousassarimme nuolee ruokakaukalon, lattian ja joskus myös syöttötuolin, jos laiskuuksissani kallistan sen lattialle, putipuhtaiksi. Ja syö epämääräiset ruoanjämät ja jääkaappiin unohtuneet ateriat (aikuisten ja lasten) onnellisena.
Mäyräkoira eli kävelevä mahalaukku. <3
Kyllä mäkin tossa kevättalvesta pohdiskelin homman mielekkyyttä, kun ostin kiinteitä aloittelevalle bébélle luomuparsakaalia, joka käytännössä lähes kokonaan meni biojätteeksi. Kyllä mä suuren osan lapsen ruoista syönkin, mutta en kyllä käsissä muussattua ja lattialle päätynyttä viitsi.
Mäkin olen kuullut, että vanhemmat muka lihovat siksi kun syövät lastensa jämät. Pistää kyllä miettimään, että mitä ihmeen sapuskoja ne vanhemmat niille lapsilleen syöttävät? Ei kai nyt kukaan perunan puolikkaasta ja kastikkeen jämästä liho? Tai höyrytetyistä kasviksista?
Meillä on koira, mutta se ei kyllä tykkää kasviksista, joten ihan itse saa siivota ne sotkut sieltä lattialta…
Eihän yhdestä jämästä lihokaan, mutta kun se lapsi syö 5 kertaa päivässä ja koskaan ei tiedä paljonko se syö kerralla, niin lautaselle tulee laitettua usein liikaa. Sit ku 5kertaa päivässä syö puoli annosta ylimääräistä muutaman vuoden ajan, ni siitä ne kilot sit kertyy.
Meiklä vuohet syö kasvikset ja kuoret, hepat leivät ja koira loput 😉
Koira on kotitalouksien paras biojätteen vähentäjä. Kun perheemme koira siirtyi autuaammille metsästysmaille, pois heitetyn ruuan määrä kasvoi huimasti, koska kaikkea ennen ”voikohan tämän vielä syödä”-ruokaa ei voinutkaan antaa koiralle, joka autuaana söi kaiken, mitä tarjottiin. Ympäristöteko koira ei tietenkään ole: biojätteen vähentäminen lemmikillä, joka vaatii myös paljon mm. liharuokaa on hölmöläisen peitonjatkamista. (Voit tästä sanoa Lähiöjepelle, kun palopuhe koiran hankkimisen puolesta alkaa 😉
Meillä ruokahävikki on kasvanut jo raskausaikanani. Ennen söin huoletta vähän vanhempiakin ruokia, jos aistinvaraisesti en voinut päätellä niiden olevan pilalla. Nyt olen kuitenkin minimoinut ruokamyrkytysriskiä (vaikka en ole koskaan moista riesaa edes saanut) ja ruvennut käyttämään ahkerasti bioastiaa.
kissa tarttee enemmän lihaa ku koira. en siis ole kissavastainen tms mut niiku tiatona.
Hihi, ruuanjämiä tai pakkausten nuolemista odottavien koirien ilmeet ovat kyllä mahtavia!
Joo, mäkin muistan lukeneeni jotain vastaavaa. Se olikin yksi pieni syy itselleni olla syömättä niitä lapsen ruokalapun uumenista löytyviä mönjiä.
Ai niin, siilet! Mä joskus muinoin yllätyin, miten kaikkiruokaisia ne ovatkaan.
Sepä, onneksi tää on vaihe. Nämä kuvat on otettu viime talvena, joten onneksi enää ei samanlaisia määriä sapuskaa jää yli. Onneksi lapsi on myös niin ruokaa rakastava, että joskus jopa nuolee tarjoilualusen ruokailun päätteeksi 😀 Silloin ei jää roskiin laitettavaa kuin ehkä muutama ruokalapun uumeniin tipahtanut nokare.
Kävelevä mahalaukku hihihi! Syöttötuolin puhdistaja olisi kyllä super. Maar on raivostuttavaa puuhaa hinkata kuivuneita puuroja irti siitä.
Meillä lapsi on onneksemme niin hyvällä ruokahalulla varustettu, että tuota jätesapuskaa ei onneksi enää harjoittelun jälkeen jää kuin minimaalisia määriä verrattuna näihin viime talvena otettuihin kuviin. Mutta tiedän kyllä perheitä, joissa lähestulkoon kaikki vähäinenkin lautselle jätetty jää muiden syötäväksi. Kun sitten vuositolkulla syö ensin itsensä kylläiseksi ja siihen päälle vähän lisää, kyllä mä uskoisin, että niistä jämistä saa itselleen kiloja kerrytetyksi.
Oooh, kätevää!
Mielenkiintoista muuten, miten koiratkin ovat persoonia ruuan ja ruokanirsouden suhteen. Toiset vetelevät ihan mitä vain hyvällä ruokahalulla, toiselle ei kelpaa kuin tietty sapuska. Ja joo, ihan totta muuten tuo ruokahävikin nouseminen jo raskausaikana. Mä kun olen ihmisiä, jotka normitilassa suurin piirtein raaputtavat ruisleivästä homeen pois ja levittävät voita tilalle.
Toka anonyymi: Eiköhän tämä ole kaikille kissojen ja koirien kanssa tekemisissä oleville tai olleille tuttu juttu. Mutta miten se liittyy ekan anon kommenttiin, sitä en ymmärrä?