Suomalaiset kotitaloudet paiskovat syömäkelpoista ruokaa roskiin vuodessa noin 20–30 kiloa henkilöä kohden. Tämä tarkoittaa vuodessa lähes 160 miljoonaa kiloa pääasiassa vihanneksia, kotiruokaa ja maitotuotteita. Kun taloutemme koostui kahdesta aikuisesta ihmisestä, en voinut käsittää, miten se on ylipäätään mahdollista. Kun eilisen jämistä herkkuruokien loihtiminen on arkipäivää, nenä luotettavampi kuin parasta ennen -päivämäärä ja banaani mustuneena hyvää lettuihin tai smoothiehin, ei voi ymmärtää moisia määriä.

Mutta kuten niin monesti aikaisemminkin, avain maailman mysteereiden äärelle annettiin käteen synnytyslaitokselta lähtiessämme. Tai jonnekin sairaalakassin pohjalle se taidettiin jemmata, sillä löysin sen vasta puolisen vuotta lapsen syntymästä, Minimen aloittaessa syömään maidon lisäksi kiinteitä. Tuolloin biojäteastiamme alkoi täyttyä epämääräisestä mönjästä, jonka lapsi oli ruokailunsa ohessa tuottanut ja kylvänyt ympäristöönsä.

Aluksi olin ihan äimänä sotkun kanssa ja omatuntoa lepytelläkseni söin sen minkä kykenin tarjoiluastialle jääneistä ruuista. Lattialle tipahdelleet sentään keräsin roskiin, jos ei pöydän alta nyt sitten löytynyt joku ihan ehdoton herkkupala. Kerran jäystetyt ja suun kautta ruokalapun kouruun päätyneet asiat jätin nekin nauttimatta. Pöydälle jääneen ruuan sen sijaan lapoin suuhuni. Mutta vaikka tarjoiluastiaan jääneet asiat olivat syömäkelpoisia noin niin kuin periaatteessa, ne näyttivät snägärin taakse aamuyöstä ilmestyneeltä pahoinvointiläntiltä. Että hyvää ruokahalua vaan.

Lopulta luovutin ja minusta tuli ihminen, joka heittää ruokaa roskiin. Onneksi syömisen harjoittelun myötä hävikki on pienentynyt, eikä tuota aterioinnin tuottamaa loppumöhnää voi millään kertyä vuodessa kymmeniä kiloja, ainakaan enää. Mutta silti. Jos Minimen lautaselle jää jotain etäisesti ruuaksi tunnistettavaa ja minulla on vielä oman annoksen jälkeen halua syödä, saatan lapsen jämiä napsia. Mutta muuten ne päätyvät roskiin.

Jaa: