Viime päivät olen kuluttanut kankkuani tiiviisti villamme patiolla olevan pöydän ääressä. Unelmahommissa-kirjan viimeinen suurempi editointikierros on meneillään, minkä jälkeen siirrytäänkin metsästämään eksyneitä pilkkuja ja muita kirjoitusvirheitä. Kirja ilmestyy kauppoihin maaliskuun lopussa. Olen lukenut kirjan käsikirjoituksen läpi kokonaisuudessaan tauon jälkeen ja huomasin jotain ihan älytöntä.

Yksi kirjassa kertomani unelma on toteutunut, tavallaan. Elän sitä parhaillaan.

Huomioni kiinnitti käsikirjoituksen luku, jonka ohessa kerron päivästä, jolloin tein ensimmäistä kertaa itselleni unelmakollaasin. Valitsin tuolloin kohteekseni satukirjailijaunelmani, eli tuon ikuisuushaaveen, joka toivottavasti vielä joku päivä ottaa tuulta alleen. Kerroin tuosta askartelusessiosta myös täällä blogissani. Leikkasin lehdistä kuvia ja sanoja, joiden koin liittyvän unelmaani ja liimasin ne sen jälkeen kartongille. Tajusin silloin askarrellessani, että satukirjailijaunelmani oli enemmän kuin unelma kirjasta. Se oli unelma kokonaisvaltaisesta elämäntavasta.

Mitä pidemmälle tekstiä luin, sitä epätodellisemmalta tuntui. Unelmakollaasissani kuvittelin itseni kirjoittamaan rauhalliseen maisemaan, joka saa mielen ja kropan rentoutumaan. Ajattelin itseni kirjoittamassa aamuisin, kun luonto vasta heräilee. Näin haaveissani mukana perheeni, joka lähtisi mukanani luonnon keskellä olevaan piilopaikkaan. Toivoin elinvoimaista, perhelähtöistä, rentoa ja onnellista elämää.

Nostin katseeni kirjan käsikirjoituksesta ja näin edessäni uuteen aamuun heräilevän tropiikin. Olin juuri käynyt perheen kanssa aamu-uinnilla, ja he pulikoivat vielä puutarhan keskellä olevassa altaassa. Villan takana ei näkynyt kuin riisipeltoja ja palmuista metsää. Balin kotimme on Ubudin pikkukylän pikkupolun viimeisessä mutkassa. Kotipolullamme mahtuu hädin tuskin ajamaan skoottereilla, ja paikkaa ei näy edes paikallisissa kartoissa.

Minähän istun tässä paraikaa keskellä sitä elämäntapaa, jota pahvikartongille hahmottelin!

Kaikki se hiljaisuuden, luonnon ja tietynlaisen eristäneisyyden kaipuu tuntui silloin kollaasia askarrellessa kummalliselta. Vaikka rakastan luontoa ja tarvitsen tasaisin väliajoin samoilua metsässä, olen kuitenkin pohjimmiltani vauhdissa ja menossa viihtyvä kaupunkilainen. Nyt jälkikäteen kaikki tuntuu selvemmältä. Olin sakset ja liimapuikko askarrellessani elämäni taitekohdassa. Olin uupunut ja romahdusvaiheen jo ylittänyt. Valuin öisin räkää, kun yritin miettiä, miten helvetissä jaksan. Kaikki oli periaatteessa täydellisesti, mutta sitä kaikkea oli vain liikaa.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Elämän uudelleenjärjestelyä, töiden ja menojen karsimista, perhevapaiden muokkaamista ja tietoista hakeutumista kohti rauhallisempaa elämää. Olen tallustanut hiljalleen kohti parantumista, vaikka tuntuukin että nuo uupumuksen täyteiset kuukaudet jättivät kehoon ikuisen muistijäljen. Ennalleen en palaa koskaan, ja siksi nyt opettelen tuntemaan tätä uutta tyyppiä itsessäni.

Ja voi kyllä. Se uusi tyyppi on kovin onnellinen tässä, auringosta hehkuvan perheensä kanssa, kartalle merkkaamattomassa villassa keskellä humisevaa tropiikkia. Uskon sen tyypin voivan tuoda täältä mukanaan Suomeen paljon uutta ymmärrystä ja ahaa-elämyksiä.

Edessä on nivaska puhtaita paperiarkkeja, joille satunsa kirjoittaa.

Jaa: