Olin viime viikolla pr-tapahtumassa, jossa juhlistettiin tutun suomalaisen kaurabrändin satavuotiasta taivalta. En ole voinut vuoteen edes harkita moisten tapahtumien ujuttamista kalenteriini, joten olin aivan pölmistynyt, että tällainen toinen rinnakkaistodellisuus tosiaan on. Oli aamupäivä ja siellä minä söin jonkun muun ajatuksella laittamaa ja eteeni tarjoilemaa aamiaista, saman pöydän ääreen kerääntyneiden somekollegoiden kanssa. Kuin joku vapaaherratar!

Kaurabrändin, joka Elovenanakin tunnetaan, uusi slogan on ”onni on usein ihan sitä tuttua kauraa”. Tämä ajatelma osui minuun, tai paremminkin upposi pehmeänä ja lempeänä. Minä huomaan saavani elämään onnea juuri arkisista asioista; pyykkinarulla lepattavista pyykeistä, leipätaikinan vaivaamisesta, puhtaan rapeista lakanoista ja joka viikko samaan aikaan olevasta taloyhtiön saunavuorosta.

Tylsän turvallisena pidetyistä, elämään juurruttavista asioista.

Mutta viime vuosi opetti, tai paremminkin muistutti taas, että voin nauttia arjen rutiineista vasta kun ne ovat hallinnassani. Juu, nautin silloinkin toki siitä, että sain saunan jälkeen pujahtaa puhtaisiin lakanoihin. Mutta en nauttinut matkasta siihen tilanteeseen, siitä miten samat lakanat olivat sängyssä ties kuinka monennetta viikkoa ja miten saunavuoroa edelsi aina kiire ja silti en koskaan saanut tarpeeksi valmiiksi voidakseni kokea ”ansainneeni” saunan.

(Ei nyt mennä itsensä ruoskimiseen ja liiallisiin odotuksiin, jotka eivät koskaan täyty, se on toinen aihe se.)

En monin hetkin pitänyt arjestani, koska en pidä siitä tunteesta, että asiat eivät ole hallinnassani. Löysin itseni usein vihaamasta ruuanlaittoa, sillä en tiennyt, mitä meillä on jääkaapissa, mitä laittaa ruuaksi ja koska ruuan olisi oikeastaan pitänyt olla valmiina jo puolituntia sitten. Oli vaikeaa saada hyvää mieltä lasten läksyissä auttamisessa, kun Wilma oli päässyt kaaokseen lukemattomista viesteistä.  En hyggeillyt villapyykkien käsipesun kanssa, vaan raivopesin niitä kauniissa emalivadeissa keskellä yötä sellaisella vimmalla, että marttyyrikruunu ei ollut pysyä päässä.

Tämä kaikki tuli mieleen sen jälkeen, kun siinä aamiaista nauttiessamme keskustelut menivät arjen mustanmaalaamiseen. Tiedättehän, on arkiruokaa ja ruokaa, jotka on tehty resepteillä, jotka alustetaan sanaparrella ”vihdoinkin viikonloppu”. Itseäni on aina naurattanut suomalainen tapa, jossa juustoakin myydään arkijuustona erotuksena siitä paremmasta viikonloppujuustosta. Kuinka monessa muussa maassa sellainen voi olla myyntivaltti, laimean makuinen ja makuelämyksen sijaan hinnalla kilpaileva juustoklöntti kai sitten sen laimean makuisen arjen väliin siivutettavaksi? (Ottamatta nyt lainkaan kantaa juuston eettisyyteen.)

Miksi pidämme yllä ajatusta siitä, että ruokaa myöten arki on jotenkin tylsää ja työlästä, kunnes vihdoin on viikonloppu ja aikaa nauttia elämästä?

No sitä sopi siinä miettiä, kun sitten seuraavassa hetkessä löysin itseni kertomasta, miten olin tehnyt aivan valtavan hyvää nuudelikeittoa Hesarin ohjeella, ”kun vihdoinkin oli viikonloppuna aikaa”. Hups.

En tiedä, lähtisinkö tässäkään arkiajassani keittelemään nuudelikeiton lientä alusta lähtien, tehden maustetahnankin itse, kun sitä valmiinakin kerran saa. Mutta fiilistelin sitä, että tässä tämän hetkisessä elossa oli mahdollisuus ja halu tehdä niin viikonloppuna. Nautin siitä sanoinkuvaamattoman paljon; raaka-aineiden väreistä ja tuoksuista, silppuamisesta, keitoksen hämmentämisestä. Kattamisesta nätimmin ja ajatuksen kanssa. Tuoreista yrteistä, kynttilänliekin luomasta valosta.

Nautin siitä, että arjen rutiinit ovat taas hallinnassani, sellaiset asiat, jotka kulkevat mukana viikonpäivistä välittämättä. Että aika on taas puolellani, että kellonvilkaisu ei kouraise vatsaa ilkeästi. Elämä on välillä arvaamatonkin meri, mutta minä olen kuitenkin taas arkilaivani ruorissa kiinni, rennon iloisesti vihellellen ja ehtien nauttia matkanteosta täysin siemauksin.

(Ai niin: tein tuota kuvissakin näkyvää nuudelikeittoa niin ison annoksen, että siitä riitti makua vielä arkipäivillekin.)

Jaa