Vähänpä tiesin apukinoksista ja niiden merkityksestä saimaannorpan pesinnälle ennen talviretkeä Savonlinnaan.

Sain kutsun tällä viikolla Suomen luonnonsuojeluliiton järjestämälle pr-matkalle Savonlinnaan, jossa minä sekä muutamat vaikuttajakollegat pääsimme liiton jengin kanssa tekemään Saimaan jäälle yhden apukinoksen. Yhden, yhdelle emolle kuutteineen. Luulin, että tekisimme joitakin kasoja ainakin parikymmentä, kun kerran lähdettiin. Mutta vähänpä tiesin siitäkään.

Aivan ensimmäinen tietämättömyyteni oli kuitenkin koko homman järkevyys. Vaikka katselen maailmaa vihreiden linssien läpi, ajattelin minäkin apukinosten olevan suloista mutta aika vähäpätöistä luonnonsuojelupuuhastelua.

Todellisuudessa huonolumisina talvina, kun luonto ei ole kyennyt järjestämään kunnon lumikinoksia saimaannorppien pesäpaikoiksi, 80–90 prosenttia kuuteista on syntynyt ihmisten tekemiin apukinoksiin. Viime vuonna apukinoksia tehtiin noin 250.

Tällä tekemisellä todella on väliä.

Saimaannorppia on olemassa vain vajaa 500 yksilöä

Vielä 1970-luvulla saimaannorpan kohtalo näytti synkältä. Sitä oli pidetty iät ja ajat haittaeläimenä, joka syö Saimaasta kalat ennen kuin ihminen ehtii apajille – tai viimeistään nappaa kalat verkoista ja samalla rikkoo verkot. Saimaannorpista oli aikoinaan maksettu jopa tapporahaa, ja norppien metsästys kiellettiin vasta 1955. Senkin jälkeen norppia kuoli kalapyydyksiin, etenkin verkkoihin, mikä on edelleen yksi vakavin norppakantaa nitistävä asia.

Kun minä synnyin 1980-luvun puolivälissä, näytti pahasti siltä, että saimaannorppa kuolee sukupuuttoon. Norppia eli Saimaalla enää arviolta 120–150 yksilöä.

Sittemmin asenteet alkoivat hiljalleen muuttua, mihin ovat olleet edesauttamassa tutkimustyö ja norppien puolesta julkisuudessa puhuvat tahot. Esimerkiksi Junnu Vainion 1982 ilmestyneellä klassikkobiisillä Vanhoja poikia viiksekkäitä, lienee tekemistä asian kanssa – minäkin aloin Saimaan-retkellämme hyräillä biisiä, ennen kuin siitä oli mitään puhetta ollut.

Norppakanta on nykyään noin 480 yksilöä. Vaikka suunta on ollut ilahduttavan nouseva, ainoastaan Saimaan vesissä elävä saimaannorppa on yksi maailman uhanalaisimmista hylkeistä.

Ilmastonmuutos ja lauhtuneet talvet sulattavat pesät ennen aikojaan

Tammikuun loppupuolella Savonlinnan pakkaset ovat vaihtuneet lauhaan säähän. Usva hiipii pitkin pystysuorien rantojen röpelöisiä kallioita ja horisontti on peittynyt harmaaseen. Maisema näyttää paikoin erehdyttävästi mustavalkokuvalta.

Saimaannorppa tekee pesänsä saarien ja luotojen rannoille kertyneisiin lumikinoksiin. Viime talvina lumitilanne Saimaalla on ollut heikko tai ainakin epävarma, ja luonnonkinoksia ei ole päässyt muodostumaan. Nytkin parissa päivässä lumipeite on alkanut huveta. Kun astelemme jäällä lumikolia perässämme vetäen, kenkä sujahtaa sohjon läpi jään pinnassa olevaan vesikerrokseen. Askeleet litisevät ja selkä alkaa kastua. Siirrän pipon hikiseltä otsaltani takaraivolle.

Se, että luonnonlumikinokset pysyvät täällä norpan pesintään asti, vähintään huhtikuun puoliväliin saakka, ei ole mitenkään varmaa tänäkään talvena.

Vähälumisina talvina norppa ei pysty tekemään pesää luonnonkinoksiin, ja saattaa synnyttää kuutin jopa jäälle. Liian heiveröinen kinospesä taas romahtaa liian aikaisin. Silloin norppien poikaset, kuutit, ovat alttiita paleltumiselle ja pedoille – joihin myös me ihmiset lukeudumme.

Saimaannorppa on erakko, joka pesii pimeällä puolella

Kantavat saimaannorppanaaraat ovat paraikaa viimeisillään raskaana. Siksi ihmisten tekemät apukinokset pyritään tekemään valmiiksi hyvissä ajoin, jotta synnytysten aikaan helmi-maaliskuun vaihteessa kaikki olisi valmista ja norpilla rauha pesiä. Helmikuun 15. päivä on ehdoton takaraja pesäkinosten kolaamiselle.

Apukinostyöt ovat luvanvaraista toimintaa, ja Metsähallitus on suunnitellut sopivat paikat muun muassa onnistuneiden pesimisten, ihmisten aiheuttaman häiriön välttämisen ja kalastusrajoitusalueen perusteella. Apukinosten sijainnit ovat myös salassa pidettävää tietoa, jotta norppien pesärauha varmistetaan.

Olimme siis kuin norppa-agentit salaisella tehtävällä, luonnon puolesta.

Kinoksia ei kolata vieri viereen, kuten olin ajatellut. Saimaannorpat ovat erakkoja ja hyvin reviiritietoisia, joten ne eivät kaipaa toisia lajitovereita kuleksimaan liian liki omaa pesäkinostaan.

Kun saavumme taivaltamisen jälkeen meille osoitetulle apukinospaikalle, on vielä tarkistettava, että kaikki on kunnossa ja sen jälkeen hienosäädettävä apukinoksen paikka.

Ensinnäkin apukinokset kolataan rannan tai luodon varjoisalle puolelle, idän tai pohjoisen suuntaan tai kallioiden tarjoamaan varjoon, sillä sellaiset paikat norppa itsekin valitsee; pysyyhän kinos silloin pidempään sulamattomana.

Lisäksi pitää varmistaa, että kinospaikan alla on vähintään 80 senttimetriä vettä. Tämä sen takia, että norppa pääsee kinoksen alle tekemänsä avannon kautta pesään, vaikka jäät paksuuntuisivat tai vedenpinta laskisi. Syvyys varmistetaan kairaamalla reikä jäähän ja mittaamalla vedensyvyys mittatikulla.

Mitään avantoa meidän ei kuitenkaan pidä tehdä, norppa hoitaa sen ihan itse kynsillään, joita se kuulemma käyttää jäähän reikää tehdessään pyörien kuin porakoneen terä.

Vapaaehtoiset auttavat saimaannorppaa kolaamalla pesäkinoksia

Alamme hommiin kaiman, Erikan, Irenen ja Suomen Luonnonsuojeluliiton Heikki-kaksikon, Kirsin ja Miisan kanssa.

Ensimmäisten kolakuormien jälkeen näyttää, että tämähän valmistuu tästä nopeasti. Pian ollaan kuitenkin pisteessä, jossa yksi kukkurallinen lumikolallinen lunta ei näy missään. Hartioita alkaa hapottaa ja on pakko ottaa yksi välikerros pois, pyyhkiä hikeä otsaltaan.

Apukinokseksi ei riitä mikään pieni lumikasa. Sillä pitää olla pituutta vähintään 8 metriä, leveyttä vähintään 3 metriä ja korkeutta vähintään 1 metri. Lumen pitää myös olla tiiviisti tampattua. Norpan pesäkolon korkeus ei yleensä ole kuin reilun puolimetriä, mutta mitä enemmän kinoksella on kokoa, sitä parempi. Sillä mitä isompi kinos on, sitä hitaammin se sulaa, sitä pidempään se pysyy pesäkaivantoineenkin ehjänä ja sitä paremmin se tarjoaa suojaa norppaemolle kuutteineen.

Kahvitauolla hämmästelen, miten yllättävän työlästä homma on, ja saan kuulla lohdutuksen sanan konkarikolaajilta. Lumi on nyt niin märkää ja painavaa, että vähemmästäkin alkavat käsivarret tutista. Helpompiakin apukinosretkiä on koettu.

Saimaan harmaus alkaa taittua siniseen, kun vihdoin on valmista. Avarassa maisemassa kinos näyttää pieneltä nysältä, mutta saamme kirjata ilmoituspapereihin vallan hyvät lukemat: pituutta tekemällemme apukinokselle tuli lähemmäs 9 metriä, leveyttä 3 metriä ja korkeutta matalimmista kohdistaankin vähintään 1 metri. Lunta kasassa on monta tuhatta kiloa, ja onkin oleellista, että jään paksuus apukinoksen alla oli mittauksemme mukaan 50 senttiä.

Syntyykö meidän tekemäämme apukinokseen vielä kuutti?

Tällainen käytännön luonnonsuojelutyö tuntuu hyvältä. Kehossa tykyttävät liian lyhyet yöunet ja fyysinen työ, mutta olo on onnellinen, toiveikas. Voi hyvinkin olla, että joku tiineenä oleva norppanaaras hyväksyy juuri meidän tekemämme apukinoksen, ja saamme kuulla sieltä iloisia kuuttiuutisia myöhemmin keväällä.

Saimaannorppaemo imettää kuuttia lumikinokseen kaivamassaan poikaspesässä siihen asti, kunnes pesä lumien sulaessa keväällä romahtaa. Kun pesät ovat romahtaneet ja poikaset lähteneet pesistä, Suomen Luonnonsuojeluliiton jengi käy tarkistamassa pesät.

Kuutin jäljet pesästä tunnistaa hankeen jääneistä kuutin karvoista. Kuutti on myös yleensä kaivellut omia pikkukolosia emon kaivamaan pesäkoloon. Myös koiraat käyttävät kinoksia kaivamalla niihin lepopesiä, eikä sitä mahdollisuutta pesänlaskijoiden tarvitse kauaa pohtia: koiraan käytössä ollut pesä kuulemma haisee niin kammottavalle. Tieto, joka vähän nauratti.

Sen, onko meidän tekemässämme kinoksessa kenties syntynyt kuutti tai haiseeko se kenties poikamiesboksilta, saamme tietää loppukeväästä.

Ilmoittaudu sinäkin mukaan apukinostalkoisiin!

Jos sinäkin tahtoisit mukaan apukinostalkoisiin, vielä ehtii Suomen luonnonsuojeluliiton vapaaehtoishommiin Savonlinnassa ja Lappeenrannassa. Apukinosretkiä järjestetään lähes joka viikonloppu helmikuun alkupuolelle saakka.

Kiinnostuneet voivat olla yhteydessä joko Etelä-Karjalan tai Etelä-Savon luonnonsuojelupiirien aluetoimistoihin.