Olimme viime viikon lumilomalla Rukalla, ja meille tuli puolison kanssa riitaa. Tai kinaa oikeastaan, sellaista tyhjästä ja typerästä syntynyttä kitkaa. Takana oli kuukausia vähäisellä perheajalla, minulla päällä suuret odotukset yhteisestä ajasta sekä takana huonoja unia lomakämpän liian lämpimässä ja kuivailmaisessa makuuhuoneessa.

Hyvän mielen sekaan rasahti kourallinen terävää sepeliä väärinymmärryksestä.

Asian olisi saanut hoidetuksi lyhyellä keskustelulla, tunteiden avauksella ja halauksella siihen päälle. Siis jos olisi ollut tilaa keskustella ilman muita korvia ja muiden puuttumista tilanteeseen.

En oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä, että lapset kokevat haluavansa osallistua vanhempiensa kinoihin ryhtymällä kommentaattoreiksi, tuomalla riidan keskelle omat mielipiteensä ja hoputtamalla selvittämään eripuran.

Itse en lapsena ikinä hankkiutunut vanhempien kiistojen keskelle omaehtoisesti. Sen sijaan kirjoitin päiväkirjaan, miten onnellinen olen Anttilan Top Tenistä ostetuista kuulokkeista, joiden avulla pääsi pujahtamaan noissa hetkissä musiikinmaailmaan. Oli helpompi olla, kun olisi kuin ei tietäisikään.

Seuraava sukupolvi sen sijaan on kasvanut keskustelemaan ja osoittamaan tunteitaan sekä puhumaan niistä, mistä olen toki onnellinen ja tyytyväinen. Haluan heidän näkevän, että myös vanhemmilla on kaikenlaisia tunteita, ja että asioita ei vain huiskauteta maton alle mädäntymään. Haluan heidän tietävän, että välittämistä ja rakkautta ovat myös hankalat keskustelut, anteeksipyynnöt ja sopimiset.

Mutta joku raja tietenkin tässäkin. On asioita, jotka kuuluvat vain meille vanhemmille. On asioita, joita vain me vanhemmat ymmärrämme.

Siksi kesken parisuhdekinan ei osaa olla ylpeä lapsen kehityskelpoisista diplomaattisista taidoista. Se, mikä lapsen korvaan kuulostaa yksinkertaiselta asialta, sisältää meidän vanhempien välillä 25 yhteisen vuoden edestä kokemusta ja myös kertyneitä konnotaatioita, hyviä ja huonoja. Se että lapsi tulee tilanteeseen ehdottamaan ratkaisuja, roustaamaan, kommentoimaan ja ehkä ottamaan puolenkin, ei tee millekään hyvää.

Silloin kina jää puhumattomana muhimaan ja sepeli paisuu siirtokivilohkareeksi.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin, että lapsiperhearjessa – kun lapset ovat jo vähän isompia – ei parisuhteessa vaikeinta ole löytää aikaa pussailulle ja hellyydelle. Kaikista vaikeinta on löytää tilaa sanoille, etenkin niille vaikeille.

Riitojen selvittelyyn pätee sama, mitä nyt riidat yleensä leimahtavat äkkiarvaamatta, etenkin tällaiset turhanpäiväiset. Ei voi sitäkään vähää suunnitella, että torstaina kello 18.15 olisi aikaa riidellä, laitan sulle kalenterikutsun siihen.  

Siksi jokainen lapsiperheessä elävä pariskunta tai useamman ihmisen muodostama rakkauskunta tarvitsee riitely-yksityisyyden. Tilan, jossa voisi turvallisesti vain asianomaisten kesken avata tunteensa, keskustella ilman ylimääräisiä korvia ja sopia.

Kun hankimme pikkumökin muutaman kilometrin päässä kotoa, oli moni monen monta asiaa, jota en olisi kuvitellut sen mukana elämääni saavani. Yksi on tämä; kotioloissa se mahdollistaa meille riitely-yksityisyyden. Voimme vetäytyä mökin rauhaan kahdenkesken, jos kotona siihen ei ole mahdollisuutta. Niiden 12 neliön sisässä on puhuttu halki, poikki ja pinoon sepeliläjällinen asioita.

Nyt Rukalla lähdimme hiihtämään. Oli kipakka pakkanen sekä tuulista, ja laduilla oli tilaa meille ja sanoille. Ei siihen montaa kilometriä tarvittu, kun asiat oli selvitetty. Pikkujuttuja, isoja tunteita.

”Oletteko te nyt sopineet”, kysyttiin heti ovella palatessamme kämpille. Vaikka varmasti sen näki ja aisti jo ihan hiihdon sekä puhumisen jälkeen laskeutuneista hartioista ja nousseista hymyistä. Ollaan ollaan.