Oletko sä onnellinen? Tätä olen pelko persiissä kysellyt Lähiöjepeltä kolme kuukautta kestäneen vauvaperheajan.
Syystäkin, sillä onhan tämä nyt välillä ihan saatanallisen rankkaa. Jos vauva-arki olisi lentokone, olisin jo useaan kertaan hypännyt ulos hätäuloskäynnistä, silläkin uhalla, että laskuvarjon toimimisesta ei olisi takuita. Turhaan ei todellakaan varoitella vauva-arjen syövän parisuhdetta niin kuin mato nakertaa omenaa.
Vaippapyykkivuori ja univelat vievät kasaantuessaan pariskuntaa kauemman toisistaan miehenä ja naisena. Välillä olen hiukset lässähtäneellä ponnarilla ja kauhtunut imetyspaita päällä yrittänyt löytää sisältäni Herttoniemen kuumimman kissan. En siksi, että olo olisi kuin kissalla kuumalla katolla, vaan siksi, että minä olen kuitenkin tässä perheessä ainut, jonka kropan imetys on laittanut käymistilaan.
Kissanaamio putoaa kuitenkin kasvoilta heti, jos Minime inahtaakin. Naamion alta paljastuu harmaaihoinen äiti, jonka maapähkinän kokoisiksi turtuneissa aivoissa ei ole tilaa kuin lapsen hyvinvoinnille. Mies tarpeineen – niine kaikkineen – pärjätköön omillaan.
Onneksi kuivasta menosta huolimatta vauva-aika lähentää pariskuntaa kumppaneina. Tästä ei selviäisi edes tämän verran täysijärkisenä ilman toista. Toisena päivänä elämä on kuin suoraan vauvanvaatemainoksesta, aurinkoista ja pakahduttavan ihanaa. Toisena päivänä päälle vyöryvät kaikki vaikeudet, joista vauvakirjoissa varoitellaan.
On pelottavaa huomata, ettei ole kuullut toisen nauravan sitä kutkuttavan ihanaa nauruaan moneen päivään. Entisessä elämässä ymmärsimme molemmat mehevän pieruhuumorin päälle, nyt kaikki mihin liittyy ilmavaivat tai kakka, on syy huolestuneeseen ja vakavasävyiseen keskusteluun.
Mä kammoksun ajatusta, että meidän perheessä päädyttäisiin siihen, että töihin mennään lepäämään ja ottamaan aikalisää kammottavasta lapsiperhehelvetistä. Mä en tahdo, että duuniin jäädään virka-ajan jälkeen katsomaan YouTubesta vielä yksi hassu kissavideo sen sijaan, että lähdettäisiin innolla kotiin. Tai että hengataan kodin ulkopuolella autossa tai ajetaan bussilla yksi ylimääräinen kierros, jotta ei vain tarvitsisi kääntää avainta kotiovessa.
Siksi niin pöljän yksinkertaisen kysymyksen esittämiseen on syytä. Onhan sun kiva tulla töistä kotiin? Olethan onnellinen? Olenko minä? Olemmeko me? Jos välissä tuntuu olevan vaippaihottumaa, millä sen hoitaisi?
mielenkiintoinen aihe, jota olen pohtinut. koska elän vauvani kanssa kahden, oon ajatellut tän ottaa positiivisena asiana. ei tarvitse juuri tähän hetkeen miettiä sitä omaa rooliaan kissana ja kumppanina vaan voin keskittyä äidin rooliin kasvamisen ja entisen minäni säilyttämisen yhdistämiseen. hyvin menee, menköön vaan!
Kiitos, ihana postaus (ja yleensäkin blogi)! Meillä on 9-viikkoinen poika, ja näitä samoja juttuja olen pyöritellyt päässäni myös: ääneen en oo kyllä uskaltanut vielä kysymyksiäni kysyä. Mutta tottahan se on, että mies on ihan oman onnensa nojassa. Ei auta kuin toivoa, että jossain välissä helpottaa ja parisuhde on vielä silloinkin hengissä… 🙂 Kirppu
Samoja juttuja on täälläkin mietitty. Aivot on kans sitä maapähkinän kokoluokkaa ja väsymys jotain ihan kamalaa toisinaan (eli siis aika usein). Kokeneemmat ovat sanoneet, et kyl se sit helppaa, kun laps kasvaa. Sitä odotellessa sitten. Lapsi on nyt reilu puolvuotias, ja onhan täs jo moni asia helpottunut, mut kun vielä sais joskus nukkuakin……ZzzzzZzzzz
Oon myös pohtinut, et miks aina väitetään, et mielialanvaihtelut kuuluu vain ja ainostaan raskausaikaan (tai siis näin mä olin ymmärtänyt, kunnes toisin paljastui)?!! Nykysin en ees pysty miettimään mitään ”Laske kymmeneen tai vaikka sataan!”-kikkoja, kun jo oon suoltamassa kaikkia kauheuksia miesparan niskaan. Myyh! :/
Musta kaikista stressaavinta vauva-arki oli kun neiti oli puolivuotias, mua alkoi holtsittaa jo joku muukin kun kakkakeskustelut ja tytölla alkoi uudet taidot lisaantya ja yöt oli yhta rumbaa kun neiti kolisteli pinnasangyn laitoja. Vauvavuoden aikana valilla on ollu pakko vaan hyvaksya parisuhteessa sellaiset kaudet etta ei jaksa keskustella eika paljon muutakaan kunhan saadaan tuo paketti hoidettua kunnialla niista pahimmistakin vasymyksen pyörteista ja sitten taas helpottaa. Joo ja ikava kylla sellanenkin paiva on nahty kun hammaslaakarin tuolissa koin ihanan rentoutuksen hetken, vain poran rauhoittava aani ja kukaan ei tartte mua.
Koskettava kirjoitus, juuri samoja asioita täälläkin mietitään. Onneksi tiesin etukäteen, että pikkuvauva-aika on aina jonkinlainen kriisin paikka parisuhteelle. Toisaalta toki myös osapuolia yhdistävä, kuten sanoit. Voimia sinne, ja koitetaan muistaa helliä ja huomioida niitä isiä myös! t. Keltanokka
Hemmetin rohkeaa pukea ajatuksensa sanoiksi, varsinkin näin julkisesti. Hatunnoston ansaitset!
Meillä on myös ollut ylä- ja alamäet (niinkuin varmaan jokaisessa suhteessa) vauva-aikana. Ollaan pohdittu mihin se aika pitää laittaa ja kuka on milläkin sijalla. Joskus kaikki mitä tarvitsee jaksaakseen on yksi hellä katse ja vakuutus: rakastan <3 Molemminpäin.
Tsemppiä ja jaksamista kahdenkeskiseen arkeen! Musta tuntuu välillä, että päivät Minimen kanssa kahdestaan sujuvat helpommin kuin kolmistaan. Lataan yhteisille vapaille suuret odotukset perheen luksusajasta, mikä johtaa yleensä pieniin pettymyksiin, kun ei olekaan aikaa tai jaksamista.
Onneksi aivot pehmentänyt mutseus saa mielen iloitsemaan pienistä asioista. Yhteisestä vaunulenkistä, miehen tekemästä aamupalasta, isän ja tyttären leikkien seuraamisesta, leffasta kotisohvalla keskellä päivää – jopa pyykkien lajittelusta yhdessä.
Musta on kummallista, että jengi sanoo ”vuoden päästä se jo helpottaa, kolmivuotiaana se on jo loisto tyyppi”. Mä tahdon nauttia miten vaan ikinä kykenen tästä lyhyestä vauva-ajasta, enkä vaan odottaa, että kasvais jo.
Unta tosin tarvitsisi. Mutta kun se on vähän jokotai. Haluatko omaa aikaa vai nukkua. Nytkin valitsin kommentteihin vastaamisen ja lasillisen punkkua, vaikka voisin jo pötkötellä Minimen vieressä makkarissa. Aamulla taas vannon, kuten joka aamu, että tänään menen aikaisin nukkumaan.
Mä luulen, että vauva-ajan mielialavaihtelutkin voi surutta laittaa sen väsymyksen piikkiin. Mä olen aina ollut räjähtelevä, mutta omituisesti raskausaikana koin olevani tyynenpi kuin koskaan. No se oli sitä kuuluisaa tyyntä myrkyn edellä. Tyyppi syntyi ja vanhat tavat palasivat.
Mä olen kuullut muiltakin tosta pinnasängyssä kolistelusta ja seisoskelusta keskellä yötä. Milloin ihminen tajuaa, että uni on ihana asia, ei harmillinen pakko, joka keskeyttää kivat touhut?
Musta on pelottavaa, mutta mä niin näen myös itseni tuossa hammaslääkäriskenaariossa. Pitää oikein pakon kanssa istahtaa alas, saa rauhassa laittaa silmät kiinni ja vain olla, kun ei muutakaan voi.
Mä oikeastaan jopa odotin, että tämä olisi pahempaa. Välillä ei oikein uskalla itselleen edes myöntää, että hitto, tää on vauvameininki on oikeastaan kivaa.
Mutta sitten tulee niitä päiviä, kun puuro palaa pohjaan, muksu sontii kaupungilla naama punaisena parkuen kainalokakat, väsy saa aivot jumittamaan, pyykkikori tulvii yli äyräiden ja mies ei muistanut käydä kaupassa.
Mutta se mikä ei tapa, se vahvistaa. Jos vauvaperheaikaiseen vitutukseen ei voi kuolla, kai se sitten perhettä vahvistaa.
Ja olet ihan oikeassa, että isätkin ansaisevat välillä jalkahieronnan ja aamupalan suoraan sänkyyn.
Joo, mun mielestä näistä pitää puhua, eikä vain omassa mielessään vatvoa.
Musta on ääliömäistä, että neuvolassakin ollaan raskausaikana kiinnostuneita vaan mutsin voinnista (ja sitä kautta lapsen) ja synnytyksen jälkeen huomio kiinnittyy vain lapseen. Ei kysytä miten perhe voi. Ei tiedustella isän vointia ja jaksamista. Ainakaan meillä. Kun onnellisessa perheessä kuitenkin kasvaa onnellisia lapsia, olisi näitä ihan aiheellista kysellä.
Mä voin onnekseni myöntää – ainakin vielä – että vaikka tämä välillä väsyttävää ja rankkaa onkin, lopulta olen kuitenkin onnellisempi kuin kuvittelin kotimutsina ikinä voivani olla. Ja luulen, että siihen on isona syynä se, että ahmin raskausaikana kauhujuttuja väsähtäneistä perheistä ja puhuin vauvaperhe-elämää kohtaan tuntemistani peloista, odotuksista ja tuntemuksista.
Jos olisin odottanut vain pupujusseja, mannapuuroa ja puhtaita pellavalakanoita, olisi tämä kaikki iskenyt aikas märällä rätillä päin naamaa.
Ja totta, joskus vain katse ja sana riittää. Tai kosketus.
Musta näistä asioista kannattaa puhua – jopa näin julkisesti blogissa. Ettei vaan joku lasta odottava mene luulemaan, että lapsiperhe-elämä on kuin lauantaipäivän koko perheen elokuvasta.
Sitä kun välillä kuulee, että muksua ruvettu toivomaan siinä vaiheessa, kun parisuheen toimivuudesta on se toivo menetetty. Luullaan, että lapsi korjaisi asian. Parisuhteen on oltava vahvalla pohjalla, että kannattaa edes harkita. On aika suuri etu kaikkien kannalta.
Aina puhutaan äitien jaksamisesta, mutta kyllä isänkin pitäisi saada iso lohkaisu tsempistä. Sen kun jaksaa vauva-arjen lisäksi äidiksi muuttunutta naistaan.
Minä odotin raskausaikana tulevaisuudelta niin sanotusti pelkkää helvettiä, olin paniikissa ja täysin varma, että elämä on nyt menetetty. Pelkoni ja ahdistukseni oli jo sitä luokkaa että jouduin kääntymään neuvolapsykologin puoleen. Mutta sitten; bebe syntyi ja kaikki olikin aivan erilaista kuin kuvittelin. Rankkaa välillä kyllä, mutta hyvällä yhteistyöllä me kolme pärjättiin ja pärjätään yhä omasta mielestäni loistavasti. Paremmin kuin olisin koskaan voinut uskoa. Pelkäsin niin kovasti oman identiteettini menetystä että rintaa ahdisti. Kävin neuvolapsykologin juttusilla koko raskauteni ajan ja siitä oli todella paljon apua. Siellä sain purkaa raskautta ja uutta tulevaa elämää kohtaan tuntemiani negatiivisiakin ajatuksia ammattilaiselle joka vain kuunteli ja ymmärsi. Tuntui, että muut raskaana olevat ovat vain täynnä juurikin kyseisiä pupu-ja mannapuurokuvitelmia. Käänteentekevä hetki oli se, kun synnytyssairaalassa meikkasin aivan entiseen malliin, katsoin itseäni peilistä ja tajusin, etten ole muuttunut, olen yhä minä. Olen yhä kiinnostunut samoista asioista, mutta meitä on nyt kahden sijaan kolme. Ajattelin että ”kyllä me selvitään”. Voi sitä helpotuksen tunnetta! Minä olen klassinen esimerkki odottajasta, jolle raskausaika oli henkisesti aivan kamalaa aikaa. Olenkin miettinyt että voisin mielelläni tehdä jonkunlaista vapaaehtoistyötä ja toimintaa vaikkapa äitiysneuvoloissa, kertoisin mielelläni muille ahdistuneille, pala kurkussa lastaan odottaville äideille omista kokemuksistani ja siitä, että se että tuntee voimakkaitakin negatiivisia tunteita raskautta ja jopa vauvaa kohtaan, ei ole häpeä. Ja sen ei tarvitse määrittää tulevaa suhdetta lapseen, päinvastoin!
Tämä mun juttu nyt meni ehkä hiukan parisuhde-kategorian ohi, mutta allekirjoitan kaikki kirjoittamasi. Meistä kolmesta on hitsautunut yhteen hyvä tiimi, ja vanhempien pelisäännöt ovat myös selvät; molemmilla on (varmaan keskimääräistä enemmän verrattuna muihin perheisiin) omaa aikaa ja mahdollista irrottautua hetkeksi lapsiperhepyörästä. Vaikka kahdenkeskistä aikaa saisi olla enemmänkin. Onnellisia ovat ne, joilla aktiiviset isovanhemmat asuvat samassa kaupungissa!
Jatta
Vaikka vauva-arki olikin rankkaa ja ensi syksynä se alkaa taas, niin ei tullut kertaakaan mieleen jäädä ylitöihin tai vaan hengailemaan työpaikalle.
Työpaikalla sai kyllä levätä vauva-arjesta, mutta siellä oli sitten omat väsyttävyytensä.
Koen itseni onnelliseksi, kun saan olla ihanan pikkuprinsessan isä ja kohta toisen prinsssan/prinssin.
Noin se pitääkin ottaa, nauttia niistä pienistä yhteisistä hetkistä. SItähän tämä tulee olemaan vielä seuraavatkin vuodet. Yhteinen ”laatuaika” on kortilla.
Mielettömän hyvä kirjotus.
Kysyin eilen mr J:ltä, onko se onnellinen. On se kuulemma. Sitten se kysy multa, että entäs sinä. Totesin hetken miettimisen jälkeen, että niin onnellinen kuin vain pienen vauvan äiti voi olla. Eli ei täysin 100%, (ilman unta ei voi olla) mutta aika paljon kummiskin.
Niinhän sitä sanotaan, että alle 3-vuotiaan lapsen vanhemmat eivät saisi erota. Ne kun ovat ne parisuhteen kannalta rankimmat vuodet. Itse kahden lapsen kokemuksella (nyt 7v ja 3,5v) voin allekirjoittaa tämän.
Nuoremman pahin uhmaikä alkaa olemaan takana ja yöt nukutaan suhteellisen hyvin. Näin energiaa ja voimia riittää myös parisuhteelle 🙂
Voimia vauva-arkeen. Niin ihanaa ja välillä aivan kamalan rankkaa. Itse koin tärkeäksi ajatella ensimmäisenä aamulla, että tästä päivästä tulee hyvä, vaikka ei olisi nukkunut yöllä paria tuntia enempää ja ulkona satoi loskaa.
Niin, onhan se kyl outoa. Mä kyllä nautin tästä vauva-ajasta ja vauvani on loistotyyppi jo nyt, mut meillä on tällä hetkellä niin repaleista yöunien kanssa, et se vähän vie tästä asiasta hohdokkuutta. Olis kiva nukkua yöllä pidempään kuin puoli tuntia-tunti kerrallaan. Eikä ne kolmeen kuukauteen joka ilta jatkuneet mahavaivahuudotkaan kivoja olleet. Muuten on mennyt ihan mukavasti, vaikkakin välillä on sitten tietty niitä huonoja päiviä. Mut niit on tietty aina.
Blogihyppelyn tuloksena päädyin tänne, ja niin napakasti napsahti tekstisi omaan otsaani, että taidan jäädä seurailemaan teitiä.
Itse nimittäin pohdin tässä juuri samoja asioita, säälittäväksi sen tekee vaan se, että meidän poika ei ole vielä kahta viikkoa, eikä kotonakaan ole ollut viikon vertaa. Masennustani voi pitää tekosyynä, mutta hirvittää kyllä vähän liiankin kanssa jo. Saas nähdä. Kiitos kuitenkin siitä, että näytät julkisesti, että muitakin on.
Hyvä, hyvä postaus!
Lapsensaanti on kyllä todellinen parisuhteen koetinkivi. Meillä puhuttiin paljon raskausaikana siitä, kuinka parisuhde ei saa jäädä lapsen tulon takia unohduksiin ja äidin ja vauvan pyhä liittouma ei saisi valjastaa miestä kaupassa juoksevaksi kultaiseksi noutajaksi…
Noh, todellisuus oli sitten toista. Imetys (jota kesti yi vuoden) oli todellakin paras ehkäisy ever ja mies sai niskaansa monenalaista hormonihöyryistä ryöpytystä. Ja välillä mietin melkein tosissani, että seuraavassa elämässä valkkaan sitten käytännöllisen työmyyrän miehekseni tämän taivaanrannan maalarin sijaan.
Mutta edelleen me ollaan yhdessä, ja tuntuu jopa siltä, että se vanha yhteys on yhä tallessa. Todellakin ennen synnytystä pitää tehdä diili, että tuli mitä tahansa, ainakaan ei ekan vuoden aikana saa erota. Pikkulapsivaihe MENEE OHI. Itseäni auttaa ajatus että kaikella on aikansa. Rima vaan tarpeeksi matalalle. Kunhan jonkunlainen kommunikaatioyhteys ja hellyys puolisoon pysyy yllä tämän hektisimmän naperoajan. Yritystä ymmärtää, jos ei muuta niin univelkaa. Tsemppiä teille!
Ohhhh so cuteee!
If you have time, I'd love to know your opinion of my fashion blog. It's all about my style between Barcelona and Paris…
xoxo
M.
Vitsit, mun on pitänyt kirjoittaa tästä(kin), hyvä kun muistutit. Mun raskausaika oli henkisesti melkoisen hankala, ihan samoja asioita mietin ja naama punaisena rääyin kuin sä. Kävin masistelut läpi silloin, joten ehkä siksi kaikki on nyt tuntunut paljon kivemmalta ja helpommalta kuin osasin odottaa. Osasin odottaa myös sitä, että parisuhteelle ei jää niin paljoa aikaa – tai jaksamista. Silti se harmittaa. Pelkään etten oman hämmentävän onni & väsymys -sekoituksen keskellä huomaa, onko toinen yhtä onnellinen, kaikesta huolimatta. Siksi sitä pitää välillä varmaan ärsyttävänkin usein varmistella.
Jos sulla vain aikaa riittää, lähden ihmeessä vapaaehtoiseksi. Mua ois niin auttanut raskausaikana, jos joku sunlainen – vielä äitinäkin fiksu, kaunis ja oman elämän päälle ymmärtävä mutsi – olisi käynyt vaikka perhevalmennuksessa juttelemassa. Olisin ehkä uskonut helpommin, että ei se oma itse minnekään häivy, vaan saa vaan aikamoisen lisän päälle. En tiedä kävikö meidän valmennuksessa kukaan äiti tai isä. Käytiin yhdessä tapaamisessa, mutta se mannapuuroa ja pupujusseja -meininki sai jättään kerran viimeiseksi.
On muuten ihan älytöntä, miten muutama tuntikin omaa aikaa saa aikaan. Vaikka olisin lähtiessä miettinyt, että antakaa mun vanha elämä takaisin, parin tunnin päästä mun on jo ikävä. Että todellakin, onnellisia ovat ne, joiden hyvällä omalla tunnolla nakitettavat vanhemmat ja isovanhemmat asuvat samassa kaupungissa.
Se on hyvä. Olen vaan kuullut toisenlaisiakin stooreja. Toivottavasti muillakin isillä on voimavirtaa jaettavaksi sekä työhön että perhe-elämään. Onnea ja tsemppiä tulevaan!
Mun mielestä on ihan äärettömän tärkeätä aina välillä pystähtyä miettimään, onko ja ollaanko onnellisia. Että ei sitten jossain vaiheessa vaan havahduta siihen, että mökin paskahuusin tyhjentäminenkin on mielenkiintoisempaa tekemistä kuin toisen naaman katseleminen.
Siinä on varmsti pointtinsa. Mä luulen, että suurin koitinkivi tulee, kun menen takaisin töihin. Univaje lisääntyy ja yhteinen aika epäsäännöllistä työaikaa tekevän miehen kanssa vähentyy ihan minimiin. Ei mikään makoisin yhdistelmä.
Kiva, kun päädyit mestoille!
Kyllä, meitä on muitakin. Uskaltaisin väittää, että jokainen perheellinen on näitä asioita pohtinut. Jos ei ole, kannattaisi. Saattaa olla, että muuten siihen herää vasta, kun taistellaan huoltajuudeseta.
Tsemppiä!
Kaupassa juokseva kultainen noutaja – osui! 😀
Nyt on taas niitä parempia päiviä, hetkiä jolloin tuntuu, että miten hitossa mä olen tämän kaiken ällösöpöyden edes ansainnut. Mutta huomenna luultavasti taas Minimen vatsa vetää mutkalle, kissat oksentavat villamatolle ja hammasharja tippuu vessanpyttyyn. Noh, rima tarpeeksi matalalle vain!
Jebulisjee.
Se, että nuo asiat tunnistaa ja toisen hyvinvoinnin ja onnelisuuden miettiminen edes pälkähtää sulle päähän kaiken muun keskellä, on mun mielestä jo oikein hyvä mittari siitä, että te olette okei:D Hyvin te pärjäätte. Uskon vakaasti siihen.
Jatta