Mä olen onnellinen, ettei enää ikinä elämässään tarvitse olla esikoistaan odottava äiti. Silloin oli kuin teini-ikäinen, joka on hukassa hormonimyrkyssä, epävarma itsestään ja samalla sekä innoissaan että peloissaan uuden edessä. Onneksi teini-ikä ja ensiodottajuus ovat molemmat sen verran armeliasta elämänvaihetta, että ne läpikäynyt ihminen tajuaa kunnolla vasta jälkikäteen, miten pihalla sitä onkaan ollut. Toki molemmat, murrosikä ja ensiraskaus, ovat myös hienoa ja ainutlaatuista aikaa, mutta molemmista itselleni riitti yksi kokemus. 

Toisen raskauden ensimmäisinä kuukausina olisin kyllä toivonut odottavani ensimmäistäni. Silloin olisin voinut rauhassa viettää kolmen kuukauden krapulaa makaamalla kaiken vapaa-aikani pimennetyssä makuuhuoneessa. Nyt makasin töiden jälkeen keskellä olohuoneen lattiaa ja pidin toisessa kädessäni legopalikkaa, jolla yritin hämätä esikoista uskomaan, että ihan täysillä tässä ollaan kiinnostuneita leikkimisestä. Iltatoimet kahdestaan esikoisen kanssa olivat kuin työpäivä vuosisadan darrassa. Luultavasti myös pahoinvointini yltyi purjoamiseksi saakka ihan sen takia, että en vain voinut levätä tarpeeksi.

Ensimmäisen raskauden aikana kahlasin kaikki mahdolliset vauva-, raskaus, -kasvatus ja vauvamateriaoppaat, jotka vain käsiini sain. Yritin lukemalla ottaa haltuun tuntematonta, johon minut oli yllättäen paiskattu. Kirjastosta ei löydy edelleenkään ainuttakaan aihepiirin opusta, jota en olisi lukenut. Tällä kertaa olen vain kerrannut ajatuksiani synnyttämisestä lukemalla muutaman hyväksi toteamani synnytyskirjan.

Vauvamateriavarustelu on nyt toisella kierroksella niin paljon helpompaa. Tiedän ilman googlaamista, mitä talvivauvalle kannattaa pukea päälle. Olen oppinut, minkälaiset vaatteet ovat käytännöllisiä ja tiedän, että on olemassa muitakin kuin muovisia tuttipulloja ja nokkamukeja. Vaikka toisen vauvan kohdalla materiatarpeet voivat olla erilaisia, tiedämme jo valmiiksi, minkälaiset rattaat elämänmenoomme sopivat ja että lapsi pärjää erinomaisesti myös hyvin vähäisillä leluilla. Parhaiten riemu repeää asioista, jotka eivät ole leluja tai leikkimiseen tarkoitettuja asioita alkujaan. Olemme säästäneet esikoisen ajalta kaikki toimineet materiaratkaisut, joten varustuksen kartuttamiseen ei tällä kertaa ole tarvinnut käyttää juurikaan aikaa tai rahaa.

Vanhemmuus on täynnä valintoja, eikä yhtään haittaa, että olemme jo niistä valinneet meille sopivimmat. Kun alla on yksi testikappale, tiedämme – välillä kantapään kautta opittuine kokemuksinemme – , mitkä ovat meille luontevimmat tavat olla mutsi ja faija. Tiedämme, että on ihan mahdollista tehdä vauvalle kotiruokaa Suomessa vallitsevan purkkiruokakulttuurin sijaan ja että lapsiperhe voi elää onnellisena kaksiossa ilman autoa. Aion antaa tulevallekin vauvalle niin paljon läheisyyttä kuin hän haluaa, eikä enää tarvitse tuntea sitä pientäkään epävarmuutta ”sä hemmottelet sen pilalle” -huomautuksista. Tiedän, miten junassa matkustetaan vauvan kanssa ja että on ookoo viihtyä lapsiensa kanssa muualla kuin leikkipuistoissa. Enää ei tarvitse googlata yömyöhään kestovaippojen kryptisisyyksiä tai pohtia, mitä hemmetin eroa on rintarepulla ja kantorepulla. Ymmärrän myös, mitä tarkoittavat hämmentävät lyhenteet, kuten vk-haalari, rv, nipa ja vasu.

Tällä kertaa odottamisessa mukana on myös tuleva isosisko. Se tuo matkaan mukaan ihan omat vibansa. Samalla kun olen huolissani, miten elo neljänä onnistuu ja miten esikoinen ottaa tulokkaan vastaan, olen päivä päivältä varmempi, että juuri näin tulee olemaan hyvä. Tunnen valtavaa rakkautta, kun esikoinen ylpeänä esittelee, miten äidin vatsassa kasvaa vauva. Hän pussailee vatsaa ja tarjoilee sille leikkikahvia. On upeaa voida antaa näille kahdelle lapselleni se elon rikkaus, mistä olen itse niin kiitollinen: sisarussuhde.

Ensimmäisellä odotuskierroksella olin ihanan tietämätön kaikesta, mikä odotusaikana, synnytyksessä ja vielä senkin jälkeen voi mennä pieleen. En vain jotenkin päästänyt niitä mieleeni, joka oli muutenkin jo tarpeeksi sekaisin. Toisaalta pehmeässä tietämättömyydessä leijailu myös kostautui, sillä en tajunnut ottaa supistuksia vakavissani ennen kuin sylissäni oli jo liian varhain syntynyt vauva. Ekalla kerralla olin tietämättömyydestä huolimatta paljon varovaisempi joidenkin asioiden kanssa. En käyttänyt meikkiä kuin juhlatilanteissa, kieltäydyin sushista ja tarkistin saman juuston pastörointimerkinnät moneen kertaan.

Nyt olen lepsunut. Meikkipussini koostuu lähinnä luonnonkosmetiikasta, joten huolitellusta ulkonäöstä saatu hyvä fiilis on mennyt meikin mahdollisten haittojen ohi. Sushia syön silloin tällöin, sillä en normaalistikaan syö kalaa, enkä usko merilevästä saatujen jodiannosten olevan ruuan välttelemisen arvoista. Terveitä vauvoja sinne Aasiaankin syntyy, vaikka heidän ruokavalionsa on täysin erilainen kuin meidän länsimaisten pömppömahojen. Juustohyllyllä olen välillä unohtanut olevani raskaana, mistä olen itseäni ihan aiheesta sättinyt. Ainoat asiat, joista olen tälläkin kertaa ollut tarkka ovat hajuvesipullojen hyllytys raskaus- ja vauva-ajaksi sekä kahvilakko. Jälkimmäinen on lähinnä naurettava pakkomielle, sillä samalla nautiskelen ihan liian usein tämän raskauden aikana himoitsemaani kokista, jossa on kofeiinin lisäksi liuta muutakin vauvalle sopimatonta sontaa.

Ensimmäistä odottaessa pelkäsin vauvan pilaavan parisuhteemme. Vauvavuodesta etenkin ensimmäiset kahdeksan–yhdeksän kuukautta olivat kuluttavia, enkä yhtään ihmettele, miksi tutkimuksien mukaan vauva heilauttaa perheen onnellisuuskäyrän miinukselle. Silti kaiken sen itkun, yövalvomisen, vatsakipujen ja vessassa tukahdetusti huudettujen vittusaatanaperkeleiden keskellä tajusin kaiken vahvistavan parisuhdettamme entisestään. Me kaksi pystyimme selviämään siitä, mikä yksin olisi saattanut olla mahdotonta. Se kokemus hioi meistä yhä vahvemman tiimin. Rakkauteni ja kunnioitukseni miestä kohtaan on myös syventynyt entisestään, kun olen nähnyt, miten hyvä, huomioonottava ja rakastava isä hän on.

Esikoinen kohdussani olin myös huolissani seksielämästä. Pelkäsin homman näivettyvän. Noh, myönnettävä on, että spontaanius ylipäätään yhtään missään asioissa on vielä tässä vaiheessa lapsiperhearkea vain villi muisto nuoruudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että farkkujen vetskarin avaamalla housuista lentäisi ulos koiperhonen. Lapsiperheellisenä sitä oppii luovaksi niin aikataulujen, paikkojen kuin toimintatapojen suhteen – ja tämä koskee myös sutinointihommia.

Jaa: