Näissä kuvissa on vuosi 1996. Olen piirun verran vaille 13-vuotias ja lapsuudenperheeni kanssa matkalla Bahrainissa. Vuosi tai kaksi takaperin siitä olimme olleet toisaalla Lähi-idässä; Israelissa, pääosin rantatunnelmissa Eilatissa, mutta myös Jerusalemissa ja Betlehemissä, Länsirannalla.

Israelin-reissusta en kuvia löytänyt, mutta kuvat minusta rauhanmerkkiriipus kaulallani Bahrainissa kertovat samaa tarinaa:

Siitä huolimatta, että olen lapsuudessani matkustanut Lähi-idän maissa, joissa on ollut tulenarka tilanne koko elämäni ja kauan sitä ennen, olen ollut pitkään aivan totaalisen pihalla etenkin alueiden palestiinalaisten ahdingosta.

Haluan kertoa siitä taustaksi, ennen lopussa olevaa ruumiinpainavaa asiaa.

Matkustaen ja lukien yhdessä totuudessa

Oma tietämättömyys Lähi-idästä hävettää, mutta se hämmentää vielä enemmän. Muistan kyllä matkoilta puhetta sodista, säikähdyksen, kun rakennustyömaalla räjähti. Israelissa kävimme vierailemassa niin moskeijoissa, Itkumuurilla kuin oletetulla Jeesuksen hautaluolalla. Palestiinalaisista en muista sanaakaan, mutta ehkä se – toivoakseni – johtuu juuri siitä, että en vain muista.

Siitä lähtien, kun muutin omilleni 17-vuotiaana, olen tilannut – alkuun hyvin vähistä rahoistani – paikallista sanomalehteä: Pohjalaista, Aamulehteä, Turun Sanomia ja Helsingin Sanomia. Ja siihen muut mediat päälle. Silti elin hyvin pitkään siinä ajatuksessa, että Israel on Israel ja siinä se. Varmasti kyse on ollut myös siitä, mitä olen lehdistä lukenut, mutta myös siitä, miten yhdeltä kantilta Lähi-idän tilanteesta helposti uutisoidaan.

Oli miten oli, elin yli parikymppiseksi, ennen kuin sain herätyksen palestiinalaisten ahdinkoon – siihen, josta myös totaalisen hirvittävä ja tuomittava Hamasin terrorismi sikiää.

Hain silloin mukaan kouluni, silloisen Turun Diakonia-ammattikorkeakoulun, Palestiina-projektiin Betlehemiin. Sen tavoitteena oli edistää medialukutaitoa ja mediaosaamista palestiinalaisalueilla. Medianomiopiskelijat pitivät paikallisille journalismiopiskelijoille kursseja niin yliopistossa kuin pakolaisleirilläkin.

Kävin haastattelussa, mutta en päässyt projektiin mukaan. Se hävettää ja harmittaa niin monin tavoin edelleen. Olin niin ulalla Länsirannan, palestiinalaisten, Israelin ja koko Lähi-idän tilanteesta.

Mutta se siitä, taustaksi omasta tietämättömyydestäni, joka saattaa vaivata muitakin ja siksi hiljentää suita. Nyt varsinaiseen asiaan.

Gazassa kuolee tai loukkaantuu päivittäin yhtä paljon lapsia kuin isossa helsinkiläisessä alakoulussa on oppilaita

Vaikka olen sittemmin koittanut laajentaa tietämystäni, en vieläkään täysin ymmärrä, saa kiinni kaikista sivujuonteista, edes pääpoluista. Mutta sen takia ei pidä olla hiljaa. Sen ymmärrän ja tiedän täysin selvästi, että siviilien murhaaminen on yksiselitteisen hirvittävää, tuomittavaa ja väärin. Missä, koska ja kenen toimesta tahansa.

Se, mitä saarretussa Gazassa tällä hetkellä tapahtuu, on aivan liikaa kestettäväksi ihan vain kuvien, tekstien ja videoiden kautta. Mitä se on ihmisille siellä, lapsille, jotka eivät pääse Espoon kokoiselta alueelta pakoon minnekään? Heille, joiden ympärillä on pelkkää kauhua sekä kuolemaa, joille ei saada toimitettua humanitaarista apua, edes vettä? Lääkärit ilman rajoja -avustusjärjestö kertoo, miten Gazassa joudutaan tehdä vaativia leikkauksia käytävillä, ilman kunnollista anestesiaa. Ruumishuoneet ovat täynnä.

Alueella työskentelevän Unisefin mukaan joka päivä Gazassa kuolee tai loukkaantuu yli 420 lasta. Se on yhtä paljon kuin Hertsikan ala-asteen koulun kahdessa toimipisteessä on lapsia. Joka päivä Gazassa kuolee tai loukkaantuu saman verran lapsia kuin yhdessä helsinkiläisessä lähiössä on alakoululaisia. Joka päivä. (Eikä Gazan tilanteesta ole kuulemma puhuttu luokissa, kuten esimerkiksi Ukrainasta puhuttiin ja puhutaan.) Lisäksi 940 gazalaista lasta on ilmoitettu kadonneeksi, ja 30 israelilaislasta on kuollut sekä 20 siepattu.

Israelin ja Hamasin välisestä väkivallasta kärsivät eniten siviilit. Tavallisten ihmisten elämät tuhotaan, tavallisia ihmisiä murhataan. Ja silti Suomi äänesti YK:n yleiskokouksessa tyhjää, kun äänestettiin humanitaarisesta tulitauosta Gazaan.

En ymmärrä, kuka voi verisillä käsillään päättää äänestää niin.

Mitä minä ja muut kaltaiseni voivat sitten tehdä:

• Vaatia Suomen hallintoa vaatimaan tulitaukoa Israeliin ja miehitetyille palestiinalaisalueille esimerkiksi somessa tai sähköposteilla. Humanitaarisen avun on päästävä perille Gazaan.
• Allekirjoittaa Amnestyn vetoomus välittömästä tulitauosta Gazaan.
• Lahjoittaa alueella toimiville järjestöille, kuten Unisef (Mobilepay 17199 tai 20 euron lahjoitus lähettämällä viesti Gaza numeroon 16110), Lääkärit ilman rajoja (Mobilepay 75545 tai 20 euron lahjoitus lähettämällä viesti LÄÄKÄRIT20 numeroon 16155) Palastakaa lapset (Mobilepay 17705) ja Unwomen Suomi (Mobilepay 75545 tai 20 euron lahjoitus lähettämällä viesti HELP20 numeroon 16499)
• Koittaa lukemalla ymmärtää tilannetta paremmin, mutta pyrkiä olemaan doomscrollaamatta itseään toimintakyvyttömäksi, se kun ei auta ketään.
• Kirjoittamalla someen ja tykkäämällä aiheesta kirjoitettuja julkaisuja, jotta ne saavat paremmin näkyvyyttä.