Yäk, puuskahti eräs juuri edellispäivänä sianlihan lautaselleen valinnut, kun kerroin innoissani ehtiväni joululoman aikana näkemään Siat-näyttelyn Seinäjoen Taidehallissa. Spontaani yökötysreaktio tiivistää aiheen kimuranttiuden sekä absurdiuden ja samalla alleviivaa näyttelyn tärkeyden. Valitaan syödä eläintä, mutta aihetta koskevaan näyttelyyn sanotaan yök. Sanotaan yök, vaikka ei olla nähty koko näyttelyä.

Kuvataitelija Terike Haapoja ja kirjailija Laura Gustafsson käsittelevät kolmesta teoksesta koostuvassa näyttelyssään ympärillämme olevaa yhteiskuntaa sekä maailmaa, jossa siat ovat läsnä arjessamme, mutta piilotettu näkymättömiin. Seinäjoen Taidehalli on näyttelylle oiva paikka, sillä nykyisen museotilan naapurissa toimi vielä omassa lapsuudessanikin teurastamo ja lihanjalostustehdas.

Helsingin viherpipertäjä-kukkahattutätikuplassani aiheelle olisi helppo nyökytellä, kun täällä Pohjanmaalla näyttely on saanut aikaan polemiikkia. Eläintuotannossa vahvasti mukana oleva Kurikan kaupunki meni esimerkiksi niin pitkälle, että kielsi koululaisten vierailut näyttelyssä. Kouluvierailujen keskeyttämisestä päätöksen teki Kurikan sivistysjohtaja, mikä sotii sitä vastaan, minkä luen sivistyksen perusteeksi: ymmärryksen tietoisen laajentamisen ja oman ajattelun aktiivisen haastamisen.

Iltasanomien mukaan Kurikan kaupunginjohtaja on kertonut paikalliselle sanomalehdelle Ilkka-Pohjalaiselle, ettei ole nähnyt näyttelyä, mutta hänen mielestään se käsittelee ilmastomuutosta ja antaa siantuotannon ilmastovaikutuksista yksipuolisen kuvan. Niin, toki eläintuotanto liittyy ilmastoon, sillä tutkimusten mukaan vegaaniseen ruokavalioon siirtyminen on yksilötasolla tehokkain tapa pienentää hiilijalanjälkeään. Mutta silti näyttely vain hipaisee tätä aihetta. Itse – näyttelyn nähneenä – koen näyttelyn tutkivan kahden maapallolla elävän lajin yhteiseloa. Tulokulma aiheeseen on eettinen.

Mutta ei, vaikka näyttelyn aiheuttaman metelin perusteella luulisi, että Taidehallin katossa roikkuisi vähintään verta tiputtava sianpää, näin ei ole. Jos haluaa nähdä järkyttävää materiaalia suomalaisilta sikatiloilta, niitä löytyy vaikkapa Oikeutta eläimille -järjestön Instagram-tililtä. Siat-näyttelyssä ainut sikaa kuvaava video on suloinen dokumentaarinen videokooste Paavo-siasta, joka elelee sikamaista elämää eläinten turvakodissa: tonkii kärsällään, kirmaa pihalla, saa rapsutuksia ja loikoilee pehmustetussa jättikorissa. Näkökulma videossa on Paavon, sillä videomateriaali on Paavon selkään valjain kiinnitetyn kameran tallentamaa.

Jokainen, joka on minun tapaani kohdannut arjessaan tuotantoeläimiä, on saletisti todistanut järkyttävämpiä asioita kuin ne, joita Siat-näyttelyssä on esillä.

Puhinaa ja silmienpyörittelyä pohjalaisessa yleisössä aiheuttanee Gustafssonin kirjoittama teksti Paavo-siasta. Gustafsson kirjoittaa eläimistä henkilöinä, Paavosta hänenä. Minun äidinkielessäni, Pohjanmaan murteessa, ihminen on se, oli kyseessä sitten presidentti, naapuri tai puoliso. Sama pätee jokaiseen eläimeen. Hän-muoto on hienostelua, etelän väen prameilua ja ylpeilyä.

Mutta muuten näyttely ei alleviivaa kahden elävän, vaikkakin eri lajisen, olennon yhteneväisiä oikeuksia olla henkilöitä, olla olemassa. Itse olisin mielelläni haastanut ajatuksiani eläintuotannosta vielä enemmän. Olenhan elänyt minulle lapsuudessa valitun ja päätetyn sekasyöjän mallin mukaan, kunnes joskus yli 20 vuotta sitten aloin kyseenalaistaa oikeuteni sekä tarpeeni syödä eläimiä ja jätin lihan pois ruokavaliostani. Ja silti nyt jouluna vedin enemmän juustoa kuin koko vuotena, koska sitä oli houkutuksena pöydässä sekä jääkaapissa ja olen näemmä yhä kovin heikko ja eettisen omatuntoni sulkemaan pystyvä hedonisti.

Siat-näyttelyn vaikuttavin teos on ääni-installaatio Odotustila. Kuudestatoista kaiuttimesta kuuluu tuotantotilojen ääniä, ja kaiuttimet on aseteltu tilaan kuten mikrofonit ovat suomalaisessa sikalassa olleet. Taidehallin betoninen kaikuva tila tuo ääniin oman säväyksensä. Onhan Taidehallina nykyään toimiva Kalevan navetta rakennettu alun perin nimensä mukaisesti lehmien navetaksi, vaikka se ei siinä tehtävässä olekaan koskaan toiminut. Installaation äänet ovat ihan tavanomaisia sikalan ääniä. Mutta mieltä myllertää tieto siitä, että seuraavana päivänä siat viedään teuraaksi. Äänitteessä kuuluu sikojen viimeinen yö.

Näyttelyn kolmas osuus on kansanvälisestä ja monipuolisesta aineistosta koostettu videoteos Ei tietoja. Se pyrkii kokoamaan sirpaleista maailman, jonka eläinteollisuus luo. On rehuntuotantoa, pilaantuneita vesistöjä, antibiootteja, bakteereja ja sikojen parissa työskentelevien ihmisten pahoinvointia. Kuvissa räpsyvät tuotantolaitokset ja työntekijät, ja visuaalisesti kammottavin osuus ovat partaterät, joiden päälle tieto ja mielikuvitus luo loput kuvat. ”Tällaista ei ole Suomessa”, voidaan puolustautua. Ei, ei olekaan, ei täysin.

Mutta miksi jopa ja juuri Pohjanmaalla, eläintuotannon laakeilla mailla, sian elämä, olemassaolo ja ihmisen aiheuttama kuolema ovat yäk, jotain, miltä tahdotaan sulkea omat ja muiden silmät ja tietoisuus, mutta sika elottomana ja hahmottomana ruokakimpaleena nam?

Menkää, vielä ehtii 8.1.2022 asti; Gustafsson & Haapoja: Siat. Seinäjoen taidehallissa. Museokortti käy.