*-merkitty kirja saatu pr-kappaleena

Kas sehän on syyskuu, mutta kirjapäiväkirjoissa mennään keväässä, kesän kynnyksellä. Toukokuussa kirjasaaliini oli määrällisesti vaisu, mutta laadultaan nautinnollisen täyteläinen.

Luin silloin kaksi kirjaa ja kuuntelin yhden kirjan: kammottavan hyvän romaanin keski-ikäisen eläinoikeusaktivistin eksistentiaalisesta kriisistä, ilmat pihalle potkaisevan vaikuttavan romaanin toksisesta maskuliinisuudesta sekä hengenvaarallisesta rakkaudesta ja kolmantena dekkarin, jonka taiten punotun mysteerin ja ihmissuhdekuvauksen äärellä hämmästelin, miten joku on voinutkin puristaa mielikuvituksestaan ulos kaiken tämän.

Tässä kirjoista tarkemmin:

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

• Like 2023

Okei, aivan ensin on hihkuttava: luulen, että olen päätynyt todesta ammentavan fiktiivisen romaanin sivuille! Olin jo lukiessani, että tuo kirjan ”perheenäiti askarteluprojekteineen” ei voi olla kukaan muu kuin minä, kun Kivinokasta ja sen kesämaja-alueesta on kyse, ja sittemmin sain Gustafssonilta itseltään varmistuksen, että Lähiömutsia on käyty lukemassa kirjaa kirjoittaessa. Kaikessa tylyttävyydessäänkin kreisin hauskaa!

Muuten Laura Gustafssonin uusin Mikään ei todella katoa -romaani ei sitten ole kreisin hauska ollenkaan, vaan kammottavan hyvä. Romaanin päähenkilö työskentelee eläintensuojeluyhdistyksessä ja on koko elämänsä hiippaillut tuotantoeläinlaitoksissa, kuvannut sitä mitä ei tahdota ruuasta tiedettävän, kirjoittanut muunlajisten puolesta ja kärsivällisen ystävällisesti tehnyt valistustyötä. Silti mikään ei muutu, paitsi tuotantoeläinten määrät, jotka vain kasvavat.

Yhä vain kysytään ivallisesti naureskellen, voiko vegaani niellä ottaessaan suihin ja eikö kukaan ajattele porkkanoiden tunteita.

Keski-iän eksistentiaalinen kriisi iskee aktivistiin kuin lintuinfluenssa turkistarhalla viruviin eläimiin. Mitä järkeä tässä kaikessa on, kun kaikki tahtovat silti ummistaa silmät ja mikään ei muutu? Mitä vittua jostain kauramaitolattesta ja ananaksesta tehdystä ”nahkakengistä”, jos ihminen kokee muunlajiset niinä eikä heinä, ikuisesti alisteisina ja vain heidän hedonistisille ruumiinhimoilleen tarkoitettuna?

Kirja kuvailee eläinteollisuutta niin suorin sanoin, että asiaan perehtymätön saattaa järkyttyä. Syytäkin on. Mutta kirja käy kaikkea läpi päähenkilöaktivistin kokemuksen kautta, ja on myös hyvin samaistuttava kuvaus idealismista ja oman elämänsä oletettavassa keskipisteessä olevan henkilön kriisistä. Tunnistan myös päähenkilön ahdistuksen, tunteen kaiken järjettömyydestä ja turhuudesta. Lisäksi tunnistan myös päähenkilössä paljon itseäni, mikä on sillä tavalla kamalaa, että päähenkilö on ihan hiton raskas tyyppi. Mietin lukiessani samaan aikaan, miksi kaikki pitää ottaa noin vakavasti ja juuri sitä MIKSI kaikki on pakko ottaa niin vakavasti.

Kaikkea tätä päähenkilö vetäytyy miettimään pikkuiseen mökkiin hiljaisen metsän keskellä, kyllä, Kivinokassa siis. Samalla kirjaan saadaan kertausta alueen historiasta, ja nautin jokaisesta tunnelmapalasesta. Päähenkilöllä on Kivinokassa mukanaan myös naapurinsa koira, ja jokainen (eläinoikeuksien puolustaja), jolla on ollut onni saada elämäänsä koiraystäviä, ymmärtävät kaksikon yhteisiä hetkiä, kumppanuutta.

Vaikka kirja on rusentava, se on kielellisesti brutaaliudessaankin niin kaunista, että nautin kirjan lukemisesta valtavasti. Ja toisin kuin voisi ajatella, sen toivottomuuskin toi toivoa; en ole yksin toivottomuuteni kanssa.

Douglas Stuart: Nuori Mungo*

• Suomentaja: Laura Jänisniemi
• WSOY 2023 (alkuperäisteos 2022)

Nuori Mungo on ilmat pihalle potkaisevan vaikuttava kirja perheestä, päihteistä, köyhyydestä, väkivallasta, toksisesta maskuliinisuudesta ja hengenvaarallisesta rakkaudesta. Kirjahyllyssäni on odottanut iät ja ajat Stuartin palkittu esikoisromaani Shuggie Bain, mutta aloitin lukumatkani Stuartin kanssa nyt tästä hänen toisesta romaanistaan, joka oli toukokuussa lukupiirimme kuukauden kirjana.

1990-luvulla, Stkolannin Glasgow’n työväenluokkaisessa lähiössä, on vain yksi tapa olla mies; maskuliininen, päihteitä kiskova ja väkivaltainen. Teini-ikäinen Mungo yrittää selvitä, vaikka ei ole tai edes halua olla mitään näistä.

Murhetta aiheuttaa myös perhe, jossa jokainen rakastaa Mungoa, mutta omalla kieron satuttavalla tavallaan. Äiti, jolle alkoholi on aina lopulta kaikista tärkein. Protestanttista katujengiä johtava isoveli, joka rusikoi rakkautta veljeensä nyrkeillään. Opintojen avulla paosta haaveileva isosisko, joka otti jo lapsena perheenäidin roolin.

Sitten Mungon elämään saapuu James. Ystävyydestä kiihkeäksi rakkaudeksi syvenevä suhde on homofobisessa yhteisössä hengenvaarallinen, vielä kun Mungo on protestantti ja James katollinen kahtia jakautuneilla väkivaltaisilla kaduilla. Tämän kirjan onkin sanottu olevan gay-yhteisön Romeo ja Julia.

Kirjan kerronta tapahtuu vuorotellen kahdessa aikatasossa. Toinen tarina kulkee muutaman kuukauden mukana Mungon elämässä Glasgow’ssa, toinen tarina yhden viikonlopun aikana kalastusreissulla, jonne Mungon äiti on lähettänyt poikansa ”oppimaan mieheksi” kahden AA-ryhmässä tapaamansa miehen kanssa. Tämä tarinankerrontaratkaisu oli kaikessa kammottavassa jännittävyydessään koukuttava. Lopussa tarinalinjat kohtaavat ja huhuh.

En anna kirjoille tähtiä, mutta jos antaisin, tämä saisi täydet viisi. Jokaisessa romaanin henkilössä on syvyyttä, tarinan maisemat on rakennettu elävästi ja teksti on niin taiten tehtyä, että siinä tekisi mieli kiehnata kuin kissa kissanmintussa. Itselläni on monesti vähän ongelmallinen suhde suomennoksiin, mutta Laura Jänisniemen suomennoksen äärellä en kertaakaan pysähtynyt miettimään, toimisiko tämä alkuperäisenä paremmin. Tähän kirjaan syväsukeltaa.

Sen verran on varoitettava, että jos mieli on juuri nyt herkillä, kirjaan ei kannattane tarttua. Se sisältää kaiken muun lisäksi kammottavaa ja graafisesti kuvailtua seksuaalista väkivaltaa.

Jälkikäteen mietin, että ehkä kaiken kamaluuden kesti, niin lukija kuin Mungokin, sinne tänne ripoteltujen toiveikkuushippusten takia. On pieniä empaattisia ihmiskohtaamisia, lupauksia paremmasta tulevaisuudesta ja kiihkeää, vaikkakin salaista rakkautta.

Satu Rämö: Rósa & Björk

• WSOY 2023
• Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Aivan ensin on ladattava tiskiin kytkökset: islantiin sijoittuvilla dekkareillaan kaiken maailman myynti-, varaus- ja lukutilastojen kärkiä hellästi hätyytellyt Satu Rämö on ystäväni, jonka kanssa on ollut ilo tehdä myös erinäisiä duuniprojekteja. Sen perusteella voitte asemoida ajatuksenne, kun seuraavaksi lataan tiskiin arvion: Hildur-dekkarisarjan toinen osa Rósa & Björk on TIMANTTINEN.

Olen miettinyt, miten paljon tähän tuntemukseen vaikuttaa se, että tunnen Satun. Olisinko yhtä vaikuttunut kuin nyt? Ehkä en (ja kirjoittaisin timanttisen ihan vain pienillä kirjaimilla), mutta toisaalta kirjailijan tunteminen tuo lukukokemukseen ihan uudenlaisen waun:

Kun kirjailija on tuttu, häntä ei pidä yli-ihmisenä. Tuiki tuntemattomat kirjamaailman tähdet ovat niin etäisiä ja suorastaan mystisiä olentoja, että heidän taitojaan vain ihailee, ei pysähdy ihmettelemään. Mutta sitten kun kirjailijan tuntee, ei voi lukiessaan kuin hämmästellä, miten on mahdollista, että mielikuvituksestaan saa pumpattua ulos kaiken tämän – ja vielä niin vaivattoman tuntuisesti kuin sanat tarinassa etenevät.

Hildur-dekkarisarjasta huomaa sen, miten paljon Satu sekä kirjoittaa että lukee. Hän tuntee dekkarimaailman, vaikka on siinä tekijänä varsin tuore tulokas. Minä en skeneä tunne, sillä en yleensä jaksa kiinnostua dekkareista, mutta Satu on tehnyt minulle saman kuin monelle muullekin dekkareille nyrpistelleelle; saanut epäilijätkin dekkareiden pariin. Hildur-sarjan kirjoissa on toki murhia, mutta niissä on myös ihmissuhdekuvausta, ylipäätään ihmisyyttä, historian luomaa ymmärrystä ja syvyyttä.

Rósa & Björk -kirja tuskin hurjasti esittelyjä enää näin puolisen vuotta ilmestymisen jälkeen kaipaa, mutta kirja on ensinnäkin jatkumo sarjan ensimmäiselle osalle ja samalla siinä on rikosetsivä Hildurille ja suomalaiselle poliisiharjoittelija Jaakobille ihan uusi murhamysteeri ratkottavaksi, kun Islannin syrjäisten vuonojen hiihtoladuilta löytyy kuollut paikallispoliitikko.

Olen yleensä proosallisen, vähän ehkä hankalastikin avautuvan tekstin ystävä. Liekö siis vaihtelun ihanuutta, mutta Satun kikkailemattomien ja selkeän jämptien lauseiden päälle rakennetun tarinan mukaan oli niin mukava antautua vietäväksi. Lukiessa jännitin, hämmästyin, myötäelin, koin inhoa ja liikutuinkin. Lopputulema on punottu niin taiten säikeistä sieltä ja täältä, että minä en ainakaan osannut sitä aavistaa, vaikka jälkikäteen mietittynä kaikki käy järkeen.

(Paitsi se, MITEN Satu tämän kaiken on keksinyt. En käsitä. Wau.)