*-merkityt kirjat saatu arvostelukappaleena tai osana mainosyhteistyötä Instagramissa

Sinne hujahti yksi vuosi myös kirjojen osalta, ja on aika niputtaa yhteen vuoden viimeisen lukukuukauden mietteet. Joulukuun kirjanautiskelusaalis on kuusi kirjaa, mikä lupailee hyvää sille, että päässäni on taas enemmän kaistaa vapaana kirjoille.

Joulukuussa luin tai kuuntelin 11-vuotiaan ukrainalaistytön päiväkirjan, klassikkokirjan orjuudesta viime vuosituhannelta, nautinnollisen kepeän jouluisen viihderomaanin, luokkaeroja ja ihmissuhteita perkaavan välipalaromaanin, tietokirjan ulkoisen pääoman merkityksestä yhteiskunnassa ja omakohtaisen tietokirjan 1930-luvun Kotkasta ja sen seksiä myyneistä satamatytöistä.

Tässä tarkemmin noista kaikista kirjoista sekä niiden herättämistä ajatuksista:

Jeva Skaletska: Ette tiedä mitä sota on – ukrainalaistytön päiväkirja*

• Otava 2022
• Suomentaja: Maria Lyytinen

Onko tämä siis ihan totta, varmisteli pian 11-vuotias kuunneltuaan ensimmäiset luvut Ette tiedä mitä sota on -äänikirjasta. Vaikka olemme lasten kanssa puhuneet ehkä vähän turhankin peittelemättä Ukrainan sodasta sekä sen kauhuista ja sotaa paenneita lapsia käy nyt samaa koulua heidän kanssaan, vasta ukrainalaisen Jeva Skaletskan omakohtainen kertomus Venäjän hyökkäyksestä tuntui uppoavan ymmärrykseen ja nostavan esiin kysymyksiä.

Alkoiko sota räjähdyksillä ilman varoitusta? Olivatko perheet kodeissaan silloin? Miksi heitä ei varoitettu? Minkä takia väestösuojissa ja kellareissa joutuu olla pitkiä aikoja? Onko niissä kylmä?

Uutiskuvat tuntuivat konkretisoituvan, kun niistä kertoo lähes samanikäinen nuori. Jeva ehti juhlia juuri ennen sodan syttymistä 12-vuotissynttäreitään, mutta tavallista nuoren tytön elämää päiväkirjaan mahtuu vain muutaman sivun verran. Helmikuun 24. päivän aamuyöllä vuonna 2022 Jeva herää kotonaan Harkovassa räjähdykseen, ja elämä keikahtaa päälaelleen. 

Ette tiedä mitä sota on -kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta lapsesta riippuen koen, että se sopii myös pienemmille koululaisille. Etenkin jos sitä kuuntelee tai lukee yhdessä aikuisen kanssa. Itse luin kirjan ensin yksin niteenä, jossa on mukana paljon mustavalkokuvia sekä piirretyt kartat pakomatkasta. Jevan luokkakavereiden ryhmächattiviestit – jotka nekin tuntuivat koskettavan lapsikuulijaa erityisesti – toimivat myös paremmin kirjassa painettuna kuin luettuna äänikirjassa.

Päiväkirja seuraa Jevan ja tämän mummin pakomatkaa läpi Ukrainan Unkarin Budapestiin ja sieltä Irlantiin Dubliniin. Toisin kuin hiljan lukemassani Tyttö Kiovasta -kirjassa, Jeva ei päiväkirjassaan juurikaan kuvaile sodan verisyyttä – liekö tekstiä editoitu sen kohderyhmän takia vai eikö Jeva sitä joutunut henkilökohtaisesti näkemään – mutta sodan aiheuttama pelko, kauhu ja eloonjäämishalu 12-vuotiaan kirjoittamana saa sydämen särkymään.

Kirjassa on kuitenkin läsnä myös valtavasti hyvyyttä ja ihmisten pyyteetöntä halua auttaa, joita molempia Jeva ja hänen mumminsa saavat osakseen heidän paetessaan sotaa läpi Euroopan.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

• Tammi 2009 (alkuperäisteos ilmestyi 1987)
• Suomentaja: Kaarina Sonck

Nobelillakin palkittu Toni Morrison on ollut must read -lukulistallani vuosia, ja vihdoin pääsin alkuun, Pulitzer-palkitulla Minun kansani, minun rakkaani -romaanilla. Se on kirja orjuudesta, äidinrakkaudesta, äidin sekä tyttären suhteesta sekä mielen sirpaloitumisesta ja kyvystä unohtaa suojautuakseen.

Kirja sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen Ohioon, Bluestone Roadin taloon numero 124. Talossa asuu orjuudesta karannut Sethe teini-ikäisen tyttärensä ja kuolleen tyttövauvan kiukkuisen hengen kanssa. Sethen vaiettu menneisyys ja talon tapahtumat alkavat hiljalleen kuoriutua auki, kun talon portaille ilmestyy mies, joka on ollut orjana samassa talossa kuin Sethekin.

Kirja on kammottava, tietenkin, sitähän sen aihe on. Mutta nautin valtavasti päästessäni lukemaan kirjaa, joka ei päästä lukijaansa helpolla, vaan vaatii tätä keskittymään lauseisiin, ajattelemaan.

Morrison ei puhkiselitä, vaan jättää niin paljon lukijan varaan, että lukeminen on ikään kuin keskustelua kirjan tarinan kanssa. Sanotaan, että jokainen tulkitsee kirjallisuutta ja taidetta ylipäätään omia kokemuksiaan peilaten, ja saatan kuvitella, miten eri tavoin eri ihmiset tämän kirjan kokevat.

Itseäni jäi piinaamaan ajatus siitä, miltä tuntuu ensimmäistä kertaa elämässään olla vapaa, ei jonkun omaisuutta, vaan ihan vain oma itsensä, asioita itselleen ja lähimmäisilleen tehden. Että voi esimerkiksi ottaa nimen ensimmäistä kertaa; päättää ja omistaa oman nimensä. On hirvittävää, että tällaiset ihan pienen pienet perusoikeudet, kuten oma nimi, ovat olleet sellainen ihme, että niitä ei ole edes uskaltanut ajatella itselleen mahdolliseksi. 

Minun kansani, minun rakkaani -romaani on maagista realismia, eli siinä realistiseen kerrontaan ujutetaan surrealistisia ja yliluonnollisia piirteitä. Tämä kerrontatapa on itselleni vähän kinkkinen, mutta Morrisonin kirjoittamana kuoleman ja rajantakaisen yhdistyminen tähän maailmaan tuntuu luontevalta. Sillä tavalla orjuuden aiheuttamat märkivät haavat sekä orjuuden kokeneiden teot tulevat todemmiksi ja selkeämmin nähtäviksi.

Joanna Bolouri: Lahjoista parhain*

• WSOY 2022
• Suomentaja: Riina Vuokko

Jouluromaani, jonka sivuille sukelsin eräänä murheisena päivänä. En muista, koska olisin viimeksi lukenut yhdessä päivässä kirjan, mutta nyt niin kävi. Taisi todellisuuspako tulla tarpeeseen!

Luimme viime vuonna lukupiirissä Joanna Bolourin Paras aika vuodesta -kirjan, joka oli nokkelan hyvälle dialogille ja herkullisen överille juonelle perustuva jouluromaani. Se kirja sai minut muistamaan, miten ihania ja tarpeellisia laadukkaat viihdekirjat ovat. Tämä uusi Bolourin Lahjoista parhain -jouluromaani jää harmillisesti juonellisesti paljon laiskemmaksi. Se on myös edeltäjäänsä kiltimpi, ja itse jäin – anteeksi ysärimielipiteeni, se pääsi yllättämään itsenikin – kaipaamaan mehukkaita seksikohtauksia ja holtitonta kännäämistä, sellaista Bridget Jonesin luomaa peruskuvastoa.

Mutta tämäkin kirja etenee soljuvasti ja dialogissa on hyvä rytmi, joten kirjan tarina onnistui luomaan ympärilleen jouluisen lumisadepallon, jonne sain piiloutua todellisuudelta moneksi tunniksi.

Kirjassa lontoolainen Nick on saanut potkut asianajotoimistosta, eikä julkkistyttöystävä jaksa kauaa rahattoman miehen kanssa aikaansa viettää. Nick pestautuu kauppakeskukseen joulupukiksi, jossa nelivuotias Alfie istahtaa pukin syliin, toivoen näkevänsä Sarah-äitinsä taas onnellisena. Nick järjestää Sarahin yhteen parhaan ystävänsä Matin kanssa ja, noh, kyllähän kaikki tietävät, miten siinä lopulta käy. Mutta kuten joku lukupiirissä sanoi, tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka.

Viihdekirjojen lukeminen on kuin pakettimatka; se on turvallinen ja hauska valinta, mutta ehkä myös tylsä ja liian valmiiksi pureksittu, riippuen ihan järjestäjästä ja kokijan mielentilasta.

Lahjoista parhain -kirjan miespäähenkilö oli mukava yllätys. En muista koskaan lukeneeni chic littiä, jonka päähenkilö ei olisi nainen. Nihkeää taas oli se, että kirja sortui välillä toksiseen maskuliinisuuteen ja tyttöyden dissaamiseen (”älä ole tuollainen likka!”).

Vaikka kirjan juonessa pääosassa oli toki miehen ja naisen välinen ihastuminen ja happily ever after -tavoite, kirja kertoo myös miesten välisestä ystävyydestä, jonka arvo on parisuhdetta tärkeämpi. Ihan vielä siihen ei päästy, mutta: koska kirjoitetaan viihdekirjojen Frozen, ensimmäinen tarina, jossa joku muu suhde kuin parisuhde onkin loppukohtauksessa rakkauksista tärkein ja voimakkain?

Jos kaipaa kevyttä ja turvallista hyvän mielen lukemista Vihreiden kuulien kylkeen, suositus tälle!

Johanna Hedman: Trio

• Aula & Co 2022
• Suomentaja: Jonja Rajala
• Äänikirjan lukija: Nelli Saarikoski

Arvostelumenestykseksi kehuttu esikoisromani, jonka luvattiin uppoavan Sally Rooneyn kirjoista pitäville. Olikin aika pettymys, että minua kirja ei onnistunut liikauttamaan mihinkään suuntaan.

Thora, Hugo ja August ovat parikymppisiä yliopisto-opiskelijoita, jotka tutustuvat Tukholmassa. He ovat taustoiltaan, koulutussuuntauksiltaan ja luonteiltaan erilaisia, mutta ehkä juuri erilaisuuden luoma magnetismi vetää heitä yhteen, tehden heistä tiiviin kolmikon, trion.

Kirjassa käsitellään nyt kovin pinnalla olevaa luokkaerojen vaikutusta ihmissuhteisiin. Eritoten se on romaani siitä elämänvaiheesta, kun ollaan niin nuoria, että kaikki tuntuu olevan mahdollista, mutta niin aikuisia, että mahdollisuudet alkavat tuntua monimutkaisilta. Trion välillä vallitsee vahva jännite, niin seksuaalisuuteen kuin ystävyyteen perustuva. Se aiheuttaa hiertymiä ja haavoja, loputonta oman paikkansa häilyväisyyden pelkoa, pohtimista ja uudelleenjärjestelyä.

Tällaiseen ”miltäköhän tuosta toisesta tuntuu tämä miltä tämä minussa tuntuu” -kerrontaan sopii hyvin minäkertojan vaihtuminen. Jostain itselleni mystiseksi jääneestä syystä johtuen Hedman ei kuitenkaan anna ääntä koko triolle, vaan minäkertoja vaihtelee vain Thoran ja Hugon välillä.

Kirja sijoittuu tähän aikaan, mutta siinä on mielenkiintoinen, tosin vähän irralliseksi jäänyt lisä, josta kirja myös alkaa. Siinä Thoran ja Augustin tytär etsii Hugon käsiinsä joskus tulevaisuudessa, halutessaan tietää, mitä hänen vanhempiensa nuoruudessa oikein tapahtui. Tällaisen aloituksen luomat odotukset lässähtivät kirjan edetessä. Odotin koko ajan, että nyt juoni alkaa vetää tai antaa jotain mutusteltavaa aivoilleni, mutta sen sijaan tarina kulki laahustaen tunteista ja tilanteista toiseen.

Trio oli minun kokemanani kevyt äänikirjallinen välipala, jonka kyllä kiskoi siinä sivussa muuta puuhastellessaan, mutta joka ei jätä minkäänlaista makumuistoa.

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila, Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta: Ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa

• Into Kustannus 2019 (äänikirja 2020)
• Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Turkulaisten taloussosiologien tutkimukseen perustuva yleistajuinenteos ulkonäöstä pääomana. Kirjassa käsitellään sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, joita ihmisen ulkoiseen olemukseen liittyy nyky-Suomessa.  

Kirja ei tarjonnut itselleni valtavasti mitään uutta, sen verran olen näissä aiheissa marinoitunut omasta ja viisaan lähipiirini kiinnostuksesta. Mutta suosittelen tätä jokaiselle, joka vähänkin epäilee sitä, onko ulkonäöllä muka oikeasti merkitystä työmarkkinoilla, ystävyyssuhteissa tai romanttisia suhteita muodostettaessa.

Itselleni kirja oli hyvä muistutus siitä, miten eri tavalla ok minun – keskiluokkaisen ja ulkonäöltäni perusmuottiin sopivan – on suosia kirpputoreja, jättää vilkaisematta peiliin ja antaa lasteni kulkea housunpolvet repaleisina. Minun muut pääomani tekevät sen hyväksytyksi, ja esimerkiksi paikkaamiani vaatteita on ihailtu juuri sen takia että se on valinta, ei pakko. On syynsä, miksi nytkin joulun aikaan joulupuukeräyksissä vähävaraisten perheiden lapsille kerättävien lahjojen toivotaan olevan käytetyn sijaan uusia. Second handin normalisoimisessa riittää siis yhä duunia!

Kirja sai myös miettimään, miksi itse en ole kokenut niin suuria paineita ulkonäöstäni. Sanon näin, vaikka minäkin olen nyppinyt, epiloinut, värjännyt, valkaissut, sheivannut, sokeroinut, rasvannut, kuorinut, maalannut, you name it kehoani vuosien ajan. Olen myös tuskaillut muutamien kehonosieni kanssa pitäen niitä noh, vääränlaisina. Mutta silti en tunnistanut itsessäni niin suuria ulkonäköpaineita kuin kirjan kuuntelun jälkeen jäi ikään kuin oletukseksi.

Yksi syy siihen tietenkin on se, että kuulun ulkonäköni puolesta monin tavoin yhteiskunnassa miellyttävänä pidettyyn muottiin. Ulkonäköni on, eikä se häiritse ketään (paitsi julkista työtä tehdessäni olen tietenkin saanut kuulla kaikesta äärettömän yksityiskohtaisesta koskien kehoani, mutta sitäkin lopulta verrattain vähän). Etuoikeutettuna olen varmasti saanut monia asioita elämässäni yleisesti hyväksytyn ulkonäköni avittamana, ilman että olen tällaista joutunut edes miettimään.

Kirjaa kuunnellessani mieleeni tuli kuitenkin myös toinen iso selitys. Se, että – niin hurskaalta kuin se kuulostaakin – arvotan älyn pääoman niin korkealle. Paljon korkeammalle kuin ulkonäön (tässä väitteessäni on varmasti juuri sellaista hyväosaisen sokeutta mukana). Älyn pääoma on joka tapauksessa asia, jossa koen itse jatkuvaa alemmuutta.

Vertaan itseäni muihin ja pelkään jääväni kiinni tyhmyydestäni (siksi on parempi tehdä siitä vitsiä ennen kuin kukaan muu ehtii). Kuten ulkonäköäkin, älyäänkin voi tietenkin kehittää ja muokata. Vain jälkimmäinen koetaan yleisesti hyväksyttynä, ja siksikin tämä menee paljon ohi aiheen. Mutta joku tässä jäi vaivaamaan mieltäni, tätä tahtoisin pemistellä lisää: älyllisen pääoman tavoittelusta juurikin sen pääomallisessa merkityksessä ja tuon tavoittelun vaikutuksista ihmisen minäkäsitykseen, sosiaalisiin suhteisiin ja paikkaan yhteiskunnassa.

Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda*

• Johnny Kniga 2022

Meillä on lukupiirimme kesken tapa, että jouluksi jokaiselle lukupiiriläiselle valitaan joululahjakirja. Lukupiirimme vetäjä Mari valkkaa lukupiiriämme sponssaavan Werner Söderström Osakeyhtiön kustantamoiden valikoimista jokaiselle lukupiiriläiselle sopivan shortlistin kirjoista, joista sitten lukupiiriläiset äänestävät toisilleen joululahjakirjan. Tämä on kutkuttavan jännittävä ja kiva jouluperinne!

Tänä vuonna muut kirjapiiriläiset olivat äänestäneet minun lahjapakettiini Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda -kirjan. Hyvin jengi kirjamakuni tuntee, sillä olin tallentanut kirjan äänikirjakirjastooni odottelemaan vuoroaan, mutta kun sain mahdollisuuden jouluna lukea kirjan sen väliin painettuine värikuvineen, näin tietenkin tein.

Satama kapakan Hilda -kirja kertoo sen kirjoittajan Silja Koiviston isotädistä. Hila Sofia Hakkarainen ammuttiin kotkalaisessa ravintolassa kesällä 1939. Kun kuolemasta on kulunut 80 vuotta, alkaa Koivisto selvittää, mitä oikein tapahtui, kuka valokuvien fiineissä vaatteissa poseeraava Hilda oikein oli ja mitä tarkoittaa murhauutisoinnissa Hidasta käytetty termi joutonainen.

Tutkimusretki vie vuosiksi pölyisiin arkistoihin, 1930-luvun Kotkan kaduille ja sen vilkkaaseen kansainväliseen satamaan sekä satamatyttö Hildan ja muiden tämän kaltaisten seksiä myyneiden naisten luo. Tietoa ei ole jäänyt paljoa, mutta Koivisto käy läpi pienetkin merkinnät poliisien, vankiloiden, työlaitosten ja sukupuolisairaaloiden arkistoista.

Lopputulema on hurja kuvaus menneestä Suomesta, jossa irtolaislait olivat voimissaan, siveyskaitsijat partioivat kaduilla ja vähävaraisia koskevaa sosiaalihuoltolakia saati kansaneläkettä ei vielä ollut. ”Haureutta harrastaneet” naiset loattiin häpeässä erinäisin rangaistuksin ja julkistamalla heidän nimiään jopa lehtien palstoilla. Seksiä ostaneet eivät joutuneet minkäänlaiseen vastuuseen, olivathan ne vain joutuneet paheellisten naisten houkutuksen armoille.

Vaikka Hildan tarina – joka valtaosin jää yhä arvoitukseksi – voisi saada vihaiseksi, lopputulema kirjan jälkeen on rauhaisa ymmärrys. Hakkarainen kohtelee kirjansa naisia kunnioittavasti sekä ymmärtävästi, toisin kuin heidän aikalaisensa. Koivisto näkee satamatytöt ihmisinä moninaisine elämäntarinoineen, ei vain seksityöläisenä. Oman sävyksensä kirjan lukemiseen toivat viime vuodet, jolloin olemme perheen kanssa kotimatkailleet useampaan kertaan Kotkassa. Seuraavalla kerralla katson Kotkan katuja ja satamaa hivenen myös Hildan silmin.