Vietimme viikonloppuna ystävien kanssa kekriä. Sadonkorjuuta ja maatilojen syystöiden loppumista juhlistava kekri oli ennen vuoden tärkein juhla, ja me olemme omalta osaltamme olleet palauttamassa perinnejuhlaa vuodenkiertoon nyt neljän vuoden ajan. Sattumalta juuri saman ajan kuin meillä on ollut palstapaikka Kivinokassa.

Neljässä vuodessa kekristä on muodostunut yksi lempijuhlistani. Jos ennen vuosi vaihtui näihin aikoihin, oma kalenterinikin on saanut erilaisen rytmin palstan myötä. Tuntuu hyvältä voida juhlistaa palstaa, satokautta, kuukausia kestäneen kaupunkiviljelykauden päättymistä ja pimeyden tuomaa lepoa. Ajatella nyt: hommat aloitettiin esikasvatuskylvöillä helmi-maaliskuussa ja lopetettiin talvivalkosipulin istutukseen lokakuun lopussa. Siinä on yli kahdeksan kuukautta palstaeloa ja syytä juhlaan!

On vapauttavaa, että kekriin ei liity mitään kirkollisia tai suvussa kulkevia perinteitä, joten siitä on voinut luoda ihan omanlaisensa. Tykkään siihen liittyvästä juurevuudesta ja pienestä mystisyydestä, henkien läsnäolosta sekä tuonpuoleisen läheisyydestä. Juhlapäivääkin voi rukata sitä mukaa, mitä itselle sopii: juhlaa on tavattu viettää, kun sato on saatu korjattua, mikä on tapahtunut eri aikaan eri pitäjissä ja taloissa.

Meille kekri on kaupunkilaiselle suodun omavaraistelun ja ruokapöydän ääressä notkumisen juhlaa, joka tuo yhdessä oleilun lämpöä pimeään vuodenaikaan.

Ihminen kaipaa rasituksia ja juhlia

On kuitenkin myönnettävä, että tällä kertaa piti ennen juhlia pinnistää. Kun äitini ihastuksesta huokaisten kysyi, miten te jaksatte niin kaikenlaisia juhlia järjestää, oli todettava, että nyt en jaksaisikaan. On väsyttänyt, päivien tunteja tuntuu häviävän mystisesti, ajatukset ovat kokkareista puuroa ja hommia kerääntyy. Mutta tiesin, että kun vain jaksan pinnistää suunnitelmat kasaan ja tehdä esivalmistelut, palkintona odottavat juhlat paijaisivat vereslihaista mieltäni ja uupunutta kehoani.

Hymähdin, kun samoihin aikoihin luin Eeva Kilven päiväkirjamerkinnöistä koostetusta Naisen päiväkirja -teoksesta tämän kappaleen:

”Silloin kun on raskas olo, täytyy järjestää itselleen rasituksia. Minä kutsuin täksi illaksi kollegan kylään ja sunnuntaiksi kutsuin sukulaiset. Vielä kauppamatkalla ajatus tuntui rasittavalta, mutta kotiin tultua oli jo rattoisa olo. Rasituksia ihminen kaipaa jatkuvasti. Tai ei kaipaa, mutta tarvitsee. Rasitustilaa. Kuin tiukkoja kapaloita.”

Perjantai-iltana, kun yhdeksän jälkeen illalla työnsin Prisman porteista sisään ostsoskärryjä (ja itseäni) olo oli vielä rasittunut. Mutta jo nostellessani valmiita suunnitelmia ruisjauhopussina ja rypsiöljypullona kassahihnalle, oli rattoisa olo. Pian olisi juhlat.

Kekripukista ei kauankaan marraskuuhun

Lauantaina, pitkien yöunien jälkeen, oli sellainen kutkuttavan iloinen ja kuplivan odottavainen tunnelma, jonka vain tiedossa olevat juhlat saavat aikaan. Noudimme pukkijalat varastosta ja nostimme hyllyn takaa niiden ja arkiruokapöytämme päälle vanhan jättimäisen oven. Koristelimme juhlapöydän kynttilöin ja luonnon tarjoamin koristein: havuin, kävyin ja kuivakukka-asetelmin, joissa oli palstan antimia sekoitettuna metsän sekä merenrannan talventörröttäjiin.

Puoliso ja lapset askartelivat parista kävystä ensin käpylehmät, jotka sitten muodostuivat sarvilla kekripukeiksi. Ja niin syntyi uusi marraskuuta ennustava sananlasku: käpylehmästä kotvanen, kekripukista ei kauankaan.

Ruokana meillä oli palstan antamaa ja inspiroimaa. Palaan kekrimenuun myöhemmin omassa postauksessaan. On ollut hauska huomata, että jokainen vuosi palstallamme on antanut edellistä enemmän satoa, jota on sitten riittänyt säilöttynä kekrijuhliin. Nyt pakkasessa oli marjoja, valmista tomaattikastiketta, kurpitsasosetta, mehua, ruusupapuja ja vielä metsän antamana suppilovahveroita ja tatteja. Jääkaappiin taas on säilöttynä hilloja, retikkaa, maa-artisokkaa ja erilaisia fermentoituja herkkupaloja, kuten kuusenkerkkiä.

Luimme, että kekrinä pitää syödä yhdeksän kertaa, ja jos vähän venytimme laskukaavaa ja ynnäsimme yhteen lounaalta ja illalliselta sekä alkupalat, pääruuat että jälkiruuat, pääsimme tavoitteeseen vuorokauden kemujen aikana hienosti. Melkein kaikki ystävät kun jäivät yöksi, jotta saimme muun maussa saunoa yhdessä sekä jatkaa lojumista illallisella aikuisten kesken lasten mentyä nukkumaan JA lisäksi jatkaa yhteistä loikomista ruokapöydän ääressä sunnuntain aamiaisella.

Palstan ja kaupunkiviljelijöiden lepokausi

Osuvasti juuri kekrijuhlien jälkeen oli ensimmäistä kertaa sitten viime kevättalven sunnuntai, kun mielessä ei ollut mitään, mitä pitäisi tai ainakin olisi hyvä tehdä palstaan liittyen. Oli viikonlopun rauhaisa tyhjyys kuukausien puuhastelun jälkeen. Ihmeellistä, kiitollista ja nautinnollisen erilaista.

Palsta on nyt talviunilla, mikä aloittaa ihan uudenlaisen kauden myös kaupunkiviljelijän vuodenkierrossa. Olen kaivellut neulepuikkoja esiin ja tutkaillut museoiden näyttelyanteja sekä lukemattomien kirjojen pinoani, joka on kasvanut huojuvaksi.

Nyt lähdimme kekriretkueen kanssa ulkoilemaan takapihan metsiin ja kallioille. Päämäämäärättömästi, mikä tuntui hykerryttävän luksukselta. Metsän yllä lepäsi marraskuun tumma sametti, vaikka kello näytti alkuiltapäivää.

Oli aika, kun luulin tämän ajan vuodesta hotkaisevan kaikki värit, mutta olin kai ollut liian hätäinen keskittyäkseni yksityiskohtiin. Nyt tummuus tuntui taittavan sävyt syvemmiksi. Sammal hehkui vihreää kuin loitsuttuna ja lahopuun musta oli silkkiseksi hiottua hiiltä. Merenrannan järviruo’ista olisi voinut napata itselleen beigen koko paletin.

Metsäretken jälkeen laitoimme ruuaksi juhlien jämät ja pannukakkua siihen päälle. Ulkoilun – ylipäätään juhlien – jäljiltä ramaisi. Ulkona pimeä oli hotkaissut päivän nopeasti ja huomaamatta. Mutta kehossa hyrisi juhlien ja ystävien luoma lämpö ja valo.

(Nyt tiistaina olosta on jäljellä enää hippusia. Pitäisi kai järjestää juhlat.)