Kaupallinen yhteistyö: Storytel. *-merkityt kirjat saatu

Sisäinen tarpeeni tiivistää elinpiirini lähinnä kodin ympärille vahvistuu sitä mukaa kun päivät pimenevät. Viljelypalsta on peitelty talviunille, satoa on säilötty koko syksyn ja nyt on aika käpertyä kotipesään lepäämään. Eli siis lukemaan ja neulomaan äänikirjaa kuunnellen.

Kesän ilakoinnin ja säpinän jälkeen otan vastaan lähestyvän kaamosajan – kyllä, kutsun myös Helsingin ruskeaa pimeyttä kaamokseksi – tarpeellisena mahdollisuutena lepoon. Jos olisi ikuinen kesä, en ehtisi tai malttaisi pysähtyä kirjojen ääreen (tai ylipäätään) niin paljon kuin tahtoisin. Vuodenajat onneksi tasaavat erinäiset toiveet, tarpeet, energiat ja lepokaudet pitkin vuotta.

Vuodenajan ja elämänrytmin muutoksen voi aistia jo lokakuun kirjapäiväkirjassa ihan vain luettujen ja kuunneltujen kirjojen kasvuna. Nautiskelin seitsemän kirjaa, joiden mukaan mahtuu esimerkiksi pari ihanan upottavaa pitkää romaania, moraalisia suojamuurejani ravistelleita esseitä, luokkayhteiskunnan pemistelyä omakohtaisissa romaaneissa ja yksi häiriintyneen mieleenjäävä romaani lääkehuuruisesta vuodesta Manhattanilla vuosituhannen vaihteessa.

Jokaisen näistä kirjasta voi nautiskella jossain muodossa Storytelissä. Yhteistyökumppanini e- ja äänikirjavalikoimista löytyy yli 500 000 kirjaa; lasten- ja nuortenkirjoista dekkareihin, romaaneista true crimeen ja tietokirjoista esseihin. Meillä koko perhesakki käyttää Storyteliä omilla luureillaan lähes päivittäin. Sovelluksen tilastot kertovat, että itse olen Storytelin käytön aloittamisen jälkeen herkutellut 101 kirjaa. Se on aika monta kirjallista matkaa, jotka olisivat ilman Storyteliä jääneet kokematta.

Alekoodi Storyteliin vähemmän kuunteleville ja lukeville

Jos tuntuu, että itsellesi vähempikin kirjaseikkailu riittäisi, mutta haaveilet saavasi elämääsi lisää tarinoita, Storytelillä on nyt meneillään hyvä tarjous uusille käyttäjille. Siinä vähemmän kuunteleville ja lukeville suunnitellun Basic-tilauksen saa 4 kuukauden ajaksi 50 prosentin alennuksella. Kuukausittain maksettavaa jää 4,99 euroa. Basic-tilauksella voi kuunnella ja lukea 20 tunnin ajan kuukaudessa.

Mutta nyt annetaan estradi kirjoille ja niiden herättämille ajatuksille, kas näin:

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa*

  • Otava 2022

Jos tahdot sukeltaa tarinaan varpaanpäitä myöten, tässä on sellainen kirja. Paula Nivukosken Kerran valo katoaa -romaani on pakahduttavan upea lukuromaani. Se on teos, jonka sivuihin uppoaa niin että arki-iltoina oli pakotettava itsensä sulkemaan kirja ja sen maailma, vaikka olisi tehnyt mieli vain lukea lukea lukea.

Kerron valo katoaa palaa Nivukosken esikoisromaanin maisemiin ja tarinaan Pohjanmaalle, Kyrönjoen varteen Koskiluhdan taloon. Tuo komea kaksikerroksinen pohjalaistupa, Nivuskosken kotitalo, on minullekin tuttu. Pikkuserkkuni asuivat Isonkyrön Palonkylällä, ja lapsena olen leikkinyt saman kylän muidenkin mukuloiden kanssa, Paulankin. Tämä kytkös tuo varmasti tarinan hitusen enemmän iholle, mutta tekstin vahvuus ja koskettavuus on ihan Nivukosken kynän luomaa:

Talon vanhin tytär Kerttu kasvaa aikuiseksi jatkosodan painavan varjon alla. Kertun veljet lähtevät sotaan, ja Pohjanmaan ja rintaman väliin kiertyy myös toisenlainen rakkauden säie, kun Kerttu alkaa kirjeenvaihtoon pohjalaisen Johanneksen kanssa.

Sota on kaukana, toisella puolella Suomea, mutta sen luoma arvaamaton musta aukko leijuu lakeudenkin yllä, hamuten varovaisia unelmia kitaansa. Lyhyeksi arveltu sota venyy vuosiksi, joiden aikana tyttöys karisee Kertun leteistä, ja tilalle tulevat painavat murheet. Suru ja pelko peitetään hiljaisuuteen ja työhön, itketään lehmien lämpimiin kylkiin lypsyillä. Ilot ovat arkoja kuin muistokirjan väliin talletetut kiiltokuvat ja värssyt. 

Itse nautin kirjassa eniten siitä, miten kaikki puhumatonkin kuvataan kosketeltavaksi. Nivukoski on taitava kuvaamaan sitä, mitä ei voi silmin nähdä. Minunkin sydämeni on pakahtua rakkaudesta, surusta, kiihkosta, ikävästä. Modernin simppelien lauseiden ystäville Nivukosken teksti saattaa olla liian pateettista. Mutta minä rakastan sen runollista kerrontaa, joka kuulostaa kuin grammarilta soitetulta.

Myös elämäntapa, vaikkakin nyt puhutaan sota-ajasta, tuntuu juurruttavan turvalliselta; yltäkylläisen sijaan yksinkertaiselta. Rakastan jokaista saunakiukaan napsahdusta ja sinkkisaaviin tipahtavaa perunankuorta.

Itse kipuilen omien pohjalaisjuurieni kanssa, mutta silti kirjan riveillä tipahteleva pohjalaismurre puristaa halaukseen. Ei tietenkään lämpimän ilakoivasti, vaan jäyhästi, selkään taputellen. Tämä kirja on niitä, jotka on luettava, saatava maistaa kielellään. Mutta jos murteen ymmärrys mietityttää, suosittelen äänikirjaa. Sen lukee työssään aivan omaa luokkaansa oleva Anna Saksman, jonka lukemana murre menee läpi pohjalaissyntyisellekin.

Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä

  • Into kustannus 2022
  • Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Tutkija ja eläin- ja ympäristökysymyksiin sekä moraalipsykologiaan erikoistunut filosofi Elisa Aaltolan esseet eläimistä ovat pyörineet mielessäni nyt viikkoja. Se on jännä, sillä alkuun tuntui, että esseet eivät antaneet itselleni juuri mitään uutta ajateltavaa, kuten esseiden toivon antavan.

Mutta kävikin niin, että vaikka esseet eivät ehkä antaneet uusia vastauksia, ne syöttivät ajatusmaailmaani lisää kysymyksiä. Noita hähmäisiä kysymyksiä olen tahtonut pyöritellä jokaisen lähimmäiseni kanssa; tietämättä, mihin oikein edes haen vastausta. Olen kirjoittanut aiheesta pidempää tekstiä, mutta sekin tuntuu ryöppyävän niin laajaksi, että en tiedä, mitä tekstillä tehdä, mitä kaikella sillä tahdon sanoa. Ehkä tekstin hallitsemattomuudessa on alleviivattuna jotain oleellista: muunlajiset ovat meidän ihmisten elämissä läsnä jatkuvasti, ummistimme siltä sitten silmämme tarkoituksella tai tahattomasti.

Se on kuitenkin selvää, että alkuun itselleni tuttuja ajatuksia tarjoava esseekokoelma onnistui sitten kuitenkin sohaisemaan sokeisiin pisteisiini. Kirjan ajatuksia pohtiessani moraalikoodistoni on rakentunut hivenen uusiksi.

Esseissään Aaltola nostaa eläimen näkökulman esiin. Se on asia, mitä yhteiskunnassamme ei haluta ottaa huomioon kun puhutaan eläinten tai ihmisten oikeuksista. Aaltola muistuttaa itsestäänselvyyksistä, jotka kuitenkin muuttaisivat maailmaamme radikaalisti, jos niiden mukaan alettaisiin toimia: myös toislajisilla on mieli, halu elää omanlaistaan elämää, kokemusmaailma, oma yksilöllinen persoonansa ja arvo yksilöinä.

Kirjassa käydään läpi sekä ikiaikaisia että etenkin juuri nyt ajankohtaisia aiheita, filosofisesti pohtien. Aaltola puhuu muun muassa susista, tuotantoeläimistä, metsästysrautoihin astuneista karhuista, ”haittaeläimistä” ja ihmisten vinoutuneesta ajatuksesta hoitaa tappamalla. Tämä on asia, jota en ollut tullut ajatelleeksi: riistanhoitoon kuuluu tappaminen. Missä muussa voidaan yhdistää hoitaminen ja tappaminen niin vähäisellä kyseenalaistamisella. Lastenhoidossa? Vanhustenhoidossa? Sairaanhoidossa?

Toivoisin ihan jokaisen lukevan tai kuuntelevan Aaltolan kirjan. Se saattaa raivostuttaa monia; itsekin huomasin, että ihan vain tarinallistetut kertomukset eläinten kokemuksista tuntuivat alkuun jotenkin ärsyttäviltä ja vaikeilta ottaa vastaan kaltaiselleni maalla tuotantoeläintilojen keskellä varttuneelle (ja varmasti osittain juuri siksi eläinoikeudettomuuksiin heränneelle). On selvää, että tuo vaikeus johtuu jostain itse luomistani suojamuureista.

Jokaisen pitäisi antaa omia moraalisia suojamuurejaan ravisteltavan. Ihmiskunnan olisi aika herätä vaalimaan oman hyvinvointinsa lisäksi myös kanssaeläimiensä elämän hyvyyttä.

Èdouard Louis: Kuka tappoi isäni*

  • Tammi 2022 (alkuperäisteos 2018)
  • Suomentaja: Lotta Toivanen

Lukutaivallukseni Èdouard Louis’in tuotannon parissa jatkuu. Kolmas Louis’lta suomennettu kirja jatkaa jopa kauhistuttavan rehellisten henkilökohtaisten kirjojen sarjaa.

Kuka tappoi isäni -kirja ei nimestään huolimatta kysy, vaan syyttää isän kurjasta kohtalosta Ranskan luokkayhteiskuntaa ja poliitikkoja, jotka tallovat työläiset plankattujen kenkiensä alle ja karsivat vähistäkin etuuksista. Louis’in isä oli jo viisikymmentävuotiaana kulutettu loppuun ja hyödytön, tuomittu ennenaikaiseen kuolemaan, ja Louis koittaa kirjassaan nähdä, miksi niin kävi.

Samalla kirja on jonkinlainen anteeksianto isälle, johon Louis’illa on huonot välit, ihan syystä, se tulee ilmi tässäkin kirjassa. Mutta Louis muistelee hyviä hetkiä, rakkauden pilkahduksia ja koittaa ymmärtää, mihin hävisi se isä, joka joskus tanssi villisti ja joka lauloi ulkomuistista mukana Celine Dionin piraattilevyä kuunnellessaan.

Jokaisen, joka on joskus päästänyt suustaan irvokkuuden siitä, miten jokaisella ihmisellä on samat mahdollisuudet tai että huono-osaisuus on ihmisen laiskuudesta kiinni, soisi lukevan tämän. Kirja kuvaa sitä, miten köyhyys, väkivalta, kouluttamattomuus, päihderiippuvuus ja ahdas maskuliininen miehen malli periytyvät isältä pojalle, rikkoen sukupolven toisensa perään.

Kirja on lyhyt, isolla fontilla ja väljällä taitollakin vain 82 sivuinen. En oikein tiedä, yrittääkö se edes olla kirja vai onko se enemmänkin paisunut yhdistelmäkirje isälle ja poliitikoille. Ehkä se on kipeän henkilökohtainen pamfletti luokkayhteiskunnan heikoimpia sortavasta politiikasta.

”Politiikka ei muuta heidän (hyväosaiset) elämäänsä juuri millään tavalla. Sekin on merkillistä: he osallistuvat politiikantekoon, vaikka politiikka vaikuttaa heidän elämäänsä vain vähän. Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta.”

Herbjørg Wassmo: Dinan kirja

  • Otava 2002 (Alkuperäisteos ilmestynyt 1989)
  • Suomentaja: Katriina Savolainen

Kirjaston hyllyyn astellussa kirjassa minua tuijotti silmillään yksi voimakkaimpia elokuvakokemuksiani koskaan. Herbjørg Wassmon Dinan kirja -romaanista filmatisoitu ja vuonna 2002 ilmestynyt elokuva poltti yhden kohtauksistaan mieleeni ikuisesti.

Olin elokuvan ilmestymisen aikaan ollut pari vuotta kasvissyöjä, mutta pohdin – tuolle ajalle melko tyypillisesti – pitäisikö silti syödä mereneläviä. Olisi esimerkiksi lukion ruokailussa saanut vatsansa vähän paremmin täyteen, sillä koulujen kasvisruokatarjonta oli tuohon aikaa mitä oli. Pohdinta oli sekä eettinen että taloudellinen, sillä asuin omillani ja rahat olivat tiukassa.

Spoilert alert: elokuvassa, kuten kirjassakin, Dina aiheuttaa lapsena vahingossa onnettomuuden, jossa valtava sammiollinen pyykinpesuun tarkoitettua kiehuvan kuumaa lipeävettä kaatuu tämän äidin päälle. Äiti elää vielä muutaman kammottavan tunnin, kunnes kuolee. Se kaikki oli kuvattu ja näytelty niin voimakkaasti, että yhä nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, voin fyysisesti pahoin sitä ajatellessani.

Dinan äidin kuolemassa näin myös kaikki ne lukemattomat ravut, jotka ihminen keittää elävältä, ihan järjestää riehakkaat juhlat sen elävältä keittämisen ympärille. Ei paljoa tarvinnut enää miettiä, josko jotain merenelävää sittenkin söisin.

Nyt lainasin elokuvan pohjana olleen kirjan, ja vaikka tuo Dinan elämän peruuttamattomasti sijoiltaan sysännyt tapahtuma ei kirjassa ole lainkaan yhtä voimakkaasti kuvattu, sen vaikutukset kulkevat mukana Dinassa koko hänen loppuelämänsä. Yli 500 sivuisessa lukuromaanissa seurataan Dinan elämää lapsuudesta varhaiseen keski-ikään. Kirja ei alkuun avaudu helpolla, mutta hiljalleen Dina imeytyy sisuksiini ja ottaa tunteeni sekä mieleni haltuunsa niin että samaan aikaan hengästyttää ja on raukea olo.

Dinan kirja sijoittuu 1800-luvun Pohjois-Norjaan, jossa luonto, säätilat ja vuodenajat määrittävät elämänkulun. Dina on kuin luonto; villi, arvaamaton ja hallitsematon. Häntä yrittävät laittaa kuriin ja nuhteeseen vallesmanni-isä ja myöhemmin monta kymmentä vuotta Dinaa vanhempi aviomies, jolle isä tyttärensä naittaa Dinan ollessa vain 16-vuotias. Mutta kaikkien on todettava että Dina ei häpeile, ei kysy lupia tai noudata etikettiä, toiveita saati vaateita. Dina on kesyttämätön kohiseva veri, kuuta ulvova naarassusi, Norjan vuonojen seireeni.

Valta-osa kirjasta keskittyy aikaan, kun Dina jää nuorena leskeksi – epämääräisissä olosuhteissa – ja emännöimään suurta taloa, kestikievaria, kauppaa ja kauppalaivoja. Tarinaan alkaa sekoittua mukaan rakkausromaanin riekaleita, joita Dina pyrkii ripustamaan kirjan sivuille juuri kuten hän tahtoo.

Itse pidin kirjassa erityisesti siitä, miten sekä tarinassa että sen päähenkilössä kulkee mukana luonto; sen viisaus, tavoittamattomuus ja ikiaikaisuus. Myös mystisyydelle on sijansa: Dina näkee kuolleiden henget, sellaisten, joiden kuolemaan hän itse on jotenkin ollut osallisena. Siksi äiti on läsnä ja tukena silloinkin, kun kukaan muu ei saa Dinaan yhteyttä.  

Nyt tekisi mieleni katsoa elokuva uudestaan. Jos muistikuvani siitä pitävät paikkansa, voi olla, että kerrankin elokuva on ihan yhtä hyvä, jos ei jopa parempi kuin kirja.

Natalia Kallio: Kotileikki

  • Kosmos 2022
  • Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Tämän ajan yksi nouseva kirjallinen teema kotimaisessa ja suomennetussa kirjallisuudessa on ollut luokkayhteiskunta ja luokkanousu. Se on hyvä, sillä muistan yhä ajat, jolloin varsin yleinen ajatus oli, että eihän meillä täällä, ilmaisen peruskoulun ja terveydenhuollon Suomessa, luokkayhteiskuntaa ole.

Kotileikki on Natalia Kallion omakohtainen romaani, joka kulkee kahdessa tasossa. On järvenpääläinen lähiölapsuus, jossa tupakanhaju pinttyy vaatteisiin, sosiaalietuuksien maksupäivät tahdittavat viikkoja ja haaveet yltävät korkeintaan lähikapakan nurkkapöytään. Ja sitten on nuoren aikuisen elämä Kalasatamassa Helsingissä, jossa kaikki on ulkoisesti kohdillaan, mutta päähenkilö, Rebekka, ei osaa sovittaa itseään tavoittamaansa elämään.

Romaani kertoo siitä, miten vaikeaa on katkaista ylisukupolvinen huono-osaisuus. Se on myös tarina epävarmuudesta ja häpeästä, joka ei poistu luokkanousun myötä, ainoastaan muuttaa muotoaan. Olen itse herännyt minussa lymyilevään häpeään vasta terapiassa, ja luultavasti siksi juuri häpeän käsittely puhuttelee minua eniten. Kallio kuvaa osuvasti, miltä tuntuu esittää roolia, jonka vuorosanat, kulissit ja rekvisiitta ovat vieraita. ”Kun ensimmäistä kertaa menin luokkakavereille kylään, en ollut tiennyt, että jotkut ihan tavallisen oloiset perheet oikeasti asuu sellaisissa paikoissa, joita näkee sisustuslehtien tai Ikean katalogin sivuilla.”

Jostain syystä tarina ei silti pidä minua imussaan. Mietin, johtuuko se siitä, että vaikka jonkin sortin luokkanousun olen itsekin kokenut, tarinani on kuitenkin tyystin erilainen. Olen kuullut joidenkin muiden ihmisten kokeneen kirjan samaistuttavaksi ja koskettavaksi. Mutta ei se voi siitäkään johtua, en minä odota kirjoilta kertomusta itsestäni. Kallion tekstissä on timanttisia lauseita, mutta niiden ympärillä paljon raakaversiomaisuutta, toistoa, pökkelöisyyttä ja sellaista asian ympärillä kiertelyä.

Tai sitten aiheen kanssa on käynyt kohdallani samoin kuin aikoinaan esimerkiksi äitiydestä kertovien romaanien tai kolme–nelikymppisistä, elämänsä kanssa hukassa olevista naisista, kertovien kirjojen kanssa. Alkaa puuduttaa koko aihe, ja olisi syytä lukea välillä jotain muuta.

Èdouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset*

  • Tammi 2022 (alkuperäisteos 2018)
  • Suomentaja: Lotta Toivanen

Ranskan kohotuimmaksi kirjailijaksi tituleeratun Èdouard Louisin tuorein kirja, joka oli lukupiirimme kuukauden kirjana.

Ennen tätä huhkin kaksi aikaisempaa lukematta jäänyttä Louis’in teosta läpi – yhteensä niitä on tällä hetkellä neljä – ja vaikka kaikki kirjat ovat erillisiä teoksia, suosittelen silti lukemaan ne kaikki, järjestyksessä. Lukupiirissä suurin osa oli lukenut vain tämän, eikä se erityisesti tuntunut haittaavan, mutta Louis’in omakohtaiset kirjat luovat silti selkeän kokonaisuuden, jotka kannattelevat ja tukevat toinen toisiaan. Urakaksi kaikkien kirjojen lukeminen tai kuunteleminen ei tule, sillä yhdelläkään kirjalla ei ole mittaa edes 200 sivua.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset -kirjassa Louis keskittyy äitiinsä ja se on kirjapari Louis’in isästä kertovalle Kuka tappoi isäni -romaanille. ”Koska äidin omassa elämässä ei tapahtunut mitään, asioita saattoi tapahtua vain isän kautta. Äidillä ei ollut enää omaa tarinaa; hänen tarinansa ei voinut olla muuta kuin isän tarina.”

Loius lähtee tutkailemaan äitinsä kohtaloa – yli 20 vuotta väkivaltaisessa ja rakkaudettomassa suhteessa köyhän työläismiehen kanssa, kokkiopinnot keskeytyneenä, ilman mahdollisuutta toteuttaa itseään muuta kuin äitinä ja lopulta rahapulan sanelemana raskaissa hoivatöissä – löytäessään äidistään valokuvan. Kirjan kanteenkin painetussa kuvassa Louis näkee äitinsä huokuvan vapautta, viekoittelua, mahdollisuuksia ja ehkä myös onnellisuutta. Se kaikki on jotain, mistä Louis ei äitiään tunnista.

Kirjassa Louis jatkaa luokkayhteiskunnan pemistelyä, ja soljuttaa siihen nyt äitinsä tarinalla mukaan naisen asemaa Ranskassa. Tämä kirja jää nelikosta keveimmäksi, kilteimmäksi ja vähiten hiirenkorvia sekä alleviivauksia aikaansaavaksi. Ehkä aihe alkaa olla Louis’in osalta loppuun kaluttu, mutta hän halusi vielä antaa äitinsä äänen tarinaan.

Lukupiirin tapaamisessa syntyi kirjasta keskustellessa puhetta siitä, kenellä on oikeus kertoa ja kenestä. Tämä on asia, joka nousee nyt – autofiktion ja omakohtaisten romaanien aikakaudella – esiin silloin tällöin. Jotkut kirjoittajat ryöpytetään siitä huolella, joidenkin tekstit oikeutetaan kollektiivisella kysymättömyydellä.

Louis on hänkin kertonut kaikissa kirjoissaan perheestään arkaluonteisia ja ihmiset ikävään valoon asettavia asioita (eikä perusteetta, toisaalta enhän minä tiedä kuin Louis’in kokemuksen ja näkemyksen). Oli mielenkiintoista tajuta, että tämä asia alkoi häiritä vasta nyt viimeisimmän kirjan kohdalla.

Luulen sen johtuvan siitä, että ensimmäisissä romaaneissaan Louis oli rikki ja vihainen, ja kertoi tarinaansa näiden tunteiden läpi. Hän oli alkukantaisessa tuskassaan siis enemmän perheensä tasalla. Kahdessa viimeisessä kirjassa mukaan ilmestyy ymmärrystä, jonka on tuonut välimatka perheeseen niin fyysisesti kuin henkisesti, luokkanousu.

”Oli kuin olisin Amiensin porvareihin tutustuttuni alkanut a posteriori, jälkikäteen, nähdä lapsuuteni maailman noiden maailmojen erilaisuuden läpi. Olin oppinut näkemään väkivallan saatuani siihen etäisyyttä, ja silloin näin väkivaltaa kaikkialla.”

Tuo ymmärrys tuo mukanaan kuitenkin myös ylenkatseen. Loius kertoo äidistään vähän samalla tavalla kuin jotkut kertovat pienistä lapsista tai lemmikkieläimistä. Katsokaa nyt tuota höpönassua, voi että miten hassu ja söpö se on. Näennäisen rakastavalla ylenkatseellaan hän ikään kuin koittaa poistaa häpeän siitä, että oma äiti ei tajua hävetä käytöstään; intoilee Pariisistakin kuin joku höppänä maalaisjuntti.

Vaikka Èdouard Louis ei ole oman kirjamaun corea – pidän itse runsaasta ja merkityksiä tiheästä kerronnasta ja huomaan olevani liian malttamaton pysähtymään Louis’in teräväksi viilattujen lyhyiden virkkeiden ääreen – odotan innolla, mitä kirjailijan työpöydällä tällä hetkellä syntyy. Olen kuullut huhuja, että seuraava romaani kääntyy häneen itseensä; siihen, miten hän itse luokkanousun koki.

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

  • Aula & Co 2020
  • Suomentaja: Kristiina Drews
  • Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Sekopäinen, kamala, mieleenpainuva ja absurdi romaani yhdestä lääkehuuruisesta vuodesta ja keinotekoisesta horroksesta.

On vuosituhannen vaihteen New York ja nimettömäksi jäävä päähenkilö, joka elää monen yleisen mittariston mukaan hyvää ja menestynyttä elämää. Hän on juuri valmistunut Columbian yliopistosta taidehistoria pääaineenaan, on töissä arvostetussa taidegalleriassa ja asuu perintöasunnossa Manhattanin Upper East Sidella, eikä rahasta ole huolta.

Mutta päähenkilön sisällä on tyhjää. Hän on kykenemätön tuntemaan yhtään mitään, iloa tai surua. On vain sisällä kalman lailla painava onttous. Päähenkilöä hyväksikäyttävä on-off-poikaystävä on oikeastaan aivan se ja sama, eriskummallinen ystävyyssuhde Revaan samaten. Ainoastaan nukkuminen tuntuu hyvältä, ei miltään siis.

Mitään sanomattomien ja väsyttävien viikkojen aikana – päähenkilö täyttää päivänsä katsomalla tunnin toisensa perään VHS-elokuvia, ja työpaikallaan hän hiipii siivouskomeroon nukkumaan päiväunia aina kun mahdollista – syntyy ajatus vaipumisesta horrokseen vuoden ajaksi. Päähenkilö näkee vuosisuunnitelman selvänä: kunnolla lepoa ja sen jälkeen koittava uudestisyntyminen.

Keltaisilta sivuilta löytyy edesvastuuton ja täysin kajahtanut psykiatri Dr. Tuttle, joka on kaivamassa reseptivihkoa esiin jo ennen kuin päähenkilö ehtii kertoa asiaansa. Dr. Tuttle mahdollistamana päähenkilö alkaa kokeilla, minkälaisilla lääkecocktaileilla saavuttaa parhaan unen – sellaisen, josta ei muista mitään, vaikka olisikin saattanut lääkepäissään puuhailla vaikka mitä pitkin kaupunkia. Lopulta suunnitelma täydellisestä horroksesta on valmiina.

Vaikka kirjan tarina on surullinen, kammottava ja vähän jopa kierolla tavalla humoristinen – minkä varmasti luo – osaltaan äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi osuvan lakonisella lukutavallaan – on hurjaa, miten hyvin ymmärrän päähenkilöä. Miten armollinen ja autuas on se tunne, kun on juuri nukahtamaisillaan, putoamassa tiedottomuuteen. Haave siitä, että voisi vain nukkua, ei tunnu yhtään omituiselta.

Siihen nähden onkin ehkä vähän omituista (ja ehkä mielenterveyttäni ajatellen huojentavaa) sanoa kirjan olleen kuitenkin paikka paikoin pitkästyttävä. Olisin sitten kuitenkin toivonut siihen enemmän piikkejä, ajatuksia ja juonikäänteitä, jotka olisivat herätelleet, unettavan tasaisen tunnelman sijaan.

Jaa