Ensimmäinen iso pankkilaina, siskon vanha pinnasänky ja uusi hieno kuivausrumpu. Kaksio parvekkeella, ikkunasta näkyvät männyt ja metron suhinaan vaihtunut ratikoiden kolina.
Minä, puoliso ja kohdussani kasvava uusi elämä muutimme Helsingin Herttoniemeen aika tasan 11 vuotta sitten. Kaupunginosa oli sitä ennen tuttu oikeastaan vain Avaimen Punainen tiili -albumilta ja yöbusseista, jotka olivat ehtineet kääntyä Itäväylälle ennen kuin tajusin aamuyön tuntien klähmässä nousta pois kyydistä ihmetellen, missä hitossa oikein olen.
Ajatuksena oli viivähtää Herttoniemessä pari vuotta ja vivuttaa sitten itsemme takaisin itäiseen kantakaupunkiin. Mutta täällä olemme yhä. Ensimmäistä kertaa elämässäni – lapsuuskodin, useiden kaupunkien ja lukemattomien asuntojen jälkeen – tuntuu, että olen juurtunut. Että täällä on koti.
Maakuntia ja kaupunginosia
Kun siirsin elämäni varovaisen kokeilevasti Turusta Helsinkiin, tein medianomi-opintojen viimeistä harjoittelua aikakauslehti Oliviassa. Ensimmäisien päivien aikana kyselin muulta toimituksen väeltä, missä he asuvat. Vastaukset tuntuivat hassuilta: Ullanlinnassa, Punavuoressa, Kalliossa. Niin eli Helsingissä siis, totesin enemmän kuin kysyin.
En ymmärtänyt ollenkaan, miksi piti eritellä kaupunginosakin. Jos kysytään, mistä minä olen kotoisin, vastaan Pohjamaalta. Se riittää, vaikka alue on jättimäinen ja voisin tarkentaa olevan kotoisin Pohjanmaalta, Vaasan Vähänkyrön Järvenkylästä, Jokivarsitieltä, siitä mansikkamaan ympäröimästä punaisesta talosta pian Saarensivun vanhan kyläkoulun riippusillan jälkeen kirkonkylältä tullessa. Vain jos toinenkin on kotoisin Pohjanmaalta, saatetaan koordinaatteja tarkentaa.
En edes tiennyt, missä kaupunginosassa Turun kotimme sijaitsi, vaikka olimme asuneet siinä viisi vuotta. Keskustassa, Puolalanmäen kupeessa? Ihan vaan Turussa riitti. (Okei, jos olisimme asuneet haaveilemassamme Portsassa, sitten ehkä olisin jo Helsinkiin muuttaessani ymmärtänyt homman nimen.)
Ylpeästi itähelsinkiläinen
Nykyään olen herttoniemeläinen, ja todellakin ymmärrän, mikä ero kaupunginosien välillä on. Siinä ei ole välttämättä kyse niinkään edes mistään todellisista eroista, vaan identiteetistä. Minä olen ylpeästi herttoniemeläinen, toki helsinkiläinenkin, mutta silloinkin nimenomaan itähelsinkiläinen.
(Muistelen lämmöllä sitä 11 vuotta sitten neuvolan perhevalmennuksen ryhmäjakautumisessa hämillään ollutta Hannea, joka oli muuttanut Herttoniemeen, eikä siksi tiennyt, asuuko Länsi-Herttoniemessä vai Herttoniemenrannassa. Länsi-Herttoniemessä tietty, eli Vanhassa Herttoniemessä, eli Hertsikassa, jestas sentään, ihan eri asia kuin Herttoniemenranta.)
Jos Pohjanmaan mittakaavassa ihmiset puhuvat paluumuuttavansa lakeuksille, Helsingissä paluumuutto voi tarkoittaa sitä, että on asunut välissä jossain muualla Helsingissä ja palannut sitten kotikonnuilleen, kuten Herttoniemeen.
Olen kovasti miettinyt, mistä oma juurtumiseni johtuu. Mikä saa ihmisen, vähän vastentahtoisestikin alueelle muuttaneen, löytämään vieraalta alueelta tunteen kodista? Metsän ja meren (sekä metroradan) ympäröimä kaupunkielo? Lapset, joiden myötä juurtuu vähän väkisinkin? En tiedä, mutta tiedän miltä se tuntuu.
Omiensa joukossa raitiovaunussa tai metrossa
Aloin viikonloppuna katsoa Aikuiset-sarjaa (joo, nyt kolmannen tuotantokauden ilmestyttyä ja vuosien ”en tajua mistä noi puhuu” -sosiaaliselon jälkeen minäkin vihdoin nakutin itseni Areenaan ja painoin ekan tuotantokauden kohdalla play ja olen kolmen jakson jälkeen fani). Ykkköskauden kolmannessa jaksossa Arttu vie Oonan yllätysreissulle tämän vihaamaan Punavuoreen, siedättymään.
He istuvat raitiovaunussa ja sitä mukaa kun Kallion tutut kadunkulmat alkavat jäädä taakse, Oona alkaa hätiköidä ja tuntea olonsa epämukavaksi. No, siihen liittyy kaikenlaista muutakin kuin Punavuori itsessään, mutta tunnistin sen komediallisesti ylivedetyn mielikuvan punavuorelaisista ja Kalliossa asuvista, sen identiteettien eron, vaikka kaupunginosien välillä on vain muutama kilometri ja hivenen yhteistä historiaakin työläiskaupunginosina keskustan laitamilla. Ja ennen kaikkea tunnistin Oonan tunteet.
Olen ihan Oonan lailla havainnoinut, miten julkisissa matkustajien habitus muuttuu kaupunginosien myötä. Vaikka itse tykkään käydä päivämatkailemassa toisenlaisissa helsinkiläisissä todellisuuksissa, metrolla Espoon puolellakin, huomaan joka kerta kotimatkalla tuntevani oloni levollisemmaksi, enemmän minuksi, kun matkustajat ympärilläni alkavat vaikuttaa itähelsinkiläisiltä. Tietämättäni jännittyneet hartiat laskevat, tunnen olevani omieni joukossa. Kotona.
Juurtuneita juuria ei saa ehjinä siirrettyä
Juurtumisessa on huonokin puolensa. Niitä maahan kietoutuneita juuria kun ei noin vain vedetä enää irti. Olisi paljon vapauttavampaa elää kuten ennen Herttoniemeä, valmiina muuttamaan innoissaan minne vain, ottamaan uudet alueet haltuun. Viimeistään Kivinokka (joka on maantieteellisesti osa Herttoniemeä sekin) ja siellä oleva kesämaja ja palsta ovat valaneet elon perustan tänne niin vahvasti, että olisi vaikeaa ajatella elämää muualla.
Viime syksynä kuitenkin latasin puhelimeeni Oikotie-sovelluksen ihan vain itseäni kiduttaakseni. Oli tullut aika luopua työhuoneestani, ikiomasta ja hallittavasta tilastani, kun aikaisemmin yhteisen huoneen jakaneet lapset saivat omat huoneensa. Katselin asuntoja etenkin Vuosaaresta, ja parin sellaisen 60–70-luvun taiteilijakodin kohdalla olin ihan vetelänä. Samalla hinnalla huone lisää, kaksi vessaa, atrium-pihoja (jestas sentään!), metro kulkee, minkä lisäksi metsää ja etenkin merta on sielläkin – miksi ei muutettaisi?
Lapset ja puoliso olivat kauhuissaan sekoilustani, ja hiljalleen (etenkin miettiessäni järjellä noiden asuntojen ylläpitokustannuksia) omakin panikointini oman huoneen menettämisestä helpotti. Yhä harvemmin sormi hakeutui Oikotie-namiskalle ja lopulta poistin koko sovelluksen.
Äkkiä kotiin täältä
Muutama viikko sitten fillaroin Vuosaaressa tuon alueen ohi, josta olin asuntoja katsellut. Sinällään kivaa aluettahan se, ei siinä.
Mutta vatsa muljahti ikävästi ja päälle laskeutui kylmäävä paino, kun mietinkin, että minä hullu olisin melkein ollut valmis raahaamaan perheemme tänne. Tänne, pois Herttoniemestä, ihan liian kauas Kivinokasta. Pois kaikesta, jonka ympärille olemme muistomme, historiamme ja meidät kutoneet. Pois meidän kotikaupunginosastamme.
Poljin fillariin lisää vauhtia ja ihan itketti. Sitä mukaa kun maisemat alkoivat muuttua tutummiksi, kylmäävä tunne yltä alkoi varista pyörätielle. Herttoniemen kulmilla huoahdin helpotuksesta ja lämpö liikahti sisällä. Täällä on hyvä olla, täällä olen kotona.
Vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä olen juuri tuota ihmetellyt, kun helsinkiläiset kertovat olevansa Lauttasaaresta, Punavuoresta jne. Olen ajatellut, että Suomen suurimmassa kaupungissa pitää oma identiteetti ja eräänlainen hallittavissa oleva kyläyhteisö jotenkin luoda, kun muuten on kaikki liian suurta. Lähellä on kaikki, joten se on mahdollista. Voi olla lauttasaarelainen eikä välttämättä tarvitse poistua sieltä koskaan, ainakaan kovin kauas ja saa kaikki palvelut. Lakeuksilla on pakko liikkua laajemmin, jos tarvitsee vaikka keskussairaalatasoiista hoitoa. Kyllä itsestäni käsittämättömältä tuntuu esimerkiksi se, että jos kadun toisella puolella on tarjolla kiinnostava harrastus, niin suurin osa jättää menemättä sinne, jos oma identiteetti on itähelsinkiläisen ja harrastus on juuri ja juuri Länsi-Helsingin puolella. Tämän olen nähnyt tapahtuvan. Täällä maakunnissa ei ihan noin tiukkoja olla oman identiteetin kanssa. Hyvä teksti!
Jotain sellaista siinä varmasti on, oman kylän luomista kaupungin sisälle. Itse voisin hyvinkin elelllä poistumatta Herttoniemestä (kun mökki ja palstakin ovat omalla kylällä) pitkät tovit. Pandemia-aikoihin meni helposti viikkoja, kun en poistunut täältä minnekään.
Tuollaista harrastusten syynäämistä sen perusteella, että ei voisi itähelsinkiläisenä käydä identitettisyistä Länsi-Helsingin puolella (jotka eivät voi mun mielestä olla vierekkäisillä kaduilla, välissä kun on joko kantakaupunki tai Pohjois-Helsinki?), en ole törmännyt koskaan. Mutta ihan käytännön syistä valkkaan kyllä minäkin harrastukseni niin että niihin pääsee kätevästi fillarilla kulkemaan – koska Helsingissä se onnekseni on mahdollista. Keväällä luisteluseuran näytöksen aikaan muutamat lisätreenit olivat idän sijaan Jätkäsaaressa, ja ai että sinne olisi rasittava ja ajallisesti pitkä matka kulkea julkisilla.
Myös lapseni saavat valita harrastuksensa niin, että (nyt koululaisina) pääsevät niihin itse kulkemaan. Omat vanhempani kuljettivat neljän lapsen perheessä minua ja sisaruksiani harrastuksiin välillä useamman kerran päivässä neljällä vuosikymmenellä, ja se oli yksi niistä syistä, miksi tahdoin oman pesueeni perustaa kaupunkiin 🙂
Vähän vanhaan postaukseen kommentoin ja menee varsinaisen postauksen aiheesta vähän ohi, mutta kommenttisi pisti minut ajattelemaan paikasta toiseen siirtymistä kaupungissa ja maaseudulla. Minusta (näin maalaiskylän asukkaana) tuntuu, että tavallaan maalla välimatkat ovat (fyysisesti) pidempiä, mutta myös omalla tavallaan lyhyempiä.
En nyt halua luoda kuvaa, että hehkutan omaa autoa (koska, jos täällä olisi mahdollista asua ilman omaa autoa luultavasti luopuisin siitä). Nämä ovat valintoja, jotka jokainen tekee omista lähtökohdistaan.
Jos maalla lähdet paikasta A paikkaan B hyppäät kulkuneuvoosi (oli se sitten auto, pyörä, mopo, traktori, jalat) ja menet. Suoraviivaista ja hyvin simppeliä. Perille pääsy voi vaatia sen kulkuneuvon ja matkaa kertyy helposti useita kilometrejä ja joskus kymmeniä. Kaupungissa taas Paikasta A paikkaan B siirtyminen vaatii sen, että tuntee reitin tai tutkii sen ja valitsee mennäkö pyörällä/jalkaisin, julkisilla vai autolla (jos sellainen on). Julkisilla voi olla useita vaihtoja tai voi olla, että pitää (tai saa, jos näkökulma on tämä) käyttää useita eri liikkumismuotoja samalla matkalla. Matkaan voi sisältyä useita isompia risteyksiä ja liikennevaloja. Ylipäätään jos ihan kylmästi laittaisi vierekkäin samalla liikkumismuodolla edetyt kilometrit ja matka-ajan niin veikkaan, että kaupungissa siirtymä on ajallisesti pidempi ja siellä joutuu koko ajan huomioimaan muun liikenteen ympärillään. Sama matka vie siis todennäköisesti kaupungissa paljon enemmän voimia ja aikaa kuin maalla. Minä ajattelen, että kaupungin kilometri ei henkisesti ja ajallisesti ole sama kuin maaseudun kilometri. Jos lähtisin täältä jonnekin, mikä on kahden kilometrin päässä, kävelisin maantien laitaa peltojen keskellä. Jossain kohtaa olisi tien vieressä vähän metsää ja matkalle mahtuisi muutama pihatien risteys. Kaupungissa tuolle matkalle mahtuisi aika paljon enemmän asioita niin hyvässä kuin pahassa. Risteyksiä, liikennettä, kohtaamisia, huomioitavaa, pysähtymisiä. Täällä saattaisin uppoutua ajatuksiini pitkäksi aikaa ja se yksi vastaan tulevan auto herättäisi hetkeksi mietteistä. Kaupungissa olisin jatkuvasti valppaana, huomioisin ympäristöäni ja havainnoisin liikennettä (tähän voi toki vaikuttaa tottumus, minä korvessa kasvanut kun havainnoin aktiivisesti jokaisen vastaantulijan ja edellä tai perässä liikkujan, mutta arvaan, että kaupungin kasvatit eivät ehkä koe ympäristöään näin?).
Kaupungissa siirtymien ehdoton etu on minusta se, että pärjää ilman omaa autoa. Se on se, mitä kadehdin kaupunkilaisten elämästä. Silti, jos meillä olisi vaikka pieni kyläkauppa kolmen kilometrin säteellä kodista ja työpaikka niin, että ainakin lumettomaan aikaan sen voisi taittaa pyörällä en kadehtisi kaupungista mitään.
Olipa hauska aihe! Itsekin olen pohtinut näitä, koska en asu enää lapsuudenkaupungissani. Nykyään asun paikassa, jossa perheemme arki pyörii kävellen ja pyörällä, töihin pääsee myös julkisilla. Talvella lapsia viedään pulkalla päiväkotiin, kouluun on lyhyt ja turvallinen matka. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avoimia. Metsää, peltoa ja joenvartta on lähellä.
Asun myöskin Helsingissä, ja pidän kovasti asuinalueestani. Jos jotain ei löydy omalta asuinalueelta, löytyy se läheisiltä alueilta. Pidän myös eri alueiden erilaisista tunnelmista. Helsingissä voi viettää päivän jossain kaupunginosassa sen tunnelmaa fiilistellen.
Kiitos kirjoituksesta. <3