Meillä lapset eivät saa kotitöistä rahaa. He eivät saa tällä hetkellä myöskään viikko/kuukausirahaa, mutta kun siihen joskus luultavimmin siirrytään, ei tuohon rahasummaan vaikuta kotityöt. Tästä aiheesta minua haastateltiin taannoin myös Meidän Perhe -lehteen, ja samainen artikkeli löytyy luettavaksi myös Helsingin Sanomien sivuilta (juttu luettavissa vain tilaajille).

Meillä koko perhe osallistuu kotitöihin, ihan ilman kolikoita tai palkkiota, myös lapset. Toiveenani on, että lapset kasvavat ajattelemaan kotityöt normaalina arkeen kuuluvana asiana, ei jonain, johon ryhdytään vain, jotta saisi rahaa.

Hinnan tästäkin joutuu toki maksaa. Aika usein olisin itse vienyt ne roskapussit jo kymmenen kertaa siinä ajassa, kun asiasta joutuu muistutella. Elämä ylipäätään olisi leppoisampaa ja hermot löysemmällä, jos ei koko ajan pitäisi olla muistuttamassa, huomauttamassa ja kehottamassa tekemään sitä tätä ja tuota.

Alkuperäiskansojen kasvatusoppeja

Eipä siis ihme, että kuullessani lapsista, jotka tarttuvat kotitöihin omatoimisesti, ilman että kehiin on heitetty mitään länsimaisen vanhemmuuden klassikoista – uhkailua (peliaika lyhenee, jos et nyt siivoa huonettasi!), kiristystä (pääset kaverille vasta kun olet viikannut nuo vaatteet tuosta kaappiin) tai lahjontaa (syödään jätskit, kun koti on imuroitu!) – olin yhtenä korvana.

Kuuntelin nimittäin Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja -kirjan, jossa käsitellään alkuperäiskansojen kasvatusoppeja. Kirjan kirjoittanut Michaeleen Doucleff on San Franciscossa asuva kemian tohtori ja palkittu tiedetoimittaja. Hän on ihan yhtä H. Moilasena taaperonsa kanssa kuin minä omassa vanhemmuudessani vähän väliä.

Sen takia Doucleff päätti pakata kapsäkkinsä, muistiinpanovälineensä sekä taaperonsa ja lähteä selvittämään, miten homma hoidetaan modernin länsimaisen vanhemmuuden vaikutuspiirien ulkopuolella. Hän vietti lapsensa kanssa pitkiä aikoja Meksikossa maya-perheessä, matkasi elelemään lapsiperhe-elämää inuiittien luo ja sai tehdä pesänsä Tansaniaan nadzabe-heimon luo.

Miten tulin vahingossa opettaneeksi lapset olemaan auttamatta

Maya-vanhemmilla on hallussaan taika, jota he opettavat eteenpäin jo pienille taaperoille, ja jonka minäkin tahtoisin oppia. Se on taito havainnoida ympäristöä sekä tilanteita ja reagoida niihin oikein. Toisin sanoen, lapsikin jo huomaa tekemättömän askareen ja tarttuu sen jälkeen toimeen.

Tämä kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti. Palkinnoksi ei saa tarroja, ei kolikoita, ei edes sitä jäätelöä. Kaiken takana on taika, jolle on Meksikossa oma adjektiivinsa: acomedido. Se ei tarkoita (vain) pelkkää auttavaisuutta ja kotitöiden tekemistä koska niin käsketään, vaan lapsen ymmärrystä siitä, minkälaista apua milloinkin tarvitaan.

Okei, nyt joku saattaa miettiä samaa kuin minä: kyllähän minä teen hyvin selväksi, minkälaista apua tarvitaan. Välillä sen verran kovalla volyymillakin, että ei pitäisi jäädä epäselväksi. Mutta homman juju onkin siinä, että olen ohjannut lapset käyttäytymään kuten käyttäytyvät – pääasiallisesti välttelemään kotitöitä – jo silloin, kun he olivat pieniä taaperoita.

Sillä ihmislapsessa on sisäänrakennettu halu auttaa läheisiään, oppia tekemällä. Kuinka monet kerrat minäkin olen työntänyt pienet nakkisormet varovaisesti sivuun leikkuulaudalta, ripustanut pyykit taaperon avuntarjouksista huolimatta itse ja huokaissut väsyneenä kun parivuotiaan pölyjenpyyhinnän seurauksena on meinannut aiheutua vain vesivahinko. Arjessa on kiirettä ilman taaperon antamaa apuakin, joka aiheuttaa vain enemmän hommaa vanhemmalle. Helpompi ja nopeampi on tehdä itse.

Ja kas, lapsessa luontaisesti oleva auttamishalu tukahdutetaan kerta toisensa jälkeen. Heille opetetaan, että heidän hommansa on leikkiä, ehkä katsoa Pikku Kakkosta, pysyä poissa tieltä. Sitten muutaman vuoden päästä ihmetellään, miksi lapsi ei auta vapaaehtoisesti kuin aniharvoin.

Voi paska. Kaikki on pilalla, ajattelin ensin. Mutta onneksi ei. Vaikka olisin voinut tehdä tämän homman jo aikaisemmin ja nyt nautiskella tuloksista, acomedidoa voi opetalla vielä kouluikäisten lasten kanssa.  

Kotitöistä maksaminen ei opeta lapselle perheen vastuulliseksi jäseneksi kuulumista

Kaikkein tärkeintä on saada lapsen tukahdutettu sisäinen motivaatio auttamiseen heräämään taas. Maya-kulttuurissa vanhemmat opettavat lapsensa arvostamaan omaa työtään ja olemaan ylpeitä siitä, että he ovat osa perhettä ja saavat osallistua kotitöihin siinä kuin aikuisetkin.

Miten se sitten tapahtuu? Ensimmäinen kohta meillä on jo hallussa. Meillä ei makseta kotitöistä, eikä meillä ole jääkapin ovessa olevaa listaa, jossa kotityöt kiertävät. Me vanhemmatkaan emme jaottele kotitöitä keskenämme, vaan teemme molemmat kaikkea – se kulloinkin tekee, joka parhaiten ehtii.

Kotityölistat voivat pahimmillaan opettaa lapsen olemaan acomedidon vastakohta painottamalla listaan merkittynä, että hänen ei tarvitse välittää muusta kuin hänelle merkityistä hommista, vain tiettyinä päivinä. Tarkoitus kun olisi sen sijaan saada lapset tarkkailemaan kotia ja huomaamaan itse, milloin vessa pitää pestä, tiskikone tyhjentää, pöytä kattaa ja pyykit viedä narulle.

Kaikki tekeminen perustuu yhdessäoloon, myös kotityöt

Seuraava maya-vanhempien vinkki on ollut nerokas meidän perheemme arjessa, ainakin aina, kun olen ollut tarpeeksi levännyt muistaakseni komentamisen sijaan herätellä. Sen sijaan että täräytän ilmoille käskyn viedä roskat, herättelen lasten halua auttaa ja kykyä nähdä selkeä tarve tekemiselle.

Siksi suoran käskyn sijaan sanonkin, että roskikset ovat ihan täynnä, ne pitäisi viedä. Ihan kuin tämä pehmeämpi tapa ilmaista tosiaan saisi lapset kokemaan olonsa komennettavien mukeloiden sijaan perheenjäseniksi, joilla on tärkeä tehtävänsä perheen arjen pyörittämisessä.

Sitten aletaan tehdä! Maya-kulttuurissa kaikki tekeminen – myös kotityöt – perustuvat yhdessä tekemiseen, länsimaisen yksilösuorittamisen sijaan. Eli jos entinen minä sen kummemmin ajattelematta kehotti viemään lautasen ruokapöydästä keittiöön, nyt yritän muistaa puhua yhdessä tekemisestä ja siivoamisesta. Näin lapsi toivottavasti oppisi huomioimaan, että siitä ruokapöydästä voisi oman lautasen lisäksi samalla viedä jotain muutakin jo tiskipöytää kohden.

Alakouluikäistenkään ei voi odottaa etenkään kylmiltään osaavan hoitaa itse vaikkapa kaikki pyykit narulta kaappiin. Mutta yhdessä tekemiseen yhdistetty tehtävien delegoiminen on ratkaisu tähän. Esimerkiksi pyykkiä viikatessa lapset laittavat omia vaatteitaan kaappeihin, kun minä viikkaan pyyhkeitä liinavaatekaappiin siinä vieressä (unelmatilanteessa, aika usein yhä paahdetaan yksiksemme omaa hommaamme). Lakanoiden viikkaamisessa lapset ovat auttaneet ihan taaperoista lähtien, ja siitä toden totta huomaa, miten he ovat kehittyneet ja etenkin miten heistä on kivaa olla ihan oikeasti avuksi.

Sotku on sijoitus tulevaisuuteen

Syntyykö tästä kaikesta opettelusta sotkua ja sekasortoa, jota olen huono sietämään? Kyllä. Mutta koitan olla edes vähän enemmän kuin maya-vanhemmat, sillä ymmärrän kyllä hyvin, että sotku on investointi tulevaisuuteen. Rapatessa roiskuu ja räiskyessä oppii, kuten olen aikaisemmin kirjoittanutkin.

Metsästäjä-keräilijä -kulttuureissa vanhempien lapsilleen osoittamat pyynnöt auttaa vähenevät, mitä vanhemmaksi lapsi tulee. Siis juuri päinvastoin kuin monessa länsimaisessa perheessä. Syynä siihen on yksinkertaisesti se, että vuosien saatossa lapsi on jo oppinut havaitsemaan, mitä kaikkea kodissa pitää tehdä.

Jos maya-vanhempi pyytäisi 10-vuotiastaan auttamaan tiskikoneen täytössä, se olisi sama kuin sanoisi esiteini-ikää kurottelevan olevan lapsellinen. Kyllähän 10-vuotias jo itse huomaa, että tiskikone pitää täyttää.