Lahiomutsi Kirja Vinkki Suositus Joululoma 2018 Opintiellä Rose On poissa Naiset joita ajattelen oisin-0969

Fyysiset kirjaniteet saatu arvostelukappaleena

Joulukalenterikynttilästä on enää nysä jäljellä, lapset ovat tälle vuodelle viimeistä päivää eskarissa sekä päiväkodissa ja sähköposteissa aletaan suosiolla siirrellä asioita hoidettavaksi pyhien jälkeiseen aikaan. Joululoma on ihan pian täällä!

Itse odotan eniten ulkoiluja päiväsaikaan, saunomista ilman aikatauluja, laiskoja aamuja ja sitä, kun lapsuudenkotiin kokoontuvien ihmisten kanssa keräännytään sanattomasta sopimuksesta takkatulen ääreen. Yksi selaa aikakauslehtiä, toiset rakentavat legoja, joku neuloo ja minä ihan varmasti luen.

Olen koetellut itsehillintääni ja jemmannut joululomaa ajatellen Elena Ferranten Napolin-sarjan viimeistä osaa, jonka sain jo pari kuukautta sitten kustantamolta. Luin ensimmäisen osa viime joululomalla, minkä jälkeen hurahdin Ferranteen niin täysin, että alitajuntani ohjaamana päädyttiin keväällä lomailemaan Napoliin. Italiassa matkalukemisena ollut sarjan kolmas kirja kietoutui niin kiivaana iholle, että lukukokemus oli suorastaan orgastinen. Sarjan päättävän kirjan tahdon ottaa joululoman rauhassa ja kiireettömissä tunneissa.

Lisäksi ostin viime viikolla itselleni joululahjaksi Olli Jalosen Taivaanpallo-kirjan, josta olen kuullut valtavasti hyvää ja jonka Finlandia-voitto sai lopulta minut kirjakaupoille. Tältäkin opukselta uskaltanen odottaa hengästyttävää lukukokemusta, glögimuki kourassa ja villasukat jalassa nautittuna.

Jos sinulta puuttuu vielä joululomakirja ja kaipaat pettämätöntä lukunautintoa, minä uskaltaudun antamaan pari vinkkiä. Fyysiset kirjaniteet olen saanut arvostelukappaleina. Tätä kirjakolmikkoa yhdistää se, että ne ovat kaikki hemmetin taiten kirjoitettuja, niiden eteen tehty sekä koettu taustatyö saa lukijan nöyrän kiitolliseksi ja ne avaavat lukijalleen uusia maailmoja sekä ajatuksia. Mutta muuten kirjat ovatkin ihan erilaiset.

Tara Westoverin Opintiellä (Tammi, 2018) on Yhdysvaltain Idahon vuorilla eristyksissä perheensä kanssa varttuneen ja lopulta tohtoriksi väitelleen Westoverin omakohtainen tarina. Westoverin elämän muutti hänen sisällään hiljalleen yltynyt kapina perhettään kohtaan, joka lopulta sai hänet hakeutumaan 17-vuotiaana yliopistoon. Ei siis mikään tavallisin teinikapina, mutta tavallinen ei ollut Westoverin taustakaan. Hän kun ei ollut ennen yliopistoa käynyt päivääkään koulua.

Westover varttui kiihkouskovaisessa mormoniperheessä, jossa koulutukseen suhtauduttiin valtion aivopesuna ja länsimaiseen lääketieteeseen paholaisen toimina. Autossa ei käytetty turvavöitä, ja perheen lapset tekivät jo alle kymmenvuotiaina hengenvaarallisissa työolosuhteissa rakennus- ja purkuhommia. Kun veli syttyi tuleen, toinen tipahti korkealta halkaisten kallonsa ja äiti vammautui liikenneonnettomuudessa, jätettiin parantuminen homeopaattisten lääkkeiden ja herran huomaan. Elämä oli pyrkimistä omavaraisuuteen, koska maailmanloppu on tulossa ja vain hurskaimmat selviävät.

Eniten Westoverin kasvuun vaikutti ikuinen pelko väkivallasta harhaisten ja mieleltään sairaiden perheenjäsenten keskellä. Yksikin väärin tulkittava katse tai olkapään vilahtaminen kuumana kesäpäivänä saatettiin kokea merkkinä siitä, että tytöstä on tulossa portto. Tämä on myös kirjan ongelma, sillä näen vain yhden henkilön totuuden, mutta Westover onnistuu kirjoittamaan kokemastaan niin, ettei samalla luo itselleen kultaista ”vaikeuksien kautta voittoon” auraa. Ja juuri se omakohtainen, mutta ulkopuolelta asiaa katsova kerrontatapa tekee kirjasta yhden niistä opuksista, jotka saavat iltaisin unohtamaan sen, että pitäisi jo mennä nukkumaan.

Kirja tuo eteen koulutuksen voiman niin vahvana, että sitä ei kaltaiseni länsimaisen opintoputken läpi vuosien ajan kiitänyt edes ole osannut nähdä. Jo ensimmäisillä luennoilla Westover ymmärsi, että ei lopulta ymmärrä oikein mitään. Hän ei tiennyt, mikä on holokausti. Hän ei tiennyt edes sitä, mikä on hygienian merkitys tai miten sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään. Opintojen myötä ymmärrys maailmasta alkaa avartua ja asioiden ympärille alkaa kehittyä syy-seuraussuhteiden verkostoja. Mitä enemmän hän lukee ja opiskelee, sitä paremmin hän ymmärtää.

Suurin kasvutarina tapahtuu kuitenkin henkisellä puolella. Miten irrottautua perheestä, joka on ollut koko maailma, ja miten antaa mielelle periksi sen ymmärryksen edessä, että moni ennen koettu onkin ollut rakkauden sijaan julmuutta? Miten löytää oma totuutensa, oppia seisomaan omilla jaloillaan ja päästää menneisyydestä irti, vaikka se on samalla niin vahva osa minuutta? Valtavia kysymyksiä, jotka Westover osaa kirjoittaa tarinaksi ilman itsensä kukittamista. Ei ihme, että kuulemma Barack Obamakin suosittelee tätä kirjaa.

Katja Ketun Rose on poissa (WSOY, 2018) on romaani omista juurista, suonissa virtaavan veren vahvuudesta ja rakkaudesta. Se oli tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana ja tuli valituksi lukijoiden Finlandia-suosikiksi.

Romaanin päähenkilö Lempi on puoliksi ojibwa-intiaani ja puoliksi suomalainen. Hänen suonissaan virtaa veri, joka on yhtä luonnon kanssa ja joka saa kantajansa näkemään ympärillään asioita, joita muut eivät edes aisti. Toisaalta siihen sekoittuu veri, joka on tehty savusaunan löylyistä, harvasanaisesta melankoliasta ja kaipuusta viljaville ruispelloille meren taa, jossa Lempi ei itse edes koskaan ole käynyt. Samalla hänen verensä on puolikasta, aina jotenkin vajavaista ja ei minnekään kuuluvaa.

Romaani sijoittuu kahdessa eri aikaikkunassa Minnesotalaiseen reservaattiin, johon romaanin päähenkilö Lempi palaa 45 vuoden jälkeen selvittääkseen, mitä tapahtui hänen vuosikymmeniä sitten kadonneelle äidilleen ja samaan aikaan muistinsa menettäneelle isälleen. Samalla reservaatista löytyvät vuosia uinuneet muistot, ihmiset ja rakkaus, jonka väkevyys saa naisen muuttumaan naaraaksi.

Kirja perustaa fiktionsa faktapohjalle, sillä Kettu on ennen tätä romaania työstänyt yhdessä Meeri Koutaniemen ja Maaria Seppälän kanssa Fintiaanien mailla -tietokirjan, joka kertoo suomensukuisista intiaaneista, fintiaaneista. Tieto, ymmärrys ja faktat näkyvät myös romaanissa, vaikka se onkin täysin fiktioon perustuvaa.

Antoisinta kirjassa on sen kieli, joka on niin rehevää ja mehevää, että se maistuu suussa kuin ylikypsät kirsikat tai punaviini, joka on paksuudessaan melkein kuin verta. Olen yleensä pitkien, polveilevien ja nopeasti ahmittavien lauseiden ystävä, mutta Kettu tekee siihen poikkeuksen. Hänen tekstiään on nautittava kirjain kirjaimelta, ja välillä on palattava lauseen alkuun uudestaan ottaakseen varmuuden siitä, että sai kirjaimista varmasti kaikki niiden kätkemät vivahteet talteen.

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) on mielenkiintoinen yhdistelmä kirjailijan omaa kasvutarinaa ja jonkinsorttista neljänkympinkriisiä, matkakirjoja sekä kurkistuksia menneiden aikojen poikkeuksellisten naisten elämään. Jokainen kirjan palanen on materiaalia, joka kolahtaa juuri nyt juuri minuun, ja pidän sen tavasta heilua päiväkirjan, tietokirjan ja fiktion välillä.

Kankimäki jätti päivätyönsä kirjakustantamossa jo valmistellessaan esikoiskirjaansa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Silloin hän matkusti Kiotoon seuratakseen 1000 vuotta sitten eläneen hovinaisen ja kirjailija Sei Shōnagonian jalanjälkiä. Nyt Kankimäki lähtee maailmalle muiden yönaistensa perässä – eli naisten, jotka ovat tehneet eläessään jotain niin vaikuttavaa, että Kankimäki huomaa valvovansa öisin miettien heitä.

Kirjassa matkustetaan menneiden naisten perässä Afrikkaan, Italiaan ja Japaniin. Kuuntelin teoksen äänikirjana, jona se toimi hyvin. Pääsin kuulijana mukaan yöpymään savannille leijonien karjuessa teltan ulkopuolella ja penkomaan Firenzeen merkkejä vuosisatoja sitten eläneistä erityislaatuisista naisista. Sain kokea palasen Kioton katuja ja kulttuuria, jonne niin kovasti toivoisin itsekin joskus pääseväni. Prosessissa, jossa pyrin vähentämään kaukomatkailua, kirja onneksi toimi matkustushalua tyynnyttävänä, ei sitä nostattavana.

Parhainta kirjassa olivat kuitenkin naiset, joihin se minut tutustutti. Kankimäki on kaivanut esiin historiasta unohdettuja ja tavattoman inspiroivia naisia, jotka ovat tehneet ajassaan poikkeuksellisia asioita. Tiesin heistä entuudestaan vain sen ainoan yhä elossa olevan, Yayoi Kusaman, jonka näyttely oli HAMissa reilu vuosi sitten. Mutta minä tiesin hänestä ennen Kankimäen kirjaa lähinnä pilkut, en pilkkujen takana olevaa naista.

Olivat Kankimäen esiin kaivamat ja minulle esittelemät naiset sitten taiteilijoita tai tutkimusmatkailijoita, heistä tuli minulle esikuvallisia voimanaisia – huonoine puolineenkin. He kaikki ovat tehneet omassa ajassaan jotain poikkeuksellista, seuranneet maailman ja yhteiskunnan odotusten vastaisesti omia intohimojaan taipumatta sen ajan naisrooliin, ja samalla tasoittaneet tietä jäljessä tuleville naisille, minullekin.

Jaa