Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Työni ja blogin ansiosta meidän koko perhe on päässyt kivoihin paikkoihin ja kokenut elämyksiä. Osa noista seikkailuista olisi saattanut jäädä näkemättä ja tekemättä ilman media-alan sekatyöläisen hassunkurisia työkomennuksia ja mahdollisuutta sovittaa osittain yhteen sekä perhe- että työelämää. Vaikka kaikenlaista on siis saatu yhdessä tehdä vähän niin kuin työn nimissä, erään projektin tiimoilta hiljan saamani kortti saattaa olla ainakin esikoisen mielestä parasta, mitä äidin työkuviot ovat hetkeen mahdollistaneet.

Lompakossani on nimittäin kortti, jota vilauttamalla pääsee sisäleikkipuistoon. Perheellämme ei ole niistä kokemusta kuin viime talven Saimaan-reissulta, jossa kävimme yllättymässä positiivisesti Angry Birds -puistossa. Tai noh, mulla on sen verran kokemusta, että aikoinaan kävin salilla samoissa tiloissa, joissa toimi myös sisäleikkipuisto. Lapsettoman silmiin se näytti ja etenkin kuulosti teurastamon ja painajaismaisen muovihärpäkehelvetin yhdistelmältä.

Mutta niin ne ajat muuttuu, sisäleikkipuistot kehittyy tai sitten vain nainen muuttuu. Sillä tälläkin kertaa kävi kuin Saimaalla: itsellänikin oli päivän jäljiltä posket punaisina temmeltämisestä ja polvet mustelmilla lasten kanssa tunneleissa möyrimisestä. Olihan tuollakin muovihelvettinsä, kuten tuo myrkyltä haissut pallomeri, mutta myös paljon muuta liikkumaan ja leikkimään innostavaa härpäkettä. Ja myönnettäköön nyt sitten, että mä taisin kuitenkin lopulta olla se, joka olisi pisimpään tahtonut leikkiä tuolla pallomeressä.

Jaa