Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Mummila-reissuilla, eli matkoilla vanhempieni luo, vaihdamme Seinäjoella Vaasan suuntaan vievään taajamajunaan. Sinisen junavaunun penkeistä pöllähtää vuosikymmenien aikana kertynyttä pölyä, kun niille istahtaa. Alla kiitävän rautatien kolinan tuntee takapuolen alla ja kuulee ikkunasta, joka on aukaistu tuomaan tuulahdus raikasta ilmaa auringon kuumentamaan vaunuun. Tosiasiassa avonaisesta ikkunasta tunkee sisälle vain diesel-veturin raskas katku, joka saa aikaan päänsäryn.

Silti ja ehkä juuri siksi vanhat sini-harmaat pikajunavaunut ovat tärkeä siirtymäriitti Helsingin ja Pohjanmaan välillä. Kun katselee upottavasta penkistä käsin ulkona vilahtelevaa lakeutta ja laskee esikoisen kanssa pelloilla tönöttäviä latoja, tuntee olonsa yhtäkkiä kovin lämpöiseksi ja kotoisaksi. Konduktöörin tullessa kysymään lippuja, välillä ihan hätkähdän omaa tapaani puhua. Siinä samalla kun on laskenut takapuolensa sinisen junan penkkiin, puheeseen on palannut taas aavistus juurevaa rehevyyttä, pohjalaista sananpartta.

Vaikka en näe itseäni koskaan palaamassa Pohjanmaalle tai edes asumaan maaseudulle, on tutuilla seuduilla ihana ja jotenkin eheytävä käydä. Se sellainen mollahan täältä ja nämon meirän maita -tunne on lisääntynyt iän myötä – hassusti siinä samalla kun on yhä vankemmin kotiutunut mutkien ja kaupunkien kautta Helsinkiin. Olen ehkä tajunnut, mikä rikkaus on saada elää näitä molempia todellisuuksia yhtä omana ja yhtä rakkaana. Samalla myös pystyy katsomaan molempia kotiseutujaan ja niiden tapoja tavallaan ulkopuolisena ja luultavasti kriittisemmin kuin samoilla seuduilla ikänsä asunut.

Sitten kun taas seisomme Tervajoen asemalla odottamassa junaa takaisin kotiin, olo on haikea, mutta myös riehakkaan odottava. Samalla kun tekisi vielä mieli jäädä maaseudun painottomaan tilaan, kaipaa jo kaupunkia ja omaa kotia. Kun koliseva taajamajuna on vaihtunut Intercityyn ja juna vihdoin valuu Töölönlahden maisemien kautta Helsingin päärautatieasemalle, tulee taas se sama tunne kuin toisessakin päässä matkaa, lämpöinen ja kotoinen fiilis. Laiturille astuessa ihmismäärä haukkaa mukaansa ja hymyilyttää. On ihana taas olla kotona ja keskellä ikiomaa iloloikkivaa ja välillä liian kiireistäkin elämää.

Aina on ikävä jonnekin. Aina tekisi mieli olla menossa ja tulossa. Aina palanen sydäntä on toisaalla ja kaipaa.
Jaa: