*-merkitty kirja saatu arvostelukappaleena.

Kellekään minut edes etäisesti tuntevalle ei liene yllätys, että yksi joululomani toiveista, haaveista ja suunnitelmista on lukea paljon. Upota sivuille niin että ajantaju katoaa. Vielä pitäisi päättää, mitkä huojuvan lukupinon kirjoista nappaan jouluksi mukaani!

Jos teillä siellä on samansuuntaisia pohdintoja, tässäpä seitsemän kirjaehdokasta. Eli ajatukseni lokakuussa lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista – vihdoinkin!  Mukana on tulevaisuuden työhaaveita, pahoinvointia aiheuttavia rakkausrunoja 1970-luvulta, nasevan viisasta viihdettä vuoden vaatelakosta, muhkea amerikkalainen sukuromaani, laman lapsen itseymmärrystä laajentava tietokirja, elämäkerta Keniaan vuonna 1914 muuttaneesta Karen Blixenistä ja kirja kotiseutuvieraudesta.

Iisa Pajula: Itke kirjoita laula (Nemo 2021)

Teen elantoni kirjoittamalla, mutta kaikki työunelmani liittyvät kirjoittamiseen. Sana taipuu niin erilaisiin muotoihin, että työvälineeni monipuolisuus ajaa enemmänkin hulluuteen kuin tylsyyteen. Niin paljon haaveita, niin vähän aikaa tavoitella unelmiaan ja opetella teroittamaan kynänsä erilaisiin tarkoituksiin sopivaksi!

Yksi haaveistani on kirjoittaa lauluihin tekstejä. Sen haaveen mutusteluun Iisa Pajulan kirja on omiaan. Pajula johdattaa omaelämänkerrallisen laululyriikan äärelle avaamalla omaa lauluntekoprosessiaan, joka ammentaa teksteihin inspiraatiota Pajulan omasta elämästä. Parhaiten jäi mieleen vinkki ajatella jotain, mikä hävettää eniten – ja sitten kirjoittaa juuri siitä.

Pajulan kirja sopiikin kaikkien (luovien) kirjoitusalojen ammattilaisille ja harrastelijoille, mutta palvelee toki parhaiten juuri musiikkimaailman parissa jo toimivia tai sinne pyrkiviä. Etenkin kaltaiselleni, jolla jalka tai edes pikkuvarvas ei ole muusikoiden tai levy-yhtiöiden ovien välissä, kirja tarjosi mielenkiintoisen katsauksen musiikkimaailman sisään.

Aloin myös ymmärtää laulujen rakennetta vähän paremmin, enkä moneen viikkoon kirjan kuuntelun jälkeen voinut kuunnella musiikkia ilman että mietin, mistä palikoista se on rakennettu.

Itse olen fanittanut Iisaa jo Regina-bändin ajoilta, ja siirtynyt sittemmin kuuntelemaan hänen soolotuotantoaan Iisana. En ollut kuitenkaan tajunnut, miten paljon Pajula on sanoittanut biisejä myös muille artisteille. Oli mielenkiintoista saada taustoja tutuille biiseille, kuten vaikka Pajulan sanoittamalle Kaija Koon Supernaisille. Äänikirjasovellus vaihtuikin vähän väliä Spotifyyn, kun oli käytävä kuuntelemassa käsittelyssä olevat biisit. Kirjassa käsitellyistä biiseistä on Spotifyssa lista, jossa biisit ovat siinä järjestyksessä kuin kirjassakin.

Kirjassa on paljon tehtäviä, ja siksi äänikirja oli vähän kehno formaatti. Tämän puutteen paikkasi se, että äänikirjan lukee Pajula itse – onhan kirja opaskirjan lisäksi hyvin henkilökohtainen kurkistus Pajulan elämään, jossa työ ja muu elämä sekoittuvat.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1991. Ruotsinkielinen alkuteos ilmestynyt 1978)

Kuunneltuani Märta Tikkasen elämäkerran, oli ensimmäisenä hankittava käsiinsä Tikkasen vuonna 1978 ilmestynyt Vuosisadan rakkaustarina. Se on Tikkasten taiteilijapariskunnan – Märtan ja Henrikin – parisuhteeseen uppoava runokokoelma, jonka ääressä voi vain kauhistuneena ja ymmällään miettiä, miten sekopäistä ja selittämätöntä rakkaus voi olla.

Vaikka en minä runoista rakkautta tunnista. Enemmänkin pakkomiellettä henkiseen kipuun ja siihen, että toisen ansiosta tuntee, ihan sama sitten mitä. Kärsimysmyytti luovuuden ehtona voi valitettavan hyvin. Tikkaset ovat molemmat käyttäneet räiskyvää parisuhdettaan kirjoitustensa materiaaleina, kuuntelemassani elämäkerrassa käytiin teoksia laajasti läpi.

Heti kirjan ensimmäisessä runossa Märta kirjoittaa, miten hyvältä tuntuu, kun jotkut näkevät julkisivun taakse, tietävät ja ymmärtävät. Mutta miten sitten kaikki on entistä vaikeampaa: ”Sitten tulee kysymys: miksi et lähde?”

Kaikki loputkin kirjan sivut vain alleviivaavat tätä kysymystä, antamatta vastausta. Miksi Märtta ei lähde? Runoissa mies on itsekeskeinen juoppo, jolle tasa-arvo on feministien puuhastelua ja perhe jotain, jonka nainen hoitaa, siinä samassa kuin työnsä, joka on aina vähempiarvoista kuin miehen työ. Kirja on omistettu Henrikille, ja sen on kuvittanut Henrik, mikä ei vähennä hämmennystäni.

Jumalauta, seksin on täytynyt olla hyvää, muuta en keksi magneetiksi (ja viitteitä tästä annetaankin).

Ilmestymisvuonnaan 1978 kirja aiheutti valtavan myräkän. Kriitikot eivät ymmärtäneet, kansa rakasti. Kirjaa on myyty valtavasti. Runokirjaksi kirja onkin hyvin ymmärrettävä ja koukuttava – tekee mieli hotkaista koko nide kerrasta. Alkoholistien puolisoille se lienee myös vertaistuellinen. Kirjastosta lainaamassani kirjassa on alleviivauksia ja mietin, onko ne tehnyt hakenut voimaa erotakseen vai pysyäkseen yhdessä.

Laura Friman: Tauko (Gummerus 2021)

Vuosi ilman uusien vaatteiden ostamista. Ei pikamuotia, ei second handia, ei pieniä kotimaisia brändejä. Ei, vaikka kaikki sukkahousut olisivat silmäpaoilla, pikkarit puhki piereskelty ja kumppareissa reikä.

Laura Frimanin uudenvuodenlupaukseen ja siitä seuranneeseen vuoteen päiväkirjamaisesti keskittyvä kirja on ovela yhdistelmä viihdyttävyyttä ja viisautta. Vaatteet eivät todellakaan ole vain vaatteita, vaan osa kulttuuria, ihmisen minuutta, itseilmaisua, joukkoon kuulumista, pariutumista, sosiaalista asemaa, etiketin noudattamista tai sen noudattamatta jättämistä. Se, joka sanoo, ettei välitä vaatteista, kertoo senkin, kyllä vain, vaattein.

Tauko ei olekaan oikeastaan niinkään kirja vuodesta ilman vaatteita, vaan suhteesta vaatteisiin ja kuluttamiseen. Vaikka itse olen vieroittunut Frimania addiktoivista pikamuotiliikkeistä jo vuosia sitten, en usko koskaan olleeni vuotta ostamatta uusia vaatteita. Luulin kyllä, kunnes aloin miettiä, että kuluneen puolen vuoden aikana olen ostanut ainakin kahdet merinopitkikset, kahdet rintsikat, juoksuhanskat syyskeleihin, hiihtohanskat sekä pikkuhousuja. Ja kirppikset ovat kuluttamista nekin, minulle uuden ostamista, vaikka käytettynä.

Ja minähän rakastan vaatteita; laadukkaiden materiaalien tuntua iholla, navan yläpuolella rullautumatta pysyviä juoksuhousuja, villan lämpöä. Muistan lapsuuteni lempivaatteet ja myös kinnaavan kutittavat sukkahousut. Vieläkin harmittaa, että 20 vuotta sitten pihistelin, enkä ostanut ylioppilasmekokseni haaveilemaani Marimekon leveähelmaista mekkoupeutta, vaan jonkun ei minulta näyttävän alerytkyn. Vauvavuosien jälkeen myin trikoovaatteeni pois, sillä ne liittyivät niin vahvasti siihen puklulta ja nukkumattomilta öiltä hohkaavaan aikakauteen, johon halusin tehdä tietoisen hajuraon, vaatetuksellanikin.

Niin, vaatteet ovat kaikkea muuta kuin vain vaatteita.

Kirjassa on läsnä Frimanin kolumneista tuttu nasevuus, itseironia ja herkullinen överiys. Äänikirjan hän lukee itse, jolloin mukaan tulevat vielä äänenpainot. Ihana ihana ihana kirja ja Frimanin Laura.

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa (Tammi 2021)*

Kaksoset Stella ja Desiree syntyvät 1930-luvulla pieneen yhdysvaltalaiskaupunkiin. Heidän kotikaupunkinsa perustaneet mustat asukkaat ovat onnistuneet tavoitteessaan luoda mahdollisimman vaaleaihoisten mustien yhteisön. Teini-iässä kaksoset päätyvät elämässään eri suuntiin: toinen katkaisee siteet menneeseen ja alkaa valkoiseksi, toinen saa kotikaupunkilaistensa kauhuksi lapsen mustaakin mustemman miehen kanssa.

Lönkan lukupiirin kuukauden kirjana ollut Mikä meidät erottaa -kirja on mukavan muhkea lukuromaani, jossa sujuva luettavuus yhdistyy kiinnostavaan aiheeseen. Tämä on niitä kirjoja, joiden pariin on mukava palata iltaisin lasten nukahdettua.

Koska kirja kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon, odotin sen saavan aikaan terävämpää säväystä aivoihin tai tunteisiin. Vaikka tarina oli taiten rakennettu ja miellyttävä lukea, ei tämä kuitenkaan ole niitä kirjoja, jotka jäävät mieleen pyörimään ja joihin palaan ajatuksissa tai puheissa vuosien tai edes kuukausien päästä lukemisesta.  

Mietinkin, onko tämä nolo valkoisen oletus siitä, että koska kirja kertoo myös ihonväristä, koen sen velvollisuudeksi opettaa minua. Kirja käsittelee kyllä esimerkiksi sisäistettyä rotuvihaa ja sitä, miten mustan kokeman mukaan pitää toimia käydäkseen valkoisesta, mustasta tai mahdollisimman valkoisesta mustasta. Mutta yhteiskunnalliseen keskusteluun se ei pyri ottamaan kantaa, vaan keskittyy yksilöiden tarinoihin.

Kirjassa on jopa hämmästyttävän amerikkalainen sukuromaanifiilis. En edes saa kiinni, mistä se tunnelma tulee, mutta pystyin kuvittelemaan kirjat maisemat, kodit ja ihmiset helposti eteeni. Ne sellaiset kliseisen amerikkalaiset ja pikkukaupunkilaiset, 40–50-lukujen auringon paahtamissa sävyissä.

Mikä meidät erottaa -romaani on Brit Bennettin toinen romaani, ja yllätyin kuullessani kirjailijan olevan vasta 30-vuotias. Niin kypsää ja tietynlaista elämänkokemuksen ääntä hänen tekstissään on, jo nyt.

Sanna Kajander-Ruuth: Laman lapset (S&S, 2021)

Olen vasta viime vuosina havahtunut miettimään, miten paljon Suomen 1990-luvun lama on vaikuttanut elämääni. Olen myös tajunnut, että en lopulta ymmärrä kovinkaan hyvin, miksi kävi, miten kävi.

Laman lapset -kirjassa ääneen pääsevät ne nyt jo aikuisiksi varttuneet lapset ja nuoret, jotka elivät niissä perheissä, joita lama muokaroi kaikista pahiten. Kokemukset ovat hurjaa kuunneltavaa. Kuunnellessani kihisen kiukusta ja epätoivosta. Välillä on paasattava puolisolle siitä, miten epäreilulla tavalla monet perheet joutuivat vaikeuksiin, miten hetkessä tipahdus tapahtui. Ja miten sieltä kuopasta ei olla koskaan päästy kokonaan ylös, vuosikymmenienkään jälkeen.

Itse muistan lapsuudestani harmaapukuiset ja -kasvoiset poliitikot uutisissa. Termit devalvaatio ja markan kelluminen iskostuivat mieleen niin vahvaksi, että niiden ympärillä leijuva pahaenteisyys tavoittaa minut yhä. Mutta vasta Laman lapset -kirja paikkaa sivistyksestä aukon, jossa on ollut valuuttavelkojen kokoinen reikä. Vasta nyt hahmotan, miten juuri ulkomaiset lainat syöksivät monet perheet ja yritykset tuhoon. Miten sellaisista yhdessä yössä devalvaation myötä kasvaneista velkataakoista olisikaan voinut selvitä.

Lama ei sinällään tehnyt rumaa jälkeä minun perheessäni. Monta vuotta ajattelin, että oikeastaan vain koulun puolitetut pyyhekumit koskivat minua. Mutta totta kai minäkin olen laman lapsi. Minä elin lapsena yhteiskunnassa, joka kuoristeli laman kurimuksessa. Tietenkin sellainen vaikuttaa, ihan kuten nyt jylläävä pandemia nykylapsiin, vaikka se koettelee eri perheitä eri tavalla, ihan yhtä epäreilulla ja summittaisella tavalla kuin 1990-luvun lama.

Lama vaikutti myös niissä yrittäjäperheissä, jotka olivat niin sanotusti selviäjiä. Muistoni perheen yhteisistä ilta-aterioista ja lauantaisaunoista ovat ajalta ennen lamaa. Sen jälkeen niistä tuli harvinaisuuksia. Oli monia päiviä, kun heräsin ilman aamulla vanhempia ja menin nukkumaan samana iltana ilman vanhempia.

Sisäistin työntekemisen merkityksen ja kovasti työtä tekevän ihmisen ylevän identiteetin. Opin itsenäiseksi varhain, kuljin avain kaulassa ja lämmitin ruuaksi lihapiirakoita ja einepitsoja. Opin pärjäämään, olemaan ylpeä siitä, että en tarvitse muiden apua. Opin, että varmuudella voin luottaa vain itseeni, omaan tekemiseeni.

Sitä kaikkea olen alkanut tietoisesti ja aktiivisesti kyseenalaistaa ja hajottaa säpäleiksi vasta nyt, kolmekymmentä vuotta laman jälkeen. 

Tom Buk-Swienty: Naarasleijona. Karen Blixen Afrikassa (Otava 2020)

Tanskalainen Karen Blixen jäi parhaiten mieleen muutamia vuosia sitten lukemastani Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan naisista. Nuori nainen muuttaa vuonna 1914 Keniaan, perustaa sinne kahvitilan, kokee jännittäviä hetkiä safareilla villieläinten keskellä (sekä metsästää eläimiä kasoittain) ja saa paikallisilta sisukkuutensa ja huolehtivaisuutensa ansiosta lempinimen Naarasleijona.

Onneksi tulin lukeneeksi Blixenistä kertovan elämäkerran, joka laajentaa käsitystä siitä, mitä Blixen itse on kertonut kirjoittamissaan kirjoissa – ja joihin Kankimäen öiset ajatukset ja niiden perusteella tehty matka Keniaan perustuu.

Elämäkerta nimittäin paljastaa, että Blixen ei todellakaan ollut niin itsenäinen kuin antaa olettaa. Kirjan osoittama totuus on se, että Blixenillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia perustaa, saati ylläpitää hurjia tappioita tehnyttä kahvitilaa, ellei hänen perheensä ja etenkin Aage-eno olisi tavattoman anteliaasti syytänyt vuosi toisensa perään rahaa yrityksen tappioita paikkamaan. Eno myös rahoitti siskontyttönsä seikkailuja ja niin ajattelemattoman prameaa elämäntapaa, että lukiessa on pakko pyöritellä silmiään.

Uusiin lähteisiin perustuva elämäkerta on melkoisen väsyttävästi ja sekavasti toimitettu, ja sivuilla vilahtelevat nimet saavat vähän väliä ärsyyntymään. Siis kuka tämä on? Meni tovi ennen kuin edes tajusin, että kirjassa Tanne-nimellä kulkeva henkilö on Karen Blixen, jonka lempinimi on Tanne.

Aikomuksenani ei ollutkaan lukea lähes 700-sivuista jötkälettä, vaan selailla sieltä täältä. Kirjassa on tekstimassan lisäksi mielenkiintoisia kuvia Blixenin vuosilta Keniassa. Lopulta kuitenkin luin koko kirjan, sillä jotain niin mielenkiintoista Blixenin tarinassa on; ehkä jopa enemmän, kun käy ilmi, että kaikki ei olekaan ollut niin jännän hohdokasta kuin Blixen itse julkisesti väitti.

Elämäkerta on samalla myös kurkitus kolonialistiseen Afrikkaan. Ja kyllä, se on kylmäävää. Vaikka Blixen ei tuohon aikaan nähden ollut pahiksista pahin, vaan esimerkiksi perusti paikallisten työntekijöidensä lapsille koulun, on ihmisten arvojärjestys ihonvärin perusteella häiritsevän selvä.

Heidi Backström ja Laura Hakanen: Kyyry – Kirja kotiseutuvieraudesta (Avain 2021)

Minulla on kotiseutuuni Pohjanmaahan ristiriitainen suhde. Olen tietoisesti ravistellut harteiltani pohjalaista pakolla pärjäämistä ja sairaalloisia mittasuhteita saavaa yrittäjyyden sekä työnteon ihannointia. Olen opetellut pehmeyttä, lepoa. Mutta olen myös ylpeä, että minussa jyllää pohjalainen sisu ja periksiantamattomuus.

(Ja samalla olen tolkuttoman onnellinen, että lapsillani virtaa suonissaan isänsä kautta myös ripaus karjalaista iloa ja huumoria minun jöröjukkavereni vastapainoksi.)

Pidän rikkautena sitä, että minulla on juuret muualla kuin nykyisellä asuinpaikkakunnalla. Mutta silti kysyttäessä kerron olevani helsinkiläinen. Sitä minä tunnen olevani, täällä olen kotonani. En tarkenna kuin aniharvoin, että olen kotoisin Pohjanmaalta, mutta saatan kyllä kysyjästä riippuen lisätä, että olen nimenomaan herttoniemeläinen.

Vaikka juureni ovat tiukasti lakeuksilla, tunsin siellä aina jotain hankalasti osoitettavaa kotiseutuvierautta. Pienenä lapsena sanoin vanhemmilleni asuvani aina heidän kanssaan, mutta vähän vartuttuani tiesin aina: tähän kylään, edes tuohon lähikaupunkiin minä en jää. Äidiksi tultuani tahdoin lapsieni kasvavan ja käyvän koulunsa ympäristössä, jossa on monia mahdollisuuksia olla oma itsensä.

Kyyry on kotiseutuvierauden jättämä tunne, joka ei poistu välimatkan, iän tai meriittien karttuessa. Näin tuon epämääräisen tunteen nimeävät Heidi Backström ja Laura Hakanen, jotka ovat kirjoittaneet aiheesta kirjan. Siinä ääneen pääsevät kyyryssä kulkevat ihmiset, jotka kokevat kotiseutuvierautta erinäisistä syistä johtuen. Yleensä on lähdetty pois pieniltä paikkakunnilta, mutta kyyryyn voi kasvaa myös isoissa kaupungeissa. Eikä vierauteen tarvita mitään traumoja, vaan usein vierauden tunne painaa lysyyn tavallisissa ja tavallisen onnellisissa perheissä. Kirjaan on haastateltu myös asiantuntijoita.

Kirja oli nopeasti kuunneltu, ja tuntuu, että se oli myös kursittu kokoon nopeasti. Olisin kaivannut haastatteluihin toimittamista, nyt ne kuulostivat litteroiduilta. Ehkä olen vain pyöritellyt ja kipuillut aihetta niin paljon, että olisin kaivannut kirjalta jotain uutta, jotain syvempää, ehkäpä jotain tieteellisempääkin. Jotain, millä ymmärtäisi itseään paremmin ja osaisi tulla paremmin sinuiksi juuriensa kanssa.