Viikko sitten itsenäisyyspäivänä kiskoimme vanhan jättimäisen oven kirjahyllyn takaa ja nostimme sen pukkijalkojen päälle kotimme ruokailutilaan. Se tarkoittaa juhlia!

Tässä välissä on annettava dyykkauskeijuille jälleen kiitosta palveluksistaan, sillä olin kaipaillut pukkijalkoja, ja vaikka toimituspyynnön perille kulkeutumisisessa meni useampi vuosi, niin vain kävi, että lopulta pukkijalat löytyivät taloyhtiömme roskakatoksesta. Aikaisemmin pukkijalat on aina lainattu työhuoneestani, mikä on tarkoittanut koko työpöytärakennelman purkamista ja sitten myöhemmin uudelleenkokoamista. Nyt parhaimmillaan parikymmentä henkilöä vetävän pöydän saa koottua vaivattomasti.

Ja se, mikä tekee juhlien järjestämisestä vaivattomampaa, on onni se!

Harva asia nimittäin tekee minut niin onnelliseksi kuin saman ruokapöydän ääreen kerääntyneet tärkeät tyypit, isot ja pienet. Tämä pätee niin arkeen kuin juhlaan, joihin molempiin soisin enemmän yhdessä ruokailua. Keräännytään sitten arjen kiireet niskassa saman soppakattilan ympärille, villasukat jaloissa spontaanisti iltateelle tai ajan kanssa laitetulle illalliselle.

Itselläni ei lapsuudesta jäänyt oikein mitään itsenäisyyspäivään liittyviä perinteitä. Yrittäjäperheessä se päivä oltiin yleensä töissä koko perhe, ja pizzerian televisiosta pyöri Tuntematon sotilas. Opiskeluaikoina tein mielelläni tuplapalkalliset itsenäisyyspäivät töitä, sittemmin puoliso on ollut aina joulukuun kuudes töissä. Perinteeksi on voinut oikeastaan laskea vain sen, että minä olen lasten kanssa kuunnellut Sibeliuksen Finlandian, sytyttänyt sinivalkoiset kynttilät ja koittanut selittää lapsille ja itsellenikin, miksi se hetki saa itseni niin hartaaksi, että ihan itkettää.

Se, että ei ole periytyneitä perinteitä, on oikeastaan aika vapauttavaa. Ei tarvitse pitää kiinni mistään tai hylätä mitään. Voi luoda ihan sellaiset juhlaperinteet kuin meidän perheellemme sopii. Ja viime vuosina on alkanut tuntua, että siihen kuuluisi se, että ylipäätään juhlittaisiin, kun kerran syytä on!

Olen sitä sukupolvea, joka keikkuu itsenäisyyspäivänä monenlaisten tunnelmien välillä. Iso-paappani oli sotaveteraani, mutta yhteisinä vuosinamme olin sen verran pieni lapsi, että kai siksi hän ei niistä muistoistaan minulle juurikaan jutellut. Isovanhempani ovat kokeneet sodan lapsina. He ovat kertoneet maalaiskodin pimeäksi tilkityistä ikkunoista ja taivaalla murisevista lentokoneista. Isoisovanhempieni kirjeenvaihto noilta ajoilta on kummallisen arkista. ”Myy vain lehmä minun puolestani, sinä tiedät parhaiten, mikä tilanne siellä kotona nyt on.”

Minussa elää syvä kunnioitus heitä kohtaan, jotka joutuivat antamaan niin paljon, niin paljon liikaa, mahdollistaakseen meille tuleville sukupolville itsenäisen Suomen. Ja samassa huomaan toivovani, että joulukuun kuudenteen voitaisiin hartaan tunnelman lisäksi sekoittaa jo hieman iloa. Sellaista, mitä omat lapseni jo kokevat yhtä sukupolvea etäämpänä sodasta. Heille itsenäisyyspäivä on samalla myös Suomen syntymäpäivät, jolloin riemuitaan yhdessä synttärisankarin kanssa.

Kaikista eniten tahdon ottaa siniristilipun taas omakseni. Luin neljä vuotta sitten kirjoittamani postauksen, jossa kerron siitä, miten koulun liikuntasalin lattialla liikutuksesta itkien päätin palauttaa sinisen ja valkoisen arvon. Kirjoitin siitä, miten Suomen lippu oli jo ihan liian kauan edustanut jotain ihan muuta kuin sen kuuluisi. Lippu kädessä kulkevat ihmiset olivat herättäneet minussa pelkoa ja ahdistusta. Vaakunasta oli tullut symboli arvoille, joita en allekirjoita alkuunkaan.

Yhä näin on, valitettavasti, mutta on ilo huomata, että vuosien aikana olen ominut sinisen ja valkoisen takaisin itselleni, pessyt mielessäni ryvettyneen lipun tahroja puhtaaksi. Enää ei hävetä koristella kotiaan lipuin, ei tunnu siltä, että olisi selitettävä tekoaan ja lipun symbolista merkitystä.

Niinpä itsenäisyyspäivänä nostimme juhlapöydän ylle lasten tekemän lippuviirin. Naru oli virkattu sinivalkoisesta langasta ja lippujen siniset ristit väritetty huolella. Itse väkersin havuista pöytäkoristeen (materiaalit saatu Kauppapuutarhaliitolta), jonka keskelle asettelin sinisen ja valkoisen hyasintin. Katoin pöytään neljätoista lautasta ja hykertelin onnesta sytyttäessäni kynttilöitä. Juhlat!

Olimme juhlakokoonpanon kanssa sopineet, että viime aikojen juhlavajareiden takia nyt kiskotaan juhlapopot jalkaan ja puvuntakit niskaan. Ystäväni Senni kähersi kaikille halukkaille kiharat, ja minä kaivoin vaatehuoneesta ihan pränikät ohuen ohuet sukkahousut, jotka olen ostanut useampi vuosi sitten. Eipä ole ollut käyttöä, ja siksi sitä ihanimmalta tuntui laittaa parempaa päälle ja sutia huulipunaa huuliin, nostattaa juhlatunnelmaa yhdessä.

Ruuaksi laitoimme yhteisvoimin karjalanpiirakoita erilaisilla tahnoilla sekä salaateilla. Vaikka olisimme voineet tehdä kuten esikoisen yksivuotissynttäreillä ja leipoa yhdessä karjalanpiirakat, nyt oioimme ja ystäväperhe toi piirakat pakasteina kaupasta. Niiden päällisinä tarjolla oli yrttistä munavoita kasvisrasvaan tehtynä, merileväkaviaaritahnaa (vegetuorejuustoa, punaisia merilevähelmiä, sitruunaa, tilliä, suolaa ja mustapippuria) sekä maustekurkkutahnaa (smetanaa, punasipulia, maustekurkkua, hunajaa).

Piirakoiden kylkeen tarjolla oli sienisalaattia (herttoniemeläisistä rouskuista, sellainen pääkaupunki Suomella on!) ja vihersalaattia. Puoliso oli käynyt hakemassa kalansyöjille siikaa. Naapurin ystäväpoppoo toi vielä kasvispiirakan, juustotarjottimen ja jälkiruuaksi vegaanisen mustikkakakun.

Ja niin me istuimme juhlapöydän ympärillä ja sekoitimme mennyttä ja tulevaa. Mietimme menneitä sukupolvia ja kerroimme lempiasioitamme Suomesta; tuoksuja, hetkiä, paikkoja, makuja, muistoja. Lapset luukuttivat omia suosikkibiisejään lastenhuoneessa, ja oma Spotifyni oli juhlien jälkeen pari päivää ihan sekaisin Finlandian ja muutaman tarinoissa esiinputkahdelleen ja yleissivistyksen vuoksi kuunnellun marssilaulun vuoksi.

Niin monia ja niin erilaisia tarinoita, sukukoukeroita ja sattumuksia, mutta kaikki lopulta siinä saman pöydän ääressä. Kiitos siinä osallisena olemisesta, Suomi.