En tiedä, mihin tämä kesäkuu on helteisen hitaan ja raukean toukokuun jälkeen livennyt, mutta niin vain oli taas juhannus. Keskikesä, tai kuten amerikkalainen kalenterini tietää kertoa: kesän alku. Koitan ottaa tällä kertaa ajanmääreessä jenkeistä mallia, vaikka sisintäni jäytää ajatus siitä, että tämä päivä on taas lyhyempi kuin eilinen. Se syvin ja lempeän pysähtynein kesäaika on vielä edessä, vaikka kuluneet ennätyslämpimät kuukaudet ovat jo hellineet talven runtelemaa kehoani ja mieltäni enemmän kuin oikuttelevalta pohjolalta voisin ikinä toivoa.

Liekö lämpö tehnyt sen, että tämän juhannuksen korvilla en ensimmäistä kertaa naismuistiin ollut ihan loppu ja arjen raatelema. On karua, että en muista yhtäkään lapsiperheellistä juhannusta, että en olisi odottanut keskikesän juhlaa ja sen suomaa taukoa henkitoreissani.

Olen joka juhannus painanut täysiä aatonaaton iltaan saakka, kunnes olen tipahtanut polvilleni ja antanut juhannustaikojen valella väsymyksestäni suurimman piikin pois. Muistan, miten olen hengittänyt metsää kuin en olisi muistanut hengittää moneen viikkoon. Koskenut puunrunkoihin kuin tuntien ensimmäistä kertaa jotain pitkiin aikoihin. Antanut holtittoman sydämen tykytyksen ottaa kiinni metsälammen laineiden verkkaisesta rytmistä.

Ihan hemmetin surullista.

Ja samalla se on toiveikas merkki siitä, että olen ihan toden totta vihdoin saanut jonkun tolkun tähän arkeen. On ihanaa voida tasaisen hyvin, arkisine ala- ja ylämäkineen, eikä vain juosta vaahto suupielistä roiskuen ja ihmetellä muutamana rauhallisena päivänä juhannuksena ja jouluna, että kas, olen yhä ehjä ja elossa. Opettelemista toki vielä on. Nytkin huomasin, että jäin vähän kaipaamaan sitä voimakasta ääripään tunnetta, jonka juhannuksen rauhallisuus ennen toi. Nyt pulssi oli jo valmiiksi leppoisissa rytmeissä, eikä äkkipysähdyksen tuoma raukeus humalluttanut.

Me emme vielä torstaina oikeastaan tienneet, mitä tehdä juhannuksena. Luonto sai onneksi sateensa, mutta siinä samassa haaveet perinteisestä metsäjuhannuksesta kirjaimellisesti vesittyivät. Pienet kuurot eivät haittaa, mutta jatkuvan kaatosateen pitely teltassa lasten kanssa ei innostanut. Minä kun olin vielä onnistunut naaraamaan itselleni jostain kesänuhan. Mietittiin äkkilähtöä Pohjanmaalle ja tarjolle tullutta kaupunkimökkijuhannusta.

Huomasin kuitenkin kaipaavani ennen kaikkea rauhallista olemista ihan vain kotona. Ehkä sekin on lempeämmän elämänrytmin ansiota. Ei ole tarvetta paeta arkeaan pois kotoa, vaan enemmänkin tekee mieli hissutella oman kodin turvassa ja pehmeydessä. Sama sopi myös muille perheenjäsenille.

Lopputulemana oli yhdistelmä kaupunkijuhannusta ja telttaretkeä metsässä. Katoimme pöytää kaverijengille ja kävimme juhannuslöylyissä taloyhtiön saunassa. Minä ompelin katsomatta kelloa ja päädyin naapurinmuijan kanssa piipahtamaan Treffissä kaljalla. Luin trilleriä ihan liian myöhälle makuuhuoneen ikkuna raollaan, kun ulkona sade piiskasi kaupunkia ja ukkonen sai mylvinnällään verhot heilumaan. Nukuimme myöhään, lepäsimme paljon.

Miten ihanan pitkältä ajalta voikaan pari päivää tuntua, kun ei ole mitään aikatauluja.

Lauantaina saderintamat olivat vyöryneet ohitse, ja junailimme ystäväperheen kanssa teltat rinkoissa Kirkkonummelle. Palaan tuohon reissuun ihan omassa postauksessaan, sillä sieltä löytyi kaunis retkikohde vaivattomaan lapsiperhetelttailuun. Me vain olimme, annoimme elämän asettua metsään. Laitoimme ruuat nuotiolla, uitimme hiet pois iholta järvessä ja nukuimme villaan sekä untuvaan kääriytyneinä teltoissa. Ei siihen metsässä muuta tarvita, olemiseen.

Nyt alla on kymmenen tunnin yöunet ja edessä reilun kuukauden aika, jolloin aika menettää merkityksensä. Työpöydän kasat on käyty läpi ja kalenterissa on väljää. Sähköpostin hiljentymisestä huomaa, että toimisto-Suomi on vaipunut kesätilaan. Blogi päivittyy kyllä, mutta omalla painollaan, silloin kun lasten kanssa lomailulta ehtii ja silloin kun huvittaa.